Juhannus

Juhannukseen sopii monenlaista. Lepoa ja rauhaa, yksinäisyyden tunnetta, pyöräilyä ja uintia, kateellisuutta sekä iloa kesästä. Pahanmakuiset katkerat sävelet heittävät väliin mustia varjoja, mutta sitten toisaalta on ollut paljon hyvääkin. Paljon hyvää mieltä. Mutta nämä ovat näitä juhlia, jolloin toivoo jotain mitä ei ole, eikä edes tiedä miksi toivoo, mutta toivoo vaan. Mistä ihmeestä lie saaneenikaan päähäni, että juhannuksena pitäisi olla nauttimassa kesästä täydellisessä seurassa kauniin vesistön äärellä. Ja kun ei ole niin on katkera ja vihainen kaikille, jotka ovat hyvässä seurassa veden äärellä. Ja vuodesta toiseen sama juttu. Hoh hoijaa. 

Nyt on kulunut viikko siitä kun tulin takaisin Italian raamattuviikolta. Jumala teki siellä taas minussa jotakin. On mahdoton itsekään selittää, että mitä, mutta taas jotakin pientä askelta eteenpäin (vaikkei sitä tuosta ensimmäisestä kappaleesta huomaakaan). Ehkä otti pois jotakin taakkaa sydämeltä, ehkä antoi taas pienen palasen lisää rohkeutta. En osaa edes sanoa, mutta on vain tuntunut taas pikkuisen paremmalta. Näitä havaintoja on ollut useiden matkojen jälkeen. Israeliin jäi marraskuussa jotain, en tiedä mitä. Pieniä askeleita, mutta jotenkin eron vain huomaa itsessään, vaikka kukaan muu ei sitä huomaakaan. Vaikea siis selittää, mutta on vain ollut taas pikkuisen parempi olo tuon viikon jälkeen. Ehkä se on jotakin selkeyttä ajatusmaailmaan tai jotain. En tiedä. Jotain kuitenkin, mistä olen kiitollinen. Ehkä aavistus enemmän rauhaa.

Tietyt teemat pyörivät matkan jälkeen kyllä päässä ihan taas vanhaan malliin. Kaikkein eniten mietin aina kykyäni tai sen puutetta ihmissuhteisiin, kykyä tai kyvyttömyyttä yhteyteen, onko vielä joskus parisuhdetta vaiko ei. Nämä juhannukset ja vastaavat ovat niin hyvä muistutus tästä yksinäisyydestä. En haluaisi, että loppuelämäni olisi tätä. Ettei pysty olemaan aktiivinen, ettei pysty sitoutumaan ja hakeutumaan seuraan tavalla jolla haluaisi. Onhan minulla tässä nytkin joka juhannuksen päivänä jotakin seuraa ollut. En istu koko juhannusta yksin kerrostalossa, mutta en oikein käsitä miksi vain ei osaa olla tyytyväinen siihen mitä on. Näillä ihmissuhdealueilla haluaisi vaan vielä niin jotenkin päästä eteenpäin. Että pystyisi vielä oikeasti yhteyteen.

Tänään kun kävelin yksin pellonpiennarta rantasaunalle, mietin taas ties kuinka monennen kerran, kuinka vaikea on päästä irti tietyistä ajatuskuvioista. Kun on esimerkiksi lapsesta saakka ollut ajatus, että kukaan ei halua olla minun kanssani, niin sellaista ajatuksesta on vaan valtavan vaikea päästä eroon. Ja kun ajattelee jollainlailla, niin sitten jotenkin toimii täysin sen ajatuksen mukaisestikin. Aivan oman ajatuksensa orjana ja vankina. Suurin vankila itselleni olen minä itse, minun ajatukseni. Sen olen tässä kyllä huomannut. Sitä niin helposti syyttää asioista olosuhteita ja muita ihmisiä, vaikka todellinen vankila on omassa päässä.

Sitäkin olen taas ehtinyt miettiä, että kuinka kauheaa elämäni olisikaan jos minulla ei olisi ollut mahdollisuutta lukea Raamattua ja löytää asioiden todellista laitaa? Jos mistään ei olisi tullut Jumalan totuuden ääntä ja sitä että kelpaan sittenkin? En voi oikein ollenkaan käsittää miksi Raamattu on jotenkin työnnetty sivuun suomalaisessa yhteiskunnassa, vaikka se tarjoaa parhaan mahdollisen lääkkeen kaikkiin ongelmiin. Kuinka paljon apua olen Jumalan sanasta saanut? Aivan valtavasti. Kuinka paljon vielä toivon saavani? Aivan valtavasti. Vaikka on paljon vaikeuksia ja vieläkin paljon ajatusvääristymiä, niin silti on niin ihana tietää, että on olemassa myös se totuus, jonka avulla voi suoristua. Ja että uskaltaa luottaa rakkauteen, koska Raamattu kertoo että se on totta. On toivo tässäkin päivässä.

”Sillä kaikki, mikä ennen on kirjoitettu, on kirjoitettu meille opiksi, että meillä kärsivällisyyden ja Raamatun lohdutuksen kautta olisi toivo.” (Room 15:4)

Terveinen Roomasta

Kolme vuorokautta olen nyt ollut takaisin kotona reissusta, mutta palautuminen on vielä jossain määrin kesken. Oli taas niin valtavan hieno ja siunaava ja ihana ja tiesmitämahtavaa viikko. Että kotiinpaluu on aika rankka tuollaisen jälkeen. Kuitenkin koitan nyt olla kiitollinen siitä mitä oli ja on eikä masentua. Joskus olen tässä tilanteessa vajonnut ihan oikeasti. Nyt tuntuu, että kuitenkin on enemmän jaloillaan.

Olin siis viikon Italiassa. Kyseessä oli raamattuviikko Rooman lähellä ja mukana oli 27 suomalaista ja 5 italialaista. Ja vahva Jeesuksen läsnäolo. Siitä se ihana olotila tulee, kun Herra on niin vahvasti lähellä. Ja uskovien yhteydestä, on ystäviä. Ja että itsekin saa toimia ja palvella omalla tavallaan – olla aktiivinen. Rukoillaan yhdessä ja tutkitaan Raamattua. Ja aurinkokin paistaa ja saa nähdä uusia paikkoja. Siitä se kaikki jotenkin muotoutuu. Että täällä sitten meinaa taas haukkoa henkeä, kun yksistään ihmettelee arkeaan. Mutta eiköhän se taas tästä.. Onhan matkalta kuitenkin saanut paljon evästä arkeenkin. ”Kiittäkää joka tilassa” (1. Tess. 5:18) jäi esimerkiksi aika hyvin päähän, kun kävimme Roomassa katsomassa vankilaa, jossa Paavalia on kenties pidetty. Näissä minun oloissani pitäisi hyvin pystyä kiittämää Herraa, jos Paavali on pystynyt siihen Rooman valtakunnan aikaisessa vankilassa.

Kaiken muun lisäksi matkalla tapahtui myös tähän blogiin liittyvää ihmeellistä. Eräs nuori nainen, jota en ollenkaan tuntenut entuudestaan kertoi minulle tarinaansa hotellin aamiaispöydässä. Hän kertoi, kuinka oli ollut masentunut, mutta ei ollut pystynyt kunnolla kohtaamaan asiaa. Viime syksynä hän oli jonakin yönä netissä löytänyt blogin, jossa kirjoittaja kertoi masennuksestaan ja siihen liittyvistä asioista ja tämä nuori nainen oli saanut siitä paljon rohkaisua. Hän olisi halunnut olla yhteydessäkin blogin kirjoittajaan, mutta blogissa ei ollut ollenkaan yhteystietoja, joten se oli mahdotonta. Helmikuussa blogin lukija oli ilmoittautunut Raamattuviikolla Italiaan. Matkan lähestyessä häntä oli alkanut kovasti ahdistaakin, että kannattaako matkaan edes lähteä. Tässä tilassa hän oli lukenut taas tuttua blogia, jossa kävi ilmi, että myös tuo blogin kirjoittaja on lähdössä raamattuviikolle Italiaan! Mieli oli muuttunut!

Tapasimme Italiassa ja sain kuulla koko stoorin :) Aivan valtavaa Jumalan johdatusta. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun olen saanut tästä blogista tällaista palautetta. Että joku on saanut tästä oikeasti todellista apua. En oikein meinaa edes ymmärtää sitä, koska täällähän minä vain yksinäni naputtelen. Mutta onhan se valtavan hienoa. Jotenkin tulee tunne, että sittenkin Jumala todella voi kääntää vaikeudet voitoksi. Ja todella tämä Jumalan johdatus oli niin käsittämätön. Kuitenkaan tätä blogia ei kai kovin moni lue ja suurin osa on varmasti sellaisia jotka tuntevat minut jo entuudestaan. Niin sitten Herra johdattaa jonkun yöllisen surffailijan tänne ja hän saa oikeasti apua. Ja että tapaamme jossakin Italiassa. Kiitos Jumalalle. Mitä muuta voi sanoa. Se on taatusti Jumalan teko. Kiitos Jumalalle. (Ja terkkuja E:lle! :) )

Kiitoksen kanssa koitan käydä arkeen. Kiitoksen kanssa tuntuu miltä tuntuu. Kiitoksen kanssa näyttivät olosuhteet sitten miltä hyvänsä. Saan olla Jumalan lapsi, olen saanut syntini anteeksi. ”Kiittäkää joka tilassa”. Päivä kerrallaan taas opetellaan elämää. Haluaisin todella ajatella niin, että kun kerran Jeesus on kanssani, kaikki on hyvin, olivat olosuhteet sitten mitkä tahansa.

”Hän vei heidät ulos pimeydestä ja kuoleman varjosta ja katkaisi heidän kahleensa. Kiittäkööt he Herraa hänen armostaan ja hänen ihmeistään ihmislapsia kohtaan, sillä hän särkee vaskiset ovet ja rikkoo rautaiset salvat.” (Ps. 107:14-16)

Ja tässä vielä matkan kanakuvat. Kaikki olivatkin kyllä kukkokuvia tällä kertaa:

 Ravintola Roomassa.

 Taulu myynnissä Piazza Navona -aukiolla. 

 Rooman lentokentän ylikallis vaateputiikki.

Mannan voimalla erämaassa

Huomenna tulee täyteen tasan kaksi vuotta asumista tässä asunnossani. Kai tämä aika on erilailla mennyt, kuin olin kuvitellut tänne muuttaessani. Tosin ei minulla silloinkaan mitään suurempia suunnitelmia ollut. Halusin levätä edellisestä työstä ja sitten jotenkin jatkaa eteenpäin. Luulin vain kuntoutuvani työkykyiseksi ja –haluiseksi suhteellisen nopeasti. Pari viikkoa muuton jälkeen tuli sitten se jysäys, joka romautti mieleni kokonaan. Edelleen muistan hyvin miltä tuntuu, kun mielessä maa aukeaa jalkojen alta ja itse vain putoaa ja putoaa pimeään syvään kuiluun. Kaupanpäälle kuilun pohjalle saa hirveän tuskan. Aikanaan sairaalassa leikkauksen jälkeen kysyttiin kivun määrään asteikolla 1-10. Muistan sanoneeni 3 ja saaneeni siihen tilaan jotain lääkettä. Tuon parivuoden takaisin sielunkivun tuska oli täysi 10 – pahin mahdollinen kuviteltavissa oleva kipu. Kivun prosessointi on nostanut esiin kaikki vanhat sisimpään sullotut käsittelemättömät asiat. Asioita on ollut niin paljon, että onhan siihen toipumiseen sitten aikaa mennyt. Eivätkä paljon uudet työasiat ole kiinnostaneet, kun on vain pitänyt antaa itselleen aikaa toipumiseen. Vaikea sanoa mikä nyt on tilanne. Kuitenkin tuntuu että parempaan päin on koko ajan mennyt.

Toki on sitten ollut paljon muutakin. Ensi kertaa sitten 19-vuotiaana kotoa muuttamisen jälkeen olen nyt asunut putkeen kaksi vuotta samalla paikkakunnalla. Aiemmin oli tyyliä osa vuodesta siellä ja osa täällä. Kyllä tällainen samalla paikkakunnalla asuminen tuntuu oikein hyvältä. Omaan paikkakuntaan tulee aivan erilainen suhde, kuin jos on vain käymässä siellä. Nyt välittää paljon enemmän siitä mitä täällä tapahtuu ja miten ihmiset voivat. Itsellekin tulee olo, että on osa yhteiskuntaa. Tällaista ei ole oikein ollut aiemmin, kun on ollut vain hyvin irrallinen kappale siellä ja täällä. Enhän nyt vieläkään ole mitenkään aktiivista roolia missään ottanut – paitsi taloyhtiössä – mutta kuitenkin suunta on tuntunut terveeltä. Että edes jotakin sitoutumiseen viittaavaa ajattelua tulee mieleen. Sitoutumista ja yhteisiä asioita.

Vaikken asu enää kahdella paikkakunnalla, edelleenkin asun vielä kahdessa paikassa. On kerrostaloasunto, jossa majoitun ja sitten maatila, jossa olen päivisin paljon. Tämä asetelma luo edelleen oman kahtiajaon. Kummassakin paikassa pitäisi pestä ikkunat. Kummassakin paikassa pitäisi siivota. Kummassakin paikassa pitäisi järjestellä asioita. Eikä sitten saa aikaiseksi oikein mitään kummassakaan paikassa. Kumpikaan paikka ei tunnu kunnolla kodilta. Mutta en minä tästä asiasta nyt kovasti kärsi, kun tämä nyt sopii tähän elämäntilanteeseen samoin kuin aikanaan sopi tilanteeseen hyvin asua osan vuotta yhdellä paikkakunnalla ja osan vuotta toisella. Se tilanne tuli tiensä päähän ja kaiketi tulee aikanaan tiensä päähän tämäkin tilanne. Tämä on nyt vain sopinut hyvin tähän. Saan käydä nauttimassa maaseutuelämästä, mutta ei tarvitse olla vastuussa ison maatalon lämmityksistä, lumitöistä jne. En minä niitä yksin osaisi alkuunkaan hoitaa, se olisi aivan liian iso stressi minulle. 

Kai minä muuttaessani odotin että Herra avaa minulle pian jotakin käsittämättömän valtavaa - mainetta ja kunniaa. Se käsittämättömän valtava onkin sitten ollut se, että on vain saanut olla. Ei ole ollut pakko rynnätä mihinkään, vaan on vain saanut olla hiljaa ja tulla hoidetuksi aivan valtavan hitaasti. Ei ole tarvinnut etsiä menestystä töistä, vaan on saanut Jumalan rakkautta pelkällä olemisella. Ei ole tarvinnut etsiä ihmisten suosiota. On saanut olla rauhassa ja alkaa ajatella joistain asioista toisin. Vauhdissa on mahdoton vaihtaa suuntaa. On tarvittu pysähtyminen. Ja se saa jatkua juuri niin kauan kuin tarpeen on.

Kun olin palkkatyössä, haaveilin aina siitä, että olisi aamulla kunnolla aikaa lukea Raamattu ja rukoilla. En vain pystynyt silloin heräämään niin aikaisin, että siihen olisi ollut niin paljon aikaa, kuin olisin tarvinnut. Vaikka olisi ollut nyt näiden kahden vuoden aikana kuinka paha olo, olen kyllä melkein joka aamu ollut kiitollinen siitä, ettei minun tarvitse väsyneenä raahautua kahdeksaksi minnekään. Erityisesti talven pimeydessä tästä on helppo olla kiitollinen. Saa syödä rauhassa aamiaisen. Fyysisen ja hengellisen. Se on ollut parasta. 

Ehkä joskus vielä voimat palaavat niin, että lähtee tarttumaan asioihin, ottaa uutta suuntaa, lähtee ottamaan askeleita. Tai miten tämä elämä sitten menee. En ole tätä koko juttua vieläkään oikein käsittänyt. Mutta kai se sieltä tulee. Rakastaminen ja sen voima.

Sen mitä käsitän on, että viikon päästä lähden raamattuviikolle Italiaan, ja että puhun siellä niitä asioita, mitä Herra on antanut jaettavaksi. Tämä tulee olemaan elämäni neljäs raamattuviikko Italiassa ja ne ovat olleet joka kerta valtavan siunaavia. Odotan taas, että Jeesus tulee olemaan keskellämme, hoitaa meitä ja puhuu meille. Näille asioille nälkäisenä lähden matkaan. 

”Autuaita ovat ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano, sillä heidät ravitaan.” (Matt. 5:6)

Valon tiellä

Edellisen kirjoituksen jälkeen olen käynyt 2 kertaa bodypumpissa ja tänään pyöräilin ensin kertaa tänä kesänä maatilan ja asuntoni välisen 10 km – huomenna takaisin. Usein on käynyt näin: kun kerron jostain ongelmasta/heikkoudesta/synnistä täällä blogissa, niin sitten se asia jotenkin muuttuukin kertomisen jälkeen. Sama toistuu toki usein myös suullisen ilmaisun kautta: kun kertoo jostakin asiasta jollekulle, sitten ongelmaa ei enää niin paljon olekaan, vaikka kertomiseen asti se olisi vaivannut vuosikausia. 

Ei ole ihme, että Raamattu kehottaa olemaan avoin kaikissa asioissa, myös niissä joita on vaikea sanoa ääneen. Asioiden esiin tuomisessa on selvästikin vapautumisen ja kaikenlaisen psyykkisenkin parantumisen avain: ”Tunnustakaa siis toisillenne syntinne ja rukoilkaa toistenne puolesta, että te parantuisitte” (Jaak. 5:16) Nykyään synnistä puhutaan yhteiskunnassa suhteellisen vähän, aivan kuin se olisi jotakin todella poikkeuksellisen hirveän kauheaa. Siis aivan kuin vain joku todella harva vankilaan raa’asta rikoksesta tuomittava tekisi syntiä ja tavalliset normaalit ihmiset eivät olisi syntisiä. Synti on kuitenkin sitä, ettei välitä siitä mitä mieltä Jumala on ja tätähän tekee jokainen ihminen. Raamattu kertoo: ”Sillä kaikki ovat syntiä tehneet” (Room. 3:23). Ei ole olemassa synnittömiä ihmisiä, koska syntiinlankeemus on tapahtunut koko ihmiskunnalle. Toiset eivät vain ymmärrä olevansa syntisiä tai eivät välitä siitä, että eivät välitä mitä Jumala on mieltä asioista. Ilman Jumalaa ihminen ei edes voi ymmärtää olevansa syntinen. Jos joku tajuaa olevansa syntinen, se on jo Jumalan työtä ja valtavan hieno asia. Silloin on heti toivo – Jeesus jo ojentelee käsiään että saisi antaa anteeksi.

Joskus tietoon tulee kauhukertomuksia siitä kuinka syntien tunnustaminen on ollut jotenkin pakollista esimerkiksi jossain lahkoissa jne. Tämmöinen kaikki voi saada syntien tunnustamisen kuulostamaan jotenkin tosi ahdistavalta ja henkiseltä väkivallalta – ja sitähän se onkin jos siinä on pisarakaan ulkoista painostusta. Jumalan rakkaudessa vaikuttava vapaaehtoinen syntien tunnustaminen aiheuttaa taas lopputuloksena suuren ilon. On saanut kertoa jotakin vaikeaa ja saa senkin jälkeen kokea olevansa rakastettu. Asiasta kannettu häpeä poistuu, ja saa kokea vapautta, kun ei tarvitsekaan piilotella enää jotain asiaa eikä se paina sisimmässä. Jotakin ihmeellistä siinä tapahtuu. Joku voi esimerkiksi olla vuosikausia kateellinen toiselle jostakin ja yrittää mielessään koko ajan taistella sitä vastaan ettei olisi kateellinen, mutta sitten kuitenkin aina on. Jos joskus pystyykin kertomaan ääneen että on kateellinen ja sen syntinä tunnustaa, niin sitten huomaakin pian että kateus onkin mennyt pois. Tai mikä asia se sitten ikinä onkin. Nämä ovat valtavia Jumalan ihmeitä, mutta toimivat kyllä koska Jumala niin lupaa. 

Tätä kertomalla en halua antaa kuvaa, että itse olisin jotenkin kauhean avoimesti pystynyt tunnustamaan syntejäni – melkein päinvastoin, tiedän kuinka ylpeä olen ja kuinka vaikeaa se ylpeälle ihmiselle on (ylpeä + arka on vaikea yhdistelmä..). Tästä huolimatta olen kuitenkin saanut asiasta pieniä maistiaisia ja kyllä ne ovat hyvälle maistuneet. Pienin askelin. Ja tosiaan ensin tarvitaan se Jumalan ihme, että ylipäänsä pystyy itsessään tunnistamaan jonkun synnin. Yleensä näkee vain toisten ongelmat ja syyttää toisia omasta kurjuudestaan. Omaa itsekkyyttä saattaa olla valtavan vaikea nähdä. Tai omaa kapinaansa Jumalaa vastaa. Mutta kyllähän niitä omia asioita sitten tässä vuosien varrella on paljastunutkin. Joitakin asioita olen sanonut täällä, jotain kertoo psykoterapeutille, joitakin jollekin muulle. Mutta tietysti paras on kertoa asioista Jumalalle itselleen. On ihana tunne, kun vaikka minkä asian huomaa itsessään ja vaikka kuinka sitä häpeäisi, niin kun sen kertoo Jumalalle, saa huomata tulevansakin rakastavan Isän luo, joka ei heitä pois vaan aina antaa anteeksi lapselleen. Ei ole Jumalalle syntisyyteni yllätys. Hän on tiennyt sen koko ajan. Itsestä tuntuu joskus kauhealta huomata itsessään milloin mitäkin kurjaa. Mutta Jumala on kyllä tiennyt ne asiat koko ajan. Parantuminen ja tunnustaminen on minun parhaakseni – Jumalalle niissä asioissa ei ole mitään uutta.

Asioista kertominen on rakkautta ja vie kohti suurempaa yhteyttä, suhteessa itseen, toisiin ja Jumalaan.   ”Pankaa sentähden pois valhe ja puhukaa totta, kukin lähimmäisensä kanssa, sillä me olemme toinen toisemme jäseniä.” (Ef. 4:25) Paljon on itsellä opeteltavaa tällä tiellä. Mutta onneksi kuitenkin suuntaviitta on Raamatussa annettu. Totuuden suuntaan – Jeesuksen suuntaan.

P.S. Kylvöt ovat olleet valmiina jo monta päivää. En ollut traktorissa ollenkaan. Aivan ihmeellinen juttu.

Toisenlainen toukoaika

Tämä kevät on ollut erilainen. Ja se on ihme. Kylvöistä on tehty yli puolet, enkä ole ollut traktorissa ollenkaan. Voiko tämä olla tottakaan. Semmoisia kylvöaika-ahdistuksia mitä niin monena vuotena on ollut, ei nyt ole tarvinnut käydä läpi. Tilanne on erilaisten asioiden summa. Olen vihdoinkin saanut sen verran rohkeutta, että olen uskaltanut olla tarpeeksi rehellinen ja kertoa, että en halua pellolle. Toinen asia on, että kun nyt on siskontyttö ja hän tarvitsee hoitoa, niin siitä on tullut uutta tekemistä. Lapsen äitikin on ollut pellolla vain hyvin vähän, työn ovat hoitaneet isäni, palkattu työmies ja lankomieskin minkä on päätyöltään ehtinyt. Ehkä vauva talossa on kirkastanut tilannetta että yleisesti ottaen naisilta ei nyt ole odotettu panosta pellolle. Välillä pitää pinnistää, ettei päälle painavat syyllistävät ja velvollisuudentuntoiset ajatukset saa orjakseen. Kaikki on hyvin näin. Joskus vaan tulee silti mieleen, että pitääkö hakea hyväksyntää menemällä pellolle, vaikkei itse haluakaan. Koitan silloin muistuttaa itselleni, että olen hyväksytty ja arvokas ihminen ihan näinkin. Isä Jumala rakastaa. Homma sujuu hyvin näinkin. 

Pahinta on se, kun joutuu pakosta tekemään asioita – tulee se pakko sitten oikeasti toisten kautta tai pakkona oman pään sisältä. Tästä pakosta olen ehkä pikkuhiljaa pääsemässä irti – en tosin varmaan vieläkään ole päässyt kaikesta pakosta irti. Syy siihen voi olla se, että edelleenkään ei ole kovin voimakkaana sitä mieltä että haluaisi tehdä jotakin. Asiat vaan jää tekemättä. Ja kun ne jäävät tekemättä, sitten jossain vaiheessa tulee pakko tehdä. Jos olisi halua tehdä juttuja, ne eivät tuntuisi niin pahoilta. Ei tarvitsisi syyllistää itseään tekemättä olevista asioista, ei tarvitsisi haukkua itseään saamattomaksi ja laiskaksi. Jos olisi se sisäinen ajatus, että olisi ihan kiva tehdä jotain. Kunpa voisikin mennä jonkun tekemisistä innostuneen ihmisen pään sisään ja ihmetellä millaisia ajatuksia siellä juoksee. Ja imeä niitä itseensä. Minulla pyörii vieläkin tekemisestä niin paljon negatiivista. Ja suurin osa liittyy siis kodinhoidollisiin asioihin. Niistä voi masentua joka päivä, koska ne ovat aina edessä ja nähtävillä. Tekemättä ja sekaisin. Voisiko joku tehdä DVD:n , CD: tai ihan minkä tahansa, jossa positiivisella tavalla innostutaan imuroinnista, vaatekaapin järjestämisestä, kaurapuurosta, ikkunoiden pesusta ja ihan kaikesta..? Oikeasti..

Aikaansaavuus ja oma-aloitteisuus eivät todellakaan ole minun vahvuuksiani vaan aivan päinvastoin. Jotenkin tarvitsisi oppia silti hyväksymään nämä kaikki heikkoutensa ilman että niin kauheasti syyllistää itseään, muita tai olosuhteita. Pitäisi tunnistaa ja tunnustaa tilanne ja miettiä mitä asialle voisi oikeasti tehdä. Mennä eteenpäin. Sama juttu, niin monessa asiassa. Vuodesta toiseen tympäännyn huonoon fyysiseen kuntooni, mutta sillekään en saa aikaiseksi tehdä mitään muuta kuin huokailla asiaa. Ja sitten suuttuu itselleen, kun vain huokailee eikä tee mitään. Ja silti ei tee mitään muuta kuin on itsesyytöksessä. Jumalaakin voi joskus ”käyttää” näissä tilanteissa jotenkin väärin. Ettei ajattele asioita loppuun saakka, ajattele kunnolla mikä on ongelman ydin, vaan jotenkin jättää asian väärällä lailla ”Herran haltuun” ilman että yrittääkään itse tehdä sille mitään. Vaan en silti muuallekaan apua osaa huutaa kuin Isän puoleen. Niin paljon Jumala on elämässäni tehnyt, niin paljon avannut asioita ja auttanut, että haluan luottaa, että vielä jonain päivänä parantuu myös tahtominen ja tekeminen, että pystyn vielä enemmän tekemään terveesti eikä pakosta. Näin ainakin rukoilen ja Isältä anon! En haluaisi, että jokapäiväinen elämä olisi loppuun saakka jotakin kotitalousmasennussyytösitsevihaa.

Rukousaiheita riittää, oman sydämen tutkimista riittää. Mutta riittää myös kiitosaiheita monista asioista. Koitan opetella kiittämään. Silloin on parempi mieli. Ja että avautuisi se positiivinen puoli. Kiitollisuus siitä, että on ikkunat, joita pestä. On ruoka jota laittaa. On vaatteita, jotka menevät kaaokseen. On vielä paljon opittavaa kiitollisuudesta. Ja siitäkin, että Jeesus ei pakota, hän vain rakastaa minua kaaokseni keskellä.

”Kiittäkää joka tilassa.” (1. Tess. 5:18)