Reissujen jälkeen

Pari viikkoa vierähti ihan hyvissä merkeissä, kun italialainen uskova tuttuni oli Suomessa. Oli yksi viikonlopun kestävä Raamattuseminaari ja sitten muita juttuja missä hän oli puhumassa ja itse omalla laillani osallistumassa. Nyt tuntuu taas vähän tyhjältä. Vaikka lepo tekeekin hyvää, niin silti koen tämän yksinäisyyden myös ehkä enemmän turhauttavana kuin aiemmin. Israelissa oli reilu pari viikkoa niin sosiaalista elämää ja nyt täälläkin normaalielämästäni vähän poikkeavat kaksi viikkoa. Kun alkaa hiukan paremmin osata rentoutua ihmisten seurassa, yksinäisyys ei tunnu enää niin välttämättömältä vaan huomaa kaipaavansa seuraa eri lailla kuin ennen. Kuitenkin seurassa ei edelleenkään ole täysin helppoa. Jossain siellä välissä taiteillaan. Kaipaa seuraa, mutta silti sosiaalisessa elämässä on edelleen vaikeutensa.

Edellisessä tekstissä kirjoitin kokevani aivan kuin Jumala olisi muuttanut minua jollain lailla Israelin matkan aikana. Edelleen olen sitä mieltä, vaikka olotila ei olekaan enää aivan niin hyvä kuin matkan jälkeen. Olen kuitenkin useasti matkan jälkeen huomannut käyttäytyväni hiukan toisin kuin ennen, huomannut ajattelevani hiukan rakentavammin kuin ennen, huomannut pelkääväni hiukan vähemmän. Olen huomannut itselleni yllätyksekseni sanovani vastaan ihmisille, jotka ovat ennen jyränneet minut aivan täysin. Jos joku on sanonut minulle ikävästi, se ei ole sattunut minuun nyt aivan yhtä pahasti kuin aiemmin. Puhuin Raamattuseminaarissa, mutta jännitin sitä etukäteen paljon vähemmän kuin vastaavia tilanteita aikaisemmin. On ollut ihmeellistä huomata tällaisia pieniä juttuja, jotka ovat itselle kuitenkin valtavia. 

Kiitos Jumalalle siitä mitä hän on tehnyt ja jotakin näkymättömissä hiukan vahvistanut. Ei kuorta vaan jotakin tervettä osaa. Sellaista että on hiukan helpompi lähestyä ihmisiä. Ei tarvitse niin pelätä heidän reaktioitaan, vaan voi olla kanssakäymisissä paremmin. 

Tämä kaikki vahvistuminen on varmasti tarpeen, jotta voi paremmin käsitellä erilaisia asioita omassakin elämässä. Monia kipeitä asioita en ole voinut käsitellä juuri tästä syystä, että itse on hajonnut niin hirvittävän helposti, liian helposti. Juuri nyt olen taas yhtäkkiä keskellä myllerrystä. Tämä tuli niin puun takaa, etten voinut kuvitellakaan. Pelottaakin taas, että tuleeko aivan maahan lyödyksi jälleen, kun en tiedä mitä on tapahtumassa. Toivon ja rukoilen että jotkut itselle hyvin kipeät asiat voisivat selvitä ja mennä eteenpäin. Että Jumala tekisi tarkan työnsä. Puhdistavan ja hoitavan.

Israelin terveisin

Shalom ja terveisiä Israelista! Pari päivää olen tässä nyt viettänyt taas kotimaassa. En tiedä osaanko kertoa matkasta mitään, siellä kun tapahtui niin paljon. Jotenkin tuntuu, että itsekin muuttui tuon matkan aikana. Olen kiitollinen, että sain käydä siellä.

Edellisessä kirjoituksessani kerroin, kuinka sain matkaevääksi psalmin 91. Siitä tuli todellakin paras matkavaruste. Jaoin paikallisille kortteja, joissa oli jae 4 ”Sulillaan hän suojaa sinua, hänen siipiensä alla sinä saat turvan. Hänen totuutensa on kilpi ja suojus.” Moni oli hyvin ilahtunut kuullessaan, että Suomessa on ihmisiä, jotka rakastavat Israelia ja rukoilevat siellä asuvien puolesta. Kortti oli siitä konkreettinen muistutus. Joku halusi halata minua, kun kerroin tätä viestiä, jonkun kasvoille syttyi iso hymy, kirjoittipa yksi ihminen pienen lapunkin, jossa oli hepreaksi joku lause ja piirros kynttilästä. Monet ottivat vastaan kirjan ja DVD:n, joissa aiheena oli Jeesus juutalaisesta näkökulmasta. Tietysti jotkut sitten olivat kyynisempiä tai vain pinnallisesti kohteliaan ystävällisiä. Mutta kaiken kaikkiaan itsestä tuntui, että sai olla siellä tärkeään aikaan.

Oltuani Tel Avivissa jo melkein 2 viikkoa tuli arkeen poikkeusta. Terrorijärjestö Hamas alkoi ampua ohjuksia Gazasta moniin paikkoihin, myös Tel Aviviin, jonne edellisen kerran on suunnattu ohjuksia 20 vuotta sitten. Ohjusvaroituksen kuulin kerran päivässä neljän päivän ajan. Näinä päivinä sain itse tarkertua psalmin 91 sanomaan Jumalan suojelusta ja miettiä uskonko todella itse siihen, mitä olen täällä ollut muille sanomassa. Ensimmäisen ohjusiskun jälkeisenä iltana ennen nukkumaanmenoa luin jaetta 5: ”Sinä et pelkää yön kauhuja, et päivällä lentävää nuolta.” Pelkäsin nimittäin että yöllä tulee uusia ohjusiskuja, mutta jotenkin pelko meni pois kun tuota jaetta useampaan kertaa luin. Kertaakaan ei sitten ohjushälytystä tullutkaan yön aikana, jokainen oli päivällä. Muutaman hälytyksen jälkeen opin jo paremmin luottamaan Jumalaan eikä enää jännittänyt niin paljoa, vaan elämä oli aika normaalia hälytyksistä huolimatta. Silti toivoisi, ettei kenenkään tarvitsisi elää tällaisen terrorin pelossa. Eteläisemmässä Israelissahan tällainen on ollut arkipäivää jo ties kuinka pitkään.

Minulle koko tuo aika Israelissa oli valtavan hyvä ja opettava kokemus. Aika ei ollut ihan helppoa, mutta nyt jälkeenpäin olen hyvin onnellinen tästä matkasta. Erityisen hienoa oli olla tiiviissä yhteydessä muista maista tulleiden uskovien kanssa tuo aika. Näin paljon todellista rakkautta Jeesukseen ja halua palvella lähimmäisiä käytännön asioissa. Nämä asiat puhuttelivat minua ehkä eniten. Tunsin itseni siellä aluksi hyvin kylmäksi ja penseäksi ja minun oli melko vaikea sopeutua yhteisasumiseen. Olin onnellinen, että meitä vapaaehtoisia oli tähän aikaan paikalla sen verran vähän, että jokaisella oli oma huone.  Silti oli hienoa huomata, että päivien edetessä pystyin kuitenkin nauttimaan yhteisöllisyydestä.

Rukoilin Israelissa, että vaikka palaankin samoihin olosuhteisiin tänne Suomeen niin että minun ei kuitenkaan tarvitsisi palata samoihin ajatusmalleihin ja samoihin jokseenkin ankeisiin tunnelmiin, joissa olen täällä ollut. Luulen, että näin muutaman päivän jälkeen on vielä liian aikaista sanoa, onko Jumala vastannut tähän rukoukseen. Silti minulla on ollut koko ajan täällä nyt olotila, että aivan kuin katsoisin asioita hiukan erilaisesta näkökulmasta. Aivan kuin olisi hiukan enemmän jotakin rakkautta ja toivoa ja luottamusta Jumalaa. Aivan kuin olisi enemmän rakkautta Jeesukseen. Aivan kuin jotakin vanhaa olisi pyyhitty pois.

Saapa nyt sitten nähdä millaiseksi päivät taas tästä eteenpäin muodostuvat. Toisaalta tuo reilu pariviikkoinen Israelissa sai minut vain kaipaamaan olla enemmän Jumalan valtakunnan työssä. Silloin koen jotenkin eläväni oikeasti. Mutta on nyt hyvä taas vähän levähtääkin, kyllä minä tuolla väsyinkin. Olen kuitenkin iloinen, että ensi viikolla Suomeen saapuu italialainen raamatunopettajatuttuni, jonka kanssa on tiedossa joitain tilaisuuksia täällä. Että on sitten jotain arjesta poikkeavaa tiedossa. Kyllä nyt toisaalta kaipaan sellaistakin. En haluaisi enää masentua arkeeni.

 Kortti, jota annoin tapaamilleni ihmisille.

 Paikallinen kananmuna lautasellani lounasta aloiteltaessa.

Siipien suojassa

Matkaan lähtö alkaa olla jo vahvasti mielessä. Pakkauksia olen aloitellut. Lento on lauantai-aamulla varhain ja sitten edessä olisi noin 2,5 viikkoa Israelin maaperällä. Majapaikka on Tel Aviv–Jaffassa, Jaffan puolella. Ja sitten pitäisi olla silloin tällöin päiväretkiä jossain päin Israelia.

Matkaevääksi olen saanut psalmin 91, jossa Jumala lupaa pitää huolta niistä, jotka Häneen turvaavat. Tein yhdessä parin uskovan ystävän kanssa myös kortteja, joissa on psalmin jae 4: ”Sulillaan hän suojaa sinua, hänen siipiensä alla sinä saat turvan. Hänen totuutensa on kilpi ja suojus.” Tarkoitus on jakaa näitä kortteja jollekin paikallisille ja rohkaista ja lohduttaa heitä Jumalan huolenpidosta tilanteessa, jossa Israelia ympäröi moni sitä kohtaan vihamielinen maa/taho (esim. terroristijärjestöjä). 

Jumalan siipien suoja muistuttaa myös siitä mitä Jeesus sanoi juutalaisille ollessaan kansansa keskuudessa: ”Kuinka usein olenkaan halunnut koota yhteen sinun lapsesi, niin kuin kanaemo kokoaa poikasensa siipiensä suojaa. Mutta te ette tahtoneet. Kuulkaa siis: teidän huoneenne on jäädä hylätyksi. Mutta minä sanon teille; te ette näe minua, ennen kuin tulee se aika, jolloin te sanotte: ”Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä.”” (Luuk. 13:34-35) Toivon, että siellä voisi olla omalla pienellä osallaan edes jollekin kertomassa, että Jeesus haluaa edelleenkin ottaa siipiensä suojiin ja juutalaiset saavat olla toivottamassa häntä tervetulleeksi uudestaan tälle pallolle ja Israeliin. Jeesus tässä sanoo, että hän ei tule takaisin, ennen kuin juutalaiset toivottavat hänet tervetulleeksi (siunattu olkoon = tervetuloa, myös nykyhepreassa).

On täysin mahdotonta tietää, mitä Jumala on matkalle varannut ja mitä siellä tulee tapahtumaan. Kyllä minä ihan odottavaisella ja onneksi myös aika rennolla mielellä olen lähdössä. Joka tätä lukee ja Jeesuksen tuntee voi myös rukoilla matkan puolesta. Ilman rukousta ei tapahdu mitään todellista. Jos kukaan ei rukoile, palatessa ei ole kerrottavaa paljon muusta kuin säätiloista. Toivoisi kuitenkin, että olisi muutakin kerrottavaa. Jotain siitä mitä Jumala on tehnyt.

Blogi vaiennee muutamaksi viikoksi, koska tuskin tulen kirjoittamaan Jaffasta. Toisaalta en nyt sitäkään täysin sulje pois, mutta pitää katsoa miten tilanteet menevät. Tämmöiselle jossain määrin nettiaddiktille olisi kyllä hyvä pysyäkin pois tietokoneelta jonkun aikaa. Mutta nähtäväksi jää, miten siellä menee.

”Rukoilkaa rauhaa Jerusalemille! Ne, jotka sinua rakastavat, saavat levon ja rauhan. ” (Ps. 122:6)

Muna(solu)kello käy

Ensilumi on maassa. Kynttilä lepattaa rauhattomasti, enkä saa sen liekkiä paremmaksi. Glögi maistuu vielä hiukan suussa. Viikon päästä tähän aikaan minun pitäisi olla jo määränpäässäni Jaffassa. Tällä hetkellä onnistun murehtimaan eniten sitä, tuleeko tässä vielä flunssa ennen matkaa. Kurkussa on ollut tuntemuksia. Haluaisin lähteä terveenä reissuun.

Välillä on toisaalta sellainen olo, etten jaksaisi lähteä mihinkään, käpertyä talviunen viettoon ainoastaan. Toisaalta sitten tietää, että siellä paistaa aurinko. Linnut laulavat puissa ja ilmassa on tuoksuja. Pelargoniani paleltui parvekkeelle viime yön pakkasessa, mutta Israelissa bougainvilleat nauttivat lämmöstä edelleen. Olen kiitollinen että saan olla lähdössä, vaikka kyllä matka jännittääkin. 

Etukäteen en tunne ketään siitä paikasta, jonne olen menossa. Erään nuoren suomalaisnaisen kanssa olen kyllä vaihdellut muutamia sähköposteja. Hän viihtyy erittäin hyvin. Tämän israelilaisen messiaanisen eli kristillisen järjestön toiminta on hyvin kansainvälistä ja mistä tahansa maailman maasta voi tulla osallistujia. Mutta jotenkin Israel näyttäisi olevan erityisesti suomalaisten sydämellä (ainakin väkilukuun suhteutettuna). Minulle kerrottiin, että kun ensi lauantaina menen, meitä vapaaehtoisiksi kutsuttuja on siellä ennestään 5, joista 2 on suomalaista. Seuraavana päivänä minun jälkeeni tulee heti vielä toinen suomalainen että sitten suomalaisia on 4. Ja mitä muita kansallisuuksia sitten sattuu olemaan samaan aikaan – se jää nähtäväksi. Israelissa suomalainen ei ole mitään valtavaa erityiseksotiikkaa. Hyvä niin.

On varmasti hyvä, että lähden Israeliin ja saan toivottavasti muuta ajateltavaa niiden teemojen lisäksi mitä olen viime aikoina pyöritellyt. Teema ”pariutuminen” meinaa nimittäin kovasti olla ajatusten top ykköstä. Katselen netin kautta sellaisia ohjelmia kuin Maajussille morsian ja Parittomat. Viimeksi mainitussa puhuttiin kirjasta Vapaa nainen törmää todellisuuteen (Järvinen, Pietilä 2010), jonka lainasin kirjastosta. Olen lukenut sitä puoleenväliin. Kirjan alkuosassa toisen kirjoittajan omaelämän kuvaus oli jotenkin pysäyttävä. Hän kertoo, että hänelle oli aina ollut itsestään selvää, että hän menee naimisiin ja saa lapsia. Kuitenkin akateemisen työelämän pyörteet kuljettelivat pitkään sinne ja tänne ympäri maailmaa, miesystävät eivät halunneet sitoutua perheenperustamiseen, lopulta biologiansa yhdennellätoista hetkellä hän oli yksinäisille naisille suunnatuissa lapsettomuushoidoissa ja kun ne eivät tuottaneet tulosta hän nyt, 46-vuotiaana, odotti vielä jos olisi mahdollista adoptoida lapsi. Kuvaus sai minut parahtamaan ensi kertaa: ”Herra, anna minulle mies!”

Jotenkin voisin hyvin kuvitella, että minullekin voisi tapahtua aivan samoin kuin tälle sosiaaliantropologian tohtorille. Kuvittelee, että jostain se mies ja perhe vain ilmaantuu, eikä sitten niin käykään. Biologinen aikapommi tikittää, paniikki iskee ja sitten onkin jo auttamattomasti liian myöhäistä. Jotenkin tässä 35 veessä alkaa tikitys kuulua aika hyvin. 36 jo kohta. Tämä ei ole kivaa. Ja sitten kuitenkin en tiedä mihin olisin valmis. Tunnen erään nykyisestä Etelä-Sudanista kotoisin olevan miehen ja hän soitti noin kuukausi sitten kertoakseen, että hänen tuttavansa, 38-vuotias kristitty arabimies (asuu Suomessa) haluaa nyt vaimon. Että lähdetkö tapaamaan häntä? Jotenkin siinä meni sitten kulttuurit vähän ristiin. Minulle nousi paniikki eikä halu tavata. Mutta meneekö perheettömyyspaniikki jonkun ajan kuluttua jo tapaamispaniikin ohi?

Ongelma on ollut koko ajan, että en tiedä mitä haluaisin lasten suhteen. Minulla on naisystäviä, jotka sanovat selvästi, etteivät halua lapsia. Ja on naisystäviä, jotka sanovat selvästi, että haluavat lapsia. Itse olen koko ajan sanonut että en tiedä haluako ja sitten sen näkee miten elämä menee. Kyllä ainakin nyt kauhistuttaa ajatus, että jos tämä näin vain menee ja menee ja kas, kymmenen vuotta menikin siinä ihmettelyssä. Mutta elämänmuutokset pelottavat myös.  

Eli joo. Toivon että Jeesus jotenkin avaisi näkymiä tuolla Israelissakin. Että osaisi ajatella mikä elämässä on tärkeää ja mikä ei. Jotakin ryhtiä tässä nyt tarvittaisiin. Ja rauhallista mieltä kuitenkin kaikessa.

Minun stoori

Olin tänään sadonkorjuun kiitosjuhlassa. Se oli ”omalla kylällä”. Vaikka asun nyt paikkakunnan keskustaajamassa, ”oma kylä” tuppaa edelleen olemaan tuo kylä, jossa maatila sijaitsee ja jossa niin paljon on kuitenkin aikaa viettänyt, lapsuuden ja nuoruuden ja paljon sen jälkeen. Kylä ei ole mitenkään rappioituva takahikiä, vaan uutta väkeä muuttaa, on aktiivista kyläyhdistystä ja kyläkoulu on saanut tunnustuksen Suomen parhaaksi kyläkouluksi. Itse en ole tähän mennessä mitenkään aktiivisesti kantanut korttani kekoon kylän puolesta, mutta toisaalta en sitten siellä taas ole aikuisena kunnolla asunutkaan. Sen jälkeen kun 19-vuotiaana on muuttanut pois, en ole ollut kunnolla sitoutunut millään paikkakunnalla asumiseen. Nyt ensi kertaa putkeen 1,5 vuotta samalla paikkakunnalla asumisen myötä on tullut tämmöisiä oman paikkakunnan parhaaksi toimimiseen liittyviä ajatuksiakin. (Ei kyllä vielä niin paljon, että olisin lähtenyt kuntavaaliehdokkaaksi, kyseltiin kyllä.)

Huomaan ajatusmaailmani todella muuttuneen, kun yksi asia minkä takia menin tuonne sadonkorjuutilaisuuteen oli se, että siellä oli esiintymässä oppilaita kyläkoulusta. Lasten esitykset eivät ole aiemmin olleet minulle mikään erityinen vetonaula – todellakaan. Nyt minusta oli kivaa katsella ja kuunnella lapsia. Lapsien perässä tilaisuudessa oli sitten heidän vanhempiaankin. Joissa sitten oli minun kouluaikaisia tuttujani. Jotkut ovat palanneet takaisin lapsuuden kotiseudulleen, jotkut eivät ole täältä koskaan naapurikuntia kauemmaksi lähteneetkään. 

Kyllähän siinä sitten hyvin kehno olo tulee, kun niin monilla oman ikäisilläni ja nuoremmilla on perheet ja kouluikäisiäkin lapsia. On tyhjä olo, että mihinkähän nämä minun vuoteni tässä sitten ovat kuluneet. Onhan sitä itsekin kaivannut puolisoa ainakin siitä 19-vuotiaasta saakka kun on kotoa pois muuttanut. Ja tulee epäonnistunut ja itsesäälinen olo, että on sitten tyhjin käsin palannut reissuiltaan takaisin kotiseudulleen. Totta kai sitä ajatteli, että opiskelemaan lähteminen toisi mukanaan myös puolisonkin. Mutta se ei sitten mennyt niin.

En ole koskaan tiennyt mitä haluaisin. Olen vain rukoillut Jumalan johdatusta ja ollut itse tavallaan ihan ulalla koko ajan siitä, mitä itse haluaisin. Jumalan valtakunnan työ ulkomailla on aina ollut jotenkin vahvasti toiveena. Sitten kun on ajatellut että joskus kiertää ulkomailla Jeesuksen takia, niin ei ole siksikään osannut ajatella sitoutumista perhe-elämään. Mutta kumpikaan puoli ei ole sitten auennut. (Vaikka jotain matkoja on ollut, se on silti ollut jotenkin semmoista ”satunnaista” eikä tavallaan mitään selvää tehtävää.) Haluaisin molempia – sekä perhettä että ulkomailla oloa Jeesuksen tähden. Mutta en tiedä onko mahdollista että on ne molemmat. Ja sitten pelkää, ettei kunnolla tule kumpaakaan. Kummallekaan asialle ei oikein voi itse mitään – kaikki on Herran kädessä.

Katselen ala-asteen luokkakuvaa. Vaikka en ole aktiivisesti yhteydestä kehenkään noista kahdeksasta, jotka minun kanssa kuudennella luokalla olivat, olen siinä käsityksessä facebookin ja muiden lähteiden ansioista että kuusi heistä elää perhe-elämää ja kaksi on lisäkseni sinkkua. Ei haluaisi vertailla, mutta sitä vain tekee. Kun on jonkun kanssa ollut samalla luokalla 9-12 vuotta, on aikalailla selvää, että kiinnostaa myös ainakin jotkut pääkohdat, kuinka elämä on tuon ajan jälkeen kuljettanut. Minun on silti kovin vaikea esimerkiksi joskus kun kaupassa törmää johonkuhun kouluajalta tuttuun ja jonka kanssa ei ole ollut yhteyksissä muuten, alkaa puhua yhtään mitään. Häpeän omaa elämääni, koska minusta tuntuu, ettei minun elämässäni ole tapahtunut mitään. Kaikki jotenkin kilpistyy siihen, että kun ei ole miestä ja lapsia tai sitten edes sitä mielekästä elämäntehtävää. Olen pyöreä nolla. Vaikka olen kouluajan jälkeen suorittanut korkeakoulututkinnon, ollut töissä, mukana monenlaisissa hengellisissä jutuissa, matkustanut, asunut eri paikkakunnilla jne, silti jonkun vanhan koulukaverin nähdessä työntämässä rattaita minusta tuntuu, ettei minun elämässä ole tapahtunut yhtään mitään sellaista, mistä olisi mitään kerrottavaa. Luikahdan usein toiseen hyllyväliin, ettei tarvitse kohdata.

Mutta elämät sitten menevät erilailla. Haluaisin hyväksyä sen ja voida olla rauhassa tässäkin tilanteessa. Viime talvena eräs minua kolme vuotta vanhempi samalla kylällä asunut ja koulussakin samaan aikaan ollut henkilö kuoli sairaskohtaukseen. Hänen elämässään oli ollut alkoholiongelmia ja äitinsä kanssa asui työttömänä samassa pihapiirissä vuosikausia. Toivon että hän kuoli uskossa Jeesukseen, koska näin hänet joskus jossain tilaisuuksissa ja kuolinilmoituksessakin oli sen suuntaisesti mainittu. Elämä ei ollut menestys inhimillisesti, mutta jos hän uskoi Jeesukseen, lopputilinpäätös on kuitenkin pelkkää plussaa, hänellä oli aarre taivaassa.

En haluaisi vertailla. Jokaisella on niin oma tarinansa. Mutta tietysti olisi hyvä oppia arvostamaan ja olemaan kiitollinen siitä omasta tarinastaan. Siitä tulee menestystarina, kun siitä oppii olemaan kiitollinen. Se on minun tarinani, ei kenenkään muun. Ja tietysti itse toivoo että siinä omassa tarinassa olisi myös se Jumalan vaikuttama juonenkulku.

Minun tarinassani kahden viikon päässä on meno Israeliin. Sitä juttua ei ole kaikkien ala-asteen koulukaverieni tarinassa. Se on minun tarinassani.