Uusi voima

Tämä sumeahko kuva on otettu tänään, mutta joskus viime vuoden puolella tämän jo huomasin: kukko oman paikkakunnan kaupungintalon ikkunalla. Aika vitsikästä. Ja siellä rakennuksen sisäpuolella on se yksi metallinen kanataideteos, jonka kuvan olen täällä jo aiemmin laittanut. Erikoinen kanala tuo paikka J

Kaupungintalon kanat tuntuvat erityisen hauskoilta yksityiskohdilta nyt kun olen ilmoittautunut kuntavaaliehdokkaaksi. Eilen se tapahtui ja nähtäväksi jää, mitä siitä seuraa. Eipä siitä nyt sitten enempää. Lähinnä helpottavaa, kun on saanut päätetyksi jotakin. Varsinaista hautomista oli senkin asian päättäminen, mutta pieni ja piipittävä ehdokashan sieltä sitten lopulta kuoriutui J

Mitäs sitten muuta? Haluaisin kertoa vielä mökkivertauksia. Mökki on nyt ollut 3 viikkoa ilman käyttöä sen jälkeen, kun itse sen yhden viikonlopun siellä vietin. Olen tämän kolmen viikon aikana käynyt muutaman kerran mökissä. Lähinnä vain katsomassa onko siellä kaikki kunnossa ja tarkastamassa onko lämpötila sellainen kuin on tarkoitus nyt ollakin, kun käyttöä ei ole. Sähköpatterit on asetettu pitämään lämpötila 10 asteessa ja semmoista siellä sitten on ollutkin. Ja tästä lämpötilasta nyt sitten enemmän:

Mökki on sama, kalusteet ovat samat, valaistus on sama, sisustus on sama. Silmille kaikki on samaa, ihan kivan oloista. Mutta kuitenkin tunteen puolesta paikka on hyvin erilainen, kun lämpötila on 10 astetta verrattuna siihen kun lämpötila on vaikka 22 astetta. Nyt kun menen mökkiin ja lämpötila on sisällä 10 astetta, minun ei yhtään tule olo, että voisinpa jäädä tänne oleilemaan ja kylläpäs täällä on mukava olla. Sitä vain pyörähtää tekemässä pakolliset kuviot ja sitten lähtee pois. Ja nyt on toki tarkoituski, että lämpötila on se 10 astetta. Mutta siitä päästään sitten siihen vertauspuoleen:

”Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja ja minä tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulla ei olisi rakkautta, en olisi mitään.” (1. Kor. 13:2) Mökin sähköpattereista ja tulisijoista tulee nyt Jumalan rakkauden vertauskuvia. Vaikka olisi kaikki muu miten hienoa ja ihmeellistä, puhdasta ja siistiä, kirjahyllyt täynnä tietoa, paikka ilman lämpöä on jokseenkin kurja ja lähellä hyödytöntä. Eikä mökki itseään voi lämmittää. Energian pitää tulla muualta. Tulien palaa tai sähkövastusten kuumeta.

”Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin vain kumiseva vaski ja helisevä symbaali.” (1. Kor. 13:1) Tämä on minulle jotenkin vaikea aihe. Kun tavallaan tottuu rakkauden puutteeseen, alkaa hylkimään sitä myös rakkautta kohdatessaan. Vaikka sitten kuitenkin sitä kovasti kaipaakin. Mutta vaikka rakkautta kuinka sitten hylkisikin, on se kuitenkin Jumalan sanoman ja elämän ja olemuksen keskiössä. ”Niin pysyvät nyt usko, toivo ja rakkaus, nämä kolme. Mutta suurin niistä on rakkaus.” (1. Kor. 13:13) ”Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Rakkaani, jos Jumala on näin meitä rakastanut, mekin olemme velvollisia rakastamaan toisiamme. Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon, sillä pelossa on rangaistusta. Joka pelkää, ei ole päässyt täydelliseksi rakkaudessa. Me rakastamme, koska hän on ensin rakastanut meitä.” (1. Joh. 4:10-11,18-19)

Ei kai Jumalalle mikään uutinen ole, että minussa ei ole rakkautta itsessäni. Että kylmää on sisäisissä pattereissa eikä tulipesässä oikein mikään pala, ainakaan niin paljon, että lähellä olisi mukavan lämmintä ja viihtyisää. Rukous kuitenkin on, että Jumala voisi vielä rakkaudenkin sytyttää. Hänen rakkautensa. Että Jumalan vaikuttamasta aidosta rakkaudesta Häneen itseensä ja lähimmäisiin tulisi aito motiivi oman elämän tekemisiin. Ilman sitä jään helisevien symbaalien ja haaleiden pattereiden osastolle.

Olen miettinyt miten ulkonaisesti samanlaisia tai samantyyppisiä asioita voi tehdä niin täysin eri motiiveista, täysin eri hengestä ja eri voiman vaikutuksesta. Voi rakkaudesta palvella tai pelosta suorittaa. Voi aidosti rakastaa tai pelosta yrittää miellyttää. Voi olla rakkaudessa alamainen tai pelosta alistettu. Ja vaikka ulkoinen toiminta on sama, näiden asioiden välillä on hurja ero ja se hurja ero on sydämessä. Hallitseeko siellä rakkaus vai pelko – totuus vai valhe – Jeesus vai minä itse. Se ei välttämättä ihan heti näy päälle, mutta tulee kyllä ilmi ennemmin tai myöhemmin.

”Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä, rakkaus ei kadehdi, ei kerskaile, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitse yhdessä totuuden kanssa. Kaiken se peittää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.” (1. Kor. 13:4-7) Tässä voimassa kun saisi olla nyt sitten vaikka kuntavaaliehdokkaana.. Inhimillisesti mahdotonta. Rukoukseni kuitenkin on että rakkaus saisi voittaa ja pelko karkottua. Voisiko vielä tuli syttyä tulisijaan?

P.S. Uusista voimista puheenollen. Olen vaihtamassa autoa ja vanhan saisi ostaa huokeaan hintaan. Myynnissä olisi Peugeot 4D 206 Hatchback 1.3l vm 2002, ajettu 219 tkm, hopeanharmaa. Ole yhteyksissä jos kiinnostaa (ja tiedät yhteystietojani..) [myyty 6.2.]

Kuntavaalikauhistus

Tällä viikolla teemana on ollut pelko. Voima, joka vaikuttaa elämässäni aivan liikaa. Liian tuttu vieras, jonka kanssa on oppinut elämään. Jonka ehdoilla on paljon elänyt. Joka on sanellut mitä voi tehdä ja mitä ei. Joku, jonka hallintavallan haluaisi heittää ulos, mutta ei osaa eikä pysty. Jonkun minua suuremman tarvitsisi tehdä se. Ja ehkä kuitenkin minun itseni pitäisi myös uskaltaa sanoa, että en suostu enää pelon hallittavaksi. Mutta uskallanko? Tämä on ollut niin tuttu johtaja. Hyvin huono johtaja, mutta oudosti silti, jotenkin ”turvallinen”, kun se on ollut parhaiten tuntemani johtaja. Pelko ja kontrolli vastaan rakkaus ja vapaus. Jälkimmäisen luulisi houkuttelevan jokaista paljon enemmän. Mutta silti pelottaa.

Näiden pelkoajatusten keskelle olen päätynyt nyt tällä kertaa kuntavaaliehdokkuuspohdintojen siivittämänä. Tuossa jokunen päivä sitten yritin vakavasti pohtia, että haluanko lähteä ehdokkaaksi vai en. Listasin plussia ja miinuksia. Enkä pystynyt päättämään asiaa ollenkaan. En saanut kosketusta yhtään siihen mitä itse haluan. Ajatuksissani pyörivät vain muiden kuvitellut ajatukset ja minun reaktioni niihin. Lopetin pohdintani sillä kertaa toteamalla Jumalalle, etten pysty ihmispeloltani tätä asiaa päättämään. Tällainen olen ja näin paljon pelkään. Minussa ei ole mitään rohkeutta itsessäni.

On jotenkin hassuakin, että olen nyt nimenomaan tämän kuntavaaliehdokkuuskysymyksen edessä näin vahvasti. Muistan niin hyvin joitain vuosia sitten kertoneeni eräälle henkilölle kuinka en mitenkään voisi nähdä itseäni politiikassa. Syynä siihen oli, kun itsellä oli niin suuri tarve elämään, jossa on selkeästi oikeat ja väärät asiat - jotenkin selvää se mitä tehdään. Ja politiikka on sellaisesta niin mahdollisimman kaukana, kun on vain mielipiteiden sekamelska pahimmillaan keinoja kaihtamatta. Sanoo tai tekee sitten niin tai näin, niin aina on joku joka vastustaa ja on eri mieltä. Sellainen on maailma on hyvin ahdistava ihmiselle, jolla on tarvetta olla vain hyväksytty ja rakastettu, ja niiden etsintä kesken. On itsestään selvää, että kunnallispolitiikka ei koskaan tule olemaan ratkaisu siihen ongelmaan. Mutta olisiko mahdollista kuitenkin olla vielä edes niin ehjä, että pystyisi ihan rauhallisesti siellä sekamelskassa jonkun oman ajatuksen esittämään, vaikka se poikkeaisin kaikkien muiden ajatuksista? Kaukaiselta haaveelta tuntuu..

Tässä tammikuun lopussa tulee kuluneeksi 6 vuotta, kun lähdin pois palkkatyöstäni. Se on ollut yksi selkeimmistä päätöksentekoa vaativista asia elämässäni. Muita sen luokan päätöksiä en ole oikein tehnytkään. Burnout oli monen tekijän summa, mutta ihmispelko pyöri siellä kaikessa mukana isona tekijänä. Kristityn tarvitsisi olla niin valtavan sinut itsensä ja Jeesuksen kanssa. Olla vapaa muiden mielipiteistä eikä loukkaantua siitä pienemmästä tai suuremmasta ivasta joka uskovia, Jeesusta ja Raamattua kohtaan jatkuvasti ei-uskovien maailmassa kohtaa. Jotenkin olla löytänyt se asenne, että tämä kuuluu tähän Jeesuksen seuraamiseen. Häntä ivattiin, niin eivät hänen seuraajansa voi toisenlaisessa asemassa oikein olla. Tämä on kuitenkin minulle vaikea juttu tosihetken tullen ja olen vältellyt näitä tilanteita.

Minun suuri ongelmani on ihmispelko. Mutta voiko siitä päästä vapaaksi muuta kuin menemällä pelkoa päin? Marraskuun Israelin matkalle lähdin kohtaamaan yksinäisyydenpelkoa, mutta eipä siellä mitään yksinäisyyttä sitten ollutkaan. Tämä kuntavaaliehdokkuus olisi aika hyvä hyppy pelkojen mereen. Ehkä juuri siksi sitten lähdenkin siihen suuntaan eikä vastakkaiseen suuntaan. Katsomaan taas pelkoa silmästä silmään.

”Ei väellä eikä voimalla, vaan minun Hengelläni, sanoo Herra Sebaot. Mikä sinä olet, sinä suuri vuori Serubbaabelin edessä? Muutu tasangoksi!” (Sak. 4:7-8)

Viikon saldo

Huomenna on kulunut 3 viikkoa mahdollisesta/todennäköisestä altistumisestani vesirokolle. Taudin itämisaika on 2-3 viikkoa. Kuluneella viikolla on ollut kaikenmoisia tuntemuksia ja monta kertaa olen luullut että nyt se alkaa. Eilen heräsin päänsärkyyn ja jotenkin oli koko päivän vähän huono olo. Semmoisilla epämääräisillä fiiliksillä siskonikin vesirokko alkoi ja olin jo aika varma että nyt se sitten kumminkin tulee. Olo ei kuitenkaan ole eilisestä mitenkään huonontunut, vaan on taas parempi. Eli taas toivon, jos se sitten ei tulisikaan. Eilen kyllä jo olin niin kypsynyt koko tilanteeseen, että ajattelin että tulisi sitten jo äkkiä, jos meinaa tulla. Luin viruslääke asikloviirista, eikä se sitten niin kauhealta aineelta vaikuttanutkaan, kuin olin pelännyt – käytetään huuliherpeksen ehkäisyssäkin jne. Asikloviirin käyttäjäksi päätyi ainakin siskonpoika 5 kk, joka ei toki mitenkään voinut välttyä äitinsä ja siskonsa rokolta. Pienessä pojassa oli lopulta niin paljon näppylöitä ja tuskainen olo, että päätyi lääkäriin ja sai tuota lääkettä.

Vesirokkoisten välttelyhässäkkä jatkuu siis vielä edelleen. Siskonpoikaani välttelin jo ennen taudin puhkeamista, kun osattiin huomioida mahdollista tartuttamisaikaa. Vähän hankala on sitten toki tietää, että missä vaiheessa tauti ei enää tartuta. Sitäkin on yritetty arvioida, mutta kyllä tässä vielä muutama päivä menee että pojunkin rakkulat ovat ruvella ja tartuntavaara ohi. Kai tämäkin kikkailu vielä joskus loppuu..

On tässä ”vesirokkoviikolla” muutakin tapahtunut. Yksi iso asia oli, että poistin Facebook-tilini. Ne, jotka eivät ole Facebookissa eivät varmasti tätä kummoisena juttuna, mutta jotka käyttävät siihen paljon aikaa tietävät, että voi olla aika isokin asia lähteä sieltä. Minulle se oli aika iso juttu. 7 vuotta sitten olen mennyt sinne mukaan ja olisipa kiva tietää kuinka monta tuntia tai vuorokautta yhteensä olen siihen käyttänyt. Yksinäiselle introvertille ihmiselle se on aika hyvä koukuttaja. Ja sitten kuitenkin hyödyllisiä puolia on myös todella paljon. Monesta esimerkiksi Israeliin liittyvästä tiedosta ja hyvästä linkistä jään nyt paitsi kun en siellä enää ole. Mutta ajattelen, että kyllä ne tärkeät tiedot minut sitten jotain muutakin kautta tavoittavat, olkoon sitten kuinka jälkijunassa tahansa.

Haluan nyt kuitenkin tehdä tämmöisen ihmiskokeen, että mitä tapahtuu, kun jää pois Facebookista. Olen aika vakuuttunut, että se on näiden 7 vuoden aikana ajatteluuni vaikuttanut. Aamulla ensimmäisenä tulee helposti mieleen katsoa Facebookkia. Samoin päivän mittaan eri tilanteissa. Ja illalla kotona on helppo heittäytyä Facebookin virtaan. Uutta materiaalia vain riittää ja riittää katsottavaksi. Ja paljon siinä on jotenkin kristillisyyteen tai Israeliin liittyvää, kun uskovat kaverit sellaista materiaalia laittaa, jolloin pystyy "hengellisyyden" verukkeella perustelemaan itselleen FB:n käyttöään. Lopulta aloin kuitenkin olla aivan kypsänä kaikista hauskoista eläinvideoista ja kaverien kaverien postaamista kissankuvista. Jos viimeisellä tuomiolla jokaisen elämä näytetään filminauhalta, en haluaisi että se olisi vain suurelta osin Facebookissa roikkumista. Niin paljon kuin sitä parhaimmillaan voisi Jumalan valtakunnan asioihinkin käyttää. Sellainen sopisi ehkä paremmin sellaiselle, jolla ei ole yhtään taipumusta nettiriippuvuuteen. Olen myös yrittänyt että olisin siellä jotenkin vähemmän, mutta siitä ei ole oikein tullut mitään, kun jotenkin melkein automaattisesti sinne menee kun avaa tietokoneen tai kännykän. Että halusin sitten kokeilla kaikki tai ei mitään –linjasta sitä ei mitään –puolta.

Tänään tulee vasta 3 vrk täyteen ilma FB:a, joten vielä ei pysty sanomaan oikein mitään. Kyllä – on tullut ajatuksia, että voi voi kun nyt tuota ja tuotakaan asiaa ei voi jakaa siellä. Ja olen miettinyt että oliko tämä liian hätäinen päätös, kun se aika hätäinen lähtö lopulta olikin. Mutta katsotaan. Kuitenkin olen aina ajatellut, että en loppuelämääni aio siellä olla, niin miksi sitten vaan roikkua ja roikkua jos joskus on kuitenkin tarkoitus lähteä pois. Jumala auttoi asiassa myös siten, että osuin lukemaan Raamatusta jakeen verkkoon takertumisesta: ”Jumalattomien jalat ovat takertuneet verkkoon, jonka he olivat itse virittäneet.” (Ps. 9:16). Ihminen voi takertua niin monenlaisiin ”verkkoihin”, joita myös riippuvuuksiksi voidaan sanoa. Kuitenkin tuon jakeen lukeminen sinä aamuna, kun mietin Facebookista pois kirjautumista, puhutteli omalla tavallaan.

Haaveena ja rukouksena on, että Facebookin sijaan elämässä voisi vielä olla enemmän konkreettisen tekemisen asioita ja vähemmän virtuaalista elämää. Ja tiedättekö mitä? Olen tehnyt tällä viikolla enemmän ruokia kuin pitkään aikaan yhteensä!! Jostain sytykettä saanut pieni innostus ruoanlaittoon yhdistettynä haaveeseen toiminnallisemmasta elämästä ja vesirokkohässäkän tarjoama mahdollisuus olla pois maatilalta ovat synnyttäneet pasta-, risotto-, nuudeli- ja melanzane ruoat! Sekä ajatuksia ruuista, joita voisi tehdä myöhemmin. WHAT!? :D

Voisin vielä kirjoittaa yllättävästä puhelusta ja mieluisasta speltinostajavieraasta, joka ilmoitti tulostaan pari minuuttia sen jälkeen kun olin poistanut FB-tilin. Siinä tuli tietoon jotain uusia kuvioita myös. Mutta jääköön se nyt näin lyhyelle maininnalle.

Mutta katsellaan ja ihmetellään, miten Herra johdattaa taas itse kutakin siellä ja täällä.

”Kaikesta vaivannäöstä on hyötyä, mutta huulten höpinästä vain vahinkoa.” (Snl. 14:23)

P.S. Olen ystäviä pyytänyt rukoilemaan tämän vesirokkoasian puolesta tai siis sitä vastaan. Eräs rukoilija laittoi viestissään sanat: ”Vastustuskyky sinussa on voittava tartunnat.” Hän on kyllä ennenkin joissain tilanteessa saanut olla välittämässä sanomaa Jumalan Hengessä. Onhan tämmöiset aina rohkaisevia juttuja, vaikka silti olen ollut hyvin epävarma..

Armon vuonna 2017

2017 vuoden ensimmäinen kirjoitus. Kirjoituspaikkana (kesä)mökki. Täällä sitä taas olen ja ihmettelen, kuinka mukava täällä onkaan olla. Ystäväpariskunta majaili täällä vuodenvaihteen molemmin puolin reilun viikon ennen muuttoaan ulkomaille. Mökki sai kalusteensa heidän asuntonsa kalusteista ja nyt tämä onkin sitten yhtäkkiä muuttunut sisältä hyvin kodikkaaksi ja täysin varustelluksi asunnoksi.  Viime kesänä vietin täällä aikaa aikamoisen autiuden keskellä ja enemmän nautin kesästä seinien ulkopuolella. Ajatus talvella mökissä olemisesta ei yhtään kiinnostanut sillä varustelutasolla. Vaan täällä sitä nyt ollaan. Halusin tulla kokeilemaan mökkiä ystävien lähdön jälkeen ja kyllä täällä vaan kovasti asumaan pystyy.

Aion kyllä mennä takaisin kerrostaloon nämä pari päivää täällä vietettyäni, mutta todella kiva tämä nyt on. Olen aivan ihmeissäni tämmöisestä käänteestä. Tuntuu että Jumalan armo täytti paikan. Itse en tehnyt tämän varustelun eteen mitään, muuta kuin annoin luvan. Ja eiväthän nämä nyt omia tavaroita ole, vaan toisten, mutta saan niitä käyttää aivan kuin ne olisivat omia. Tuntuu hassulta tutustua paikkoihin, availla keittiön kaappien ovia ja katsoa että mitä minulla nyt oikein onkaan. Sisään käveli myös pari kirjahyllyä, jotka ovat täynnä hyviä hengellisiä kirjoja. Iso rivi keittokirjoja on myös ihan hauska juttu – jos vielä tapahtuisi ruoanlaittoihmeitäkin. Periaatteessa voisi viettää täällä vaikka kuinka kauan aikaa vain lukemalla kirjoja sohvalla, jota sitäkään ei aiemmin ollut.

Minusta on kauhean hauskaa, että tämä mökki on saanut olla selvästikin Jumalan johdatuksessa. Hylätty ja käyttökelvoton on saanut uuden omistajan myötä uuden elämän. Epämääräisestä huonokuntoisesta töllistä maatilan naapurissa on tullut käyttöön sopiva. Paljon on remonttia tehty, mutta uusi elämä on ollut sitten mahdollista. ”Ennen sinulle hyödyttömän, mutta nyt hyödyllisen sekä sinulle että minulle.” (Filem. 11)

Eli täällä tämä mökki nyt sitten odottelee, miten Herra johdattaa jatkossa. Periaatteessa tänne voisi tulla nyt kuka vain, joka tarvitsee lyhytaikaista asuntoa tai sitten kaipaa vain hetken lepoa ja maisemanvaihdosta. Jos joku minun tuttavani haluaisi viettää jotakin aikaa maaseudun rauhassa, niin tänne voi tulla oleilemaan. Vaikka vain päiväksi pariksi. Tai sitten pidemmäksi aikaa.

Kai sitä itsekin sitten näin vuoden alussa taas erityisesti rukoilee ja toivoo, että myös itse saisi täyttyä Jumalan varustuksilla ja Hänen johdatuksessaan olla. Se, että niin läheltä lähtee ystäviä ulkomaille ja selkeästi uusiin askeliin Herran johdatuksessa on toki vähän kipeääkin. Pitkään jatkunut tunne että vain muille tapahtuu isoja elämänmuutoksia ja minulle ei mitään on välillä aika vahvana. Mutta iloitsen siitä että samalla ihan aidosti iloitsenkin näistä asioista mitä muille tapahtuu. Etten siitä nyt mitenkään katkerana ole, vaan tosi mielenkiintoista se on myös. Ja koitan sitten uskoa että sille edelleen paikalleen jäävällekin voi joskus vielä uusi tuuli puhaltaa.

Muutama ihan mielenkiintoinen ja piristävä tapaaminen on tässä heti vuoden alkuun ollutkin. Jotenkin muutenkin tuntuu, että tästä vuodesta tulee jotenkin erilainen – isojen asioiden vuosi. Ei välttämättä minulle henkilökohtaisesti, mutta jotenkin niin isoja kuvioita maailmassa tapahtuu, että vaikutuksia voi hyvin jo Suomeenkin alkaa tulla. Nähtäväksi jää. Kaikki nämä asiat tekevät vain kuitenkin sen, että todella haluaisi vain lähellä Jeesusta olla, Hänestä turvan kaikessa saada ja Hänen käsiinsä elämänsä täysin uskaltaa laittaa tuli mitä tuli. Uskoa Hänen hyvyyteensä eikä perkeleen valheisiin Jumalasta. Näitä osittain hyvin tuttujakin teemoja tulee varmasti myös pyöritettyä tänä vuonna. Ja toivottavasti tulee myös uskallusta ottaa uskon askeleita Jumalan Sanan varassa.

Mutta mökin varustelu muistuttaa nyt kuitenkin eniten siitä että Jumalan lahjoina asiat ajallaan tulevat:

”Mutta itse kullekin meistä on annettu armo Kristuksen lahjan mitan mukaisesti.” (Ef. 4:7)

”Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, valojen Isältä, jonka luona ei ole muutosta eikä varjoakaan vaihtelusta.” (Jaak. 1:17)

Mitä kaikkia uusia kirjoja mökin kirjahyllyyn on tullutkaan! ;)

(P.S. Vesirokkocase on edelleen auki, kun siinä on niin pitkä itämisaika. Mutta en nyt sillä lailla pelkää kuin viikko sitten. Siskoni on toipunut taudista ihan hyvin, kiitos Herralle.)

Chickenpox

Minua pelottaa. Minua pelottaa aika paljon. Ihan vähän melkein hassun kuuloisesta syystä, mutta ei se nyt silti yhtään hassulta tunnu. Siskoni (37 v) sairastui vesirokkoon. Pahimmat päivät ovat kai ohi ja rukoillaan, ettei mitään jälkitauteja tai muita seuraamuksia tulisi. Pelkoni kohdistuu nyt ihan itseeni ja omaan aika suureen mahdollisuuteen sairastua samaan tautiin seuraavien viikkojen aikana. Minulla ei ole vasta-aineita veressä ja olen aivan liian myöhään tajunnut tämän asian vakavuuden. Eilen näin netistä, että rokotteen olisi voinut ottaa vielä 72 h altistumisen jälkeen. Harmitti aivan kauheasti, kun en tuotakaan ole aiemmin tiennyt. Nyt ei voi muuta kuin jäädä katsomaan että tuleeko tauti minuunkin, vaikka alkuviikosta olisi vielä voinut ottaa rokotteenkin... Olen siskoni seurassa ollut aivan edellisinä päivinä hänen oireidensa alkamisesta, joten altistukseni on hyvin todennäköinen. Tuntuu käsittämättömältä, ettei mitenkään aiemmin ole tullut vastaan tämä asia ja että kannattaisi selvittää onko sairastanut vesirokon ja jos ei niin ottaa rokote. Nyt minä sitten vain kohtaan pelkojani taas jollain uudella tasolla.

Olen aina jotenkin tuntenut jotain pelkoja sairastuessani. Tavallinen flunssakin ahdistaa usein vähän alussa. Kun meneehän siinä usein omat systeemit sekaisin, joutuu perumaan jotain juttuja, ei tiedä mimmoinen tauti tällä kertaa on tullut ja kauanko kestää, erinäisiä syyllisyydentunteita jne. Ja jotenkin semmoinen yksinäisyydentunne. Viime vuoden keuhkokuume ei mitenkään vähentänyt tautipelkoa vaan melkein pahensi. Oli niin kamalaa olla aivan voimattomana yksin kauhean taudin kourissa, syödä lääkkeitä (joita pelkään myös, kun saan niin helposti kaikkia sivuvaikutuksia) ja kaiken keskellä miettiä Jumalaa, ja ihmetellä millainen Hän on, kun ei varjele tällaiselta kauhukokemukselta. Nyt sitten luen netistä aikuisten vesirokosta ja olen aivan kauhuissani. Tautia jotenkin mahdollisesti lyhentävän viruslääkkeen vaikutuksista en ole edes pystynyt lukemaan. (Siskoni ei sitä käyttänyt, kun ei ole halunnut vauvalleen lisäaineita maitoon..) Itse pitäisi sitten kuitenkin pystyä päättämään ottaako lääkkeen vai ei ja kaikki tämmöiset päätökset ahdistaa kovasti.

Eli minä nyt sitten pelkään. Ja koitan ottaa tämän nyt myös mahdollisuutena kohdata pelkoa ja ajatella pelon alle. Kun olen nyt kuitenkin Jumalan lapsi, jolla voisi olla mahdollisuus myös olla pelkäämättä tulevaisuutta. Minulla pitäisi olla mahdollisuus uskoa itseni Jumalan käsiin ja ajatella että olen turvassa tässäkin tilanteessa tapahtui mitä tapahtui. Ja minä huomaan, että luottamukseni on hyvin haperaa ja turvallisuudentunne aika olematon. Minun on vaikea luottaa että Jumala haluaa minulle vain ja ainoastaan hyvää ja parasta vaikeuksienkin keskellä. Pelkään että tauti tulee, koen sen keskellä suurta yksinäisyyttä ja Jumalakin jostain kaukaa vain ihmettelee miksi en tajunnut ottaa rokotetta ajoissa, kun olisihan tässä ollut melkein 40 vuotta aikaa..

Luen Psalmia 91 ja ihmettelen tätä uskoa. ”Hän päästää sinut linnustajan ansasta ja surmaavasta rutosta. Sulillaan hän suojaa sinua, hänen siipiensä alla sinä saat turvan. Hänen totuutensa on kilpi ja suojus. Sinä et pelkää yön kauhuja, et päivällä lentävää nuolta, et ruttoa, joka kulkee pimeässä, et tautia, joka tekee tuhojaan keskellä päivää.” (Ps. 91:3-6) Olen ollut tämän psalmin äärellä todellisten pelkojen ja tilanteiden keskellä ennenkin. Silloin kyseessä oli ”lentävät nuolet”, kun marraskuussa 2012 Tel Avivissa ollessani sinne ammuttiin Gazasta raketteja. Ja kyllä minä silloin pelkäsin päivällä lentävää nuolta ja yritin tällä psalmilla lohduttautua. Nyt puolestani rukoilen, että oikeasti ei tarvitsisi pelätä tauteja. Tuntuu uskomattomalta, että voisi oikeasti olla pelkäämättä, vaikka kysymyksessä olisi rutto: ”Kaatukoot tuhat sivuiltasi, kymmenen tuhatta oikealta puoleltasi, mutta sinuun ei satu.” (Ps. 91:7) Mistä voi tulla tällainen rohkeus ja luottamus varsinkin, kun näkee että uskovillakin on monenlaisia sairauksia? Täysin yliluonnollista ja yli ymmärryksen käyvää.

Luulen, että kokemus Tel Avivin ”päivällä lentävistä nuolista” loppupeleissä kuitenkin lisäsi turvallisuudentunnettani ja luottamusta Jumalan varjelukseen koetulla alueella. Rukoilen ja toivon, että tämä nyt läpi elettävä kokemus voisi myös lisätä rohkeuttani eikä vähentää sitä entisestään. Haluaisin nähdä, että Jumala todella voi ja haluaa varjella vakavalta taudilta, vaikka sille olisikin altistunut. Tai että jos se tulee, niin ettei kuitenkaan tarvitsisi taudissakaan kokea pelkoa vaan voisi siinäkin olla turvallisin mielin kaiken keskellä.

Eilen tuli jostain syystä mieleen katsoa, mikä vesirokko on englanniksi. Niinpä niin: Chickenpox. Kanarokko. Mikäpä muukaan.. Tämä nyt toi tähän kuvioon ensimmäisen vähän huvittavan puolen..

Kanablogin kirjoittajaa uhkaa kanarokko ja Suomen kanoja uhkaa parhaillaan lintuinfluenssa, joka on levinnyt Suomeen ja tekee vakavaa tuhoa jos leviää johonkin kanalaan. Saa rukoilla suojelusta kanoille ja minullekin..

Uusi kalenterivuosi on taas alkamassa. Jotenkin ei nyt ole yhtään ”uusivuosiolo”, johtuu ehkä osittain näistä akuuteista vesirokkomietteistä.

Mutta rohkeutta ja syvää luottamusta Jumalaan kaikissa tilanteissa toivottelen kuitenkin kaikille vuodelle 2017 :)

Muutosta mökkiin

Vuoden lyhimmän päivän (pitkähkö) kirjoitus. Talvi vasta edessäpäin, mutta valo alkaa taas jo lisääntyä.  Se on joka vuosi kiva ajatus pimeyden keskellä.

Täällä on oltu taas vähän semmoisissa siivous- ja  tyhjennysajatuksissa. Sekä konkreettisesti että mielen alueella. Kimmokkeena on toiminut vaihteeksi mökkini. Siellä se nyt vajaa 4 kuukautta on vain oleillut ilman mitään käyttöä. Tulin siihen tulokseen, että mihinkään vuokrausfirmaan sitä en laita, vaan katsotaan olisiko Jumalalla sille jotain muita suunnitelmia. Ja jos ei ole, niin sitten se vain odottaa hiljaa ja kiltisti ensi kesää.

Nyt on kuitenkin jotakin uutta elämää tiedossa. Ystäväpariskunta on muuttamassa vuoden vaihteen jälkeen Herran hommiin ulkomaille. Heillä on siellä tiedossa kalustettu asunto ja nyt olisi tarvetta paikalle, jonne voisi laittaa vähän omia kalusteita ja jossa majailla, silloin kuin tulee Suomessa käymään ja haluaa vähän omaa rauhaa. Ensi viikolla olisikin sitten kalusteet kävelemässä sisään asuntoon!

Olen tosi iloinen tästä kuviosta. Viime kesänä olin mökissä aivan minimivarustuksella, kun en tiennyt, mikä jatko tulisi olemaan. Sohvia kävin katsomassa ja jotain muutakin hankintoja mietin, mutta en osannut päätöksiä tehdä enkä saanut mitään aikaiseksi. Niin nyt sitten sinne tuleekin kaikki tarvittava ja kaikki ovat iloisia. Mökin kalustetyhjyys poistuu ja tulevat satunnaiset asukkaat ovat tyytyväisiä saadessaan tavaroita säilytykseen. Tuntuu siltä, että mökki on saanut olla aivan Jumalan johdatuksessa, vaikka näitä hiljaisia kausia on ollutkin. Ja jatkossa kun siellä on kalusteet, jonkun muunkin on helpompi tarvittaessa käyttää paikkaa.

Vaikka itse en ole muuttamassa mihinkään, niin jostain syystä tämä hommeli innosti minuakin taas paikkojen järjestelyyn ja omien turhien tavaroiden pois laittamiseen. Ja nimenomaan yritän nyt erityisesti keskittyä OMIEN tavaroiden järjestelyyn enkä murehtimaan toisten tavaroista. Ongelma meinaa nimittäin välillä olla, että alan hermostua toisten tavaroista ja siitä etten pysty vaikuttamaan niiden järjestykseen. Ja sitten omat tavarat ovat myös sekaisin, mutta ne toisten tavarat ärsyttävät paljon enemmän. Maatilalla nämä kuviot menevät helposti sekaisin, kun se on maatilana yhteinen juttu (jossa minulla pitäisi olla jotain mahdollisuuksia vaikuttaa järjestyksiin), mutta samalla vanhempieni koti (johon ei ole tarkoitus tarpeettomasti sekaantua). Voisin laittaa tännekin kuvia maatilalta erilaisista vanhojen tavaroiden röykkiöistä ja taivastella niitä. Mutta liki vastaavia sekasotkukuvia voisin ottaa omista kaapeistani enkä niihin alkuunkaan samalla paatoksella suhtautuisi – nehän nyt ovat vain tavaroita, joita en ole jaksanut järjestellä ja miksi kaiken muka pitäisi olla niin siistiä..

Kovasti edelleen pyydän Jumalalta apua omaan ajatusmaailmaani. Koitan siinäkin yrittää paremmin keskittyä siihen mitä minä ajattelen ja mitä minä sanon, kuin vain kärsiä ja ahdistua, loukkaantua ja pöyristyä toisten sanomista. Kun tarkemmin huomioi omia ajatuksiaan, pääsee kyllä järkyttymään niistäkin aivan riittävästi. ”Missä toista tuomitset, sinä tuomitset itsesi, koska sinä, joka tuomitset, teet itse samoja tekoja.” (Room. 2:2) Öö, mistähän Paavali tiesi ajatukseni jo 2000 vuotta sitten..? Näinhän tuo juurikin menee. Pihan pahana toisten arvostelevia, kontrolloivia, halveksuvia jne ajatuksia ja sanoja – ja tarkemmin tarkastellen huomaan tekeväni itse juuri sitä samaa. En ollutkaan yhtään parempi, vaan ihan samaa sarjaa. Ja aivan hurjasti armoa tarvitsevana. ”Minä kurja ihminen! Kuka vapauttaa minut tästä kuoleman ruumiistä?” (Room. 7:24)

Mökki sen taas osoitti. Kun on tarpeeksi tyhjä, niin sitten onkin mahdollisuus, että elämä täyttyy uusilla jutuilla. Ison mullistuksenhan paikka kävi läpi kesällä 2014 ja sitä prosessia aina joskus kuvailinkin. Nykyään mökki on aika hyvä testi ja muistutus siitä kiinnittääkö ihminen huomiota sisäisiin vai ulkoisiin asioihin. Ulkopuolelta mökki on edelleen hyvin huonossa kunnossa, sisäpuolelta hyvässä. Haaveilen edelleen ulkopuolenkin kunnostuksesta, mutta siihen ei tähän mennessä ole ollut resursseja. Kun joku tulee pihaan, ensimmäinen ajatus helposti on, että onpas tölli surkeassa kunnossa. Sisälle mentyä ulkoinen surkeus yleensä unohtuu, kun kontrasti on aika iso. Ajattelen, että Jumalan työ ihmisessä alkaa myös sisältäpäin ja siitä hän on enemmän kiinnostunut kuin ulkokuoresta. Mutta uskon kyllä että Hän on myös kiinnostunut niistä ”ulkoisista” asioista, tavallisemmista arjen kuvioista, että nekin hyvin toimisivat. Kuitenkin niillä ei ole paljonkaan arvoa, jos sisällä ei ole asiat hyvin. Tämäkin mökki olisi edelleen täysin hyödytön, jos ensin olisi tehty remontti ulkopuolelle ja sisäpuoli olisi nyt laittamatta. Olisi aika ikävä tuoda ihmisiä taloon, jos he ensin ihastelisivat hienoa ulkokuorta ja sitten sisältä se olisikin aivan käyttökelvoton rakennus.

Olen kiitollinen siitäkin, että olen edes pikkuisen innostunut taas tavaroiden järjestelystä ihan tämän kerrostaloasuntoni sisäpuolella. Paljon paljon on turhaa ja käyttämätöntä. Miten sitä ihmiselle voikin kertyä niin paljon kaikenlaista vuosien varrella, joita ei muka voi laittaa pois ja että jos vaikka joskus tarvitsee (vaikka ei ole 10 vuoteen tarvinnut, eikä edes muista että semmoinen on olemassa, jos joskus oikeasti tarvisitsisi)? Ja rukoilen, että voisi oikeasti tehdä parannusta omista ajatuksista eikä niin paljon keskittyä toisten ajatuksiin ja niiden vaikutuksiin. Että Jeesuksen armo ja laupeus voisivat vielä pesiytyä omaan sydämeen ja ajatuksiin. Inhimillisesti asia on kyllä täysin mahdoton, niin kovettuneelta sydän isoilta osin vaikuttaa, ja niin mahdottomalta muutos. Mutta ”Jumalalle ei mikään ole mahdotonta.” (Luuk. 1:37) Se on se toivo.

Kipu kontrollissa

”Efraim on syvästi loukannut Herraa.” (Hoos. 12:15)

”Eikö Gileadissa ole balsamia, eikö siellä ole parantajaa, vai miksi kansani, minun tyttäreni, haavat eivät kasva umpeen? (Jer. 8:22)

Täällä ollaan taas syväkiputeemojen äärellä. Omia haavoja katselemassa ja kuinka sitten niistä ja omasta itsekkyydestä käsin on toiminut tietyillä tavoilla aiheuttaen kipuja muille. On omia kipujen suojamekanismeja kuten vihaisuus ja etäisyyden otto, jotka eivät ongelmaa paranna, mutta jotka vain niin automaattisesti toimivat, kun ei muuhunkaan pysty. Periaatteessa haluaisi yhteyttä, mutta kipeiden haavojen takia toimii itsekin eristävällä tavalla – rakentaen muureja siltojen sijaan.

Aamulla luin tuon aloituksen kohdan Hoosean kirjasta. Tuntui jotenkin erikoisen herkältä, että Jumala profeettansa kautta kertoo tulleensa syvästi loukatuksi. Efraim eli Israelin 10 pohjoista heimoa päätyivät pitkäkestoiseen epäjumalanpalvelukseen, eivätkä he lukuisien profeettojen kehotuksista huolimatta Herran luo sydämestään kääntyneet. Heillä, joilla olisi ollut mahdollisuus suhteeseen Jumalansa kanssa, ei kuitenkaan ollut siihen halua. He, jotka eivät olleet pakanoita vaan liiton kansaa – he eivät Jumalasta välittäneet vaan rikkoivat liiton. Ja se loukkasi syvästi Herraa. Hän paljastaa sydämensä ja kertoo, että se kipunsa. Ja eikö se taas kerro siitä, että Hän todella rakasti ja välitti. ”Eikö Efraim ole minun kallis poikani, minun lempilapseni?” (Jer. 31:20)

On tuskallisimman tuskallista kun iskut tulevat läheltä – sieltä missä on suhde. Kun oma läheinen, jolta eniten odottaa rakkautta onkin murskaamassa. On aivan eri asia saada ivaa ulkopuolisilta henkilöiltä, kuin niiltä, joiden kuuluisi olla rakkauden piirissä. Efraimilla ja Jumalalla oli suhde, mutta se meni rikki emmekä ole tästä suhteesta kolmeen vuosituhanteen juuri mitään kuulleet. Vain tulevat lupaukset olemme voineet lukea: ”Vaikka minä puhuinkin häntä vastaan, minä kuitenkin muistan häntä. Siksi sisimpäni kaipaa hänen puoleensa; minä totisesti armahdan häntä, sanoo Herra. ” (Jer. 31:20)

Kivun erottavan tuskan ja yhteyden kaipuun sekoitus. Kumpi voittaa? Kuinka sydän voisi olla kestävämpi, ettei tuska pääsisi voitolle? Kuinka vanhat haavat voisivat puhdistua niin, etteivät ne enää vaikuttaisi yletöntä kipuherkkyyttä?

Yksi Pohjoisvaltio Israelin eli Efraimin julmimpia henkilöitä oli kuningatar Iisebel. Hän jyräsi miehensäkin mennen tullen. Murhaamista kaihtamaton Iisebel kuulostaa toki äkkiseltään karulta esimerkiltä tähän aikaan, mutta Raamattua lukeville hän varmasti tulee ensimmäisenä mieleen kun aletaan puhua väärällä lailla toisia kontrolloivista ihmisistä. Lailliset omistukset, omat rajat ja puolison toimenkuva eivät merkinneet Iisebelille mitään, kun hän alkoi vääryyden toimillaan hankkia puolisonsa haluamaa toisen henkilön viinitarhaa. Iisebelin toimien jälkeen kivet lensivät ja palstan laillisesta omistajasta tehtiin ensin rikollinen ja sitten heti perään vainaja.

On tuskallista olla kontrolloivassa suhteessa. Aivan kuin Iisebel teki viinitarhurista nimeltä Naabot rikollisen, hänen yrittäessään vain ylläpitää normaaleja rajoja, myös kontrolloiva ihminen saa toisen tuntemaan itsensä jotenkin ”rikolliseksi” tavallisen arjen keskellä vain pitämällä kiinni omista rajoistaan. Naabotilla ei paljon mahdollisuuksia ollut, kun vastassa oli hallitseva kuningatar. Iisebel puolestaan ajatteli varmaankin tekevänsä hyvän teon ja auttavansa vain puolisoaan. Asiat voivat mennä mielessä niin solmuun, että kuvittelee tekevänsä hyvää vaikka onkin aivan väärällä asialla.

Tuskallista on myös löytää kontrolloiva käytös oman puseron sisältä. Tiedän, että se on onnistunut minulta varsin hyvin ilman että ollenkaan olen huomannut niin toimivani. Rukoilen, että saisin vielä mahdollisuuden selkeästi pyytää anteeksi kontrolloivaa käytöstäni siinä ihmissuhteessa, jossa se mielestäni kaikkein eniten on tullut esille ja kipua tuottanut. En sitä silloin vuosia sitten tajunnut ollenkaan. Mutta toisen oli pakko vetäytyä – ei siinä muita vaihtoehtoja ollut näin jälkeenpäin ajatellen. Kipeää aikaa puolin ja toisin sekin. Nyt ei voi kuin rukoilla, että Herra sydäntä niin hoitaisi, että nämä kaikki kontrolloimiset voisivat olla vielä menneen talven lumia ja osaisi arvostaa itsekin rakkaudella omia ja toisen rajoja ja vapautta. Sitä samaa mitä päivittäin kaipaan saavani vielä kokea näissä omissa kuvioissani.

”Hänen haavojensa kautta teidät on parannettu.” (1. Piet. 2:24). Jumala parantaa ihmisen haavat Jeesuksen haavojen kautta. Se ei aina aukea ihan heti. Mutta tätä haluan ajatella ja jotakin syväsukellusta Jeesuksen haavoihin rukoilen. En ymmärrä sitä nyt, mutta uskon että näin kuitenkin on. Syvemmälle Jeesukseen, syvemmälle hänen kärsimyksiinsä, syvemmälle hänen sovitukseen, syvemmälle hänen anteeksiantamukseen ja armoonsa.

”Katso, päivät tulevat, sanoo Herra, jolloin minä teen Israelin heimon ja Juudan heimon kanssa uuden liiton.” (Jer. 31:31) Jeesuksen haavoissa myös Efraim on saanut uuden mahdollisuuden. Uusi liitto Jeesuksen veressä. Haluan uskoa, että myös syvästi loukatut voi Jeesuksen veri parantaa. Jumalan oma sydämen tuska Efraimista on siitä esimerkkinä. ”Ottakaa mukaanne sanoja ja palatkaa Herran luo. Sanokaa hänelle: Anna anteeksi kaikki rikokset, ota meidät armoihisi, niin me uhraamme sinulle huultemme hedelmän.” ”Minä parannan heidän luopumuksensa, omasta halustani minä heitä rakastan, sillä minun vihani on kääntynyt heistä pois.” (Hoos. 14:3,5)