Sisäpiirin juttuja

Olin eilen sielunhoitoaiheisessa tilaisuudessa. Pitkästä aikaa kuulin tätä samaa henkilöä, jonka kautta tietyllä tavalla ensimmäistä kertaa olen tällaiseen aihepiiriin kunnolla tutustunut. Siitä on nyt 11 vuotta,  ja 10 vuotta on siitä, kun ensimmäisen kerran lähdin mukaan pienryhmään, jossa näistä teemoista kunnolla oli mahdollisuus puhua. Oli mielenkiintoista kuulla tätä puhujaa noin vuosikymmen jälkeenpäin. Luento oli hyvin samantyyppinen, mitä silloin aikanaan olen kuullut. Prosessi, josta hän kertoi, on tullut vuosien varrella omakohtaisesti tutuksi. Ja siellä sitä yhtä lailla edelleen taaperretaan. Prosessin viimeisenä kohtana on kutsumuksen löytyminen ja toisten palveleminen, ja täytyy sanoa, että se tuntuu edelleenkin jotenkin kaukaiselta. Toisaalta sitä kovasti kaipaa, mutta toisaalta kipua ja muuta ongelmaa on vieläkin liian paljon, että olisi voimia keskittyä pelkästään palveluun. Haluan kuitenkin uskoa ja luottaa, että siihen suuntaan Herra kuitenkin on viemässä. Ja tuntuu niin hyvältä, että hän ei siihen pakota keskenkasvuisesti.

Parina viime kirjoituskertana mielessä ovat olleet terveet rajat. Oli kiva eilen kuunnella, kun luennoitsija puhui myös terveistä rajoista, ja tuntui että nyt kerrankin ymmärsin mitä hän niillä tarkoittaa. Että ei voi sanoa oikeasti kyllä, jos ei pysty sanomaan myös ei jne. Viime aikoina olen kuitenkin enemmän miettinyt sitä rajojen sisäpuolta. Sitten kun on ne terveet rajat eikä kaikki hyvä valu vain ulos ja kaikki paha sisään, niin mitä haluaisi rajojen sisäpuolelle? No rakkautta tietenkin. Itse olen ollut erikoistunut siihen, että rakkautta on kovasti kaivannut jostain sieltä rajojen ulkopuolelta. Kaivannut erittäin paljon, epätoivoisella tavalla, ja sitten saanut paljon erittäin säälittäviä sydänsuruja tilanteissa, joissa ei ole ollut edes mitään suhdetta, sairaalloinen toive siitä vain. Sydän on aivan kuin vaellellut epätoivoisena kerjuulla jossain sille kuulumattomilla alueilla suojaa vailla vain tuomittuna tulemaan hylätyksi. Tilanteisiin on melko vaikea edes saada apua ja niistä puhua, kun kuka jaksaa kuunnella kauheaa sydänsurua tilanteessa, jossa ihminen ei edes seurustellut. Oma järkikin ja häpeä sanoo, että kyse on sairaalloisesta tilanteesta, mutta tilanteen korjaaminen ei ole ihan helppoa. Mutta tietysti tarpeeksi usein kivun kohtaaminen auttaa kyllä tajuamaan jotakin.

Niin, voisiko se sydän kuitenkin pysyä ihan paikallaan siellä rajojen sisällä? Voisiko se kuitenkin tulla rakastetuksi ihan omalla paikallaan, ihan omana itsenään? Olisiko se ensimmäinen  Jumalan armon ja rakkauden hyvä harjoittelukohde kuitenkin olla ihan minä itse? Kannattaisiko ihan ensin opetella olemaan armollinen itselleen ja hyväksymään omat heikkoutensa ilman syyllistämistä? Opetella pitämään armo sisäpuolella ja syytös ulkopuolella. Toivon että sellaista voisi tapahtua. Rakkaus on kyllä minulle hyvin vaikea asia. Sana, jonka sisällöstä en saa alkuunkaan kunnolla kiinni, että mitähän se mahtaa oikein käytännössä olla. Haluan kuitenkin uskoa, että vaikka en sitä ymmärräkään, että se kulkee käsi kädessä totuuden kanssa. Jeesus on täynnä armoa ja totuutta. Valheen keskellä voi olla vain valheellista rakkautta. Himo ja hyväksikäyttö ottavat niin mielellään ”rakkauden” vaatteekseen. Haluan uskoa rakkauden olemassaoloon, vaikka se onkin yhtä harvinaista kuin totuuden olemassaolo nykyään. Nämä kaksi viihtyvät samassa paikassa – Jeesuksen olemuksessa, Jumalan Sanassa ja siellä missä Hänellä on tilaa olla oma itsensä.

Toissa viikolla kävin myös lääkärissä. Ultrassa näkyi endometrioosia - pitkästä aikaa. Kerroin että sydämeni on vaellellut siellä missä ei pitäisi ja näköjään myös limakalvoni vaeltelevat siellä missä niiden ei pitäisi. Tauti jonka syytä ei tiedetä. Olen ollut 2,5 vuotta ilman tätä ilmiötä hillitsevää hormonihoitoa ja nyt sitten taas varmaan pitäisi aloittaa. Olen tästä vähän surullinen, kun pelkään pillereiden sivuvaikutuksia. Söin pitkään minulle hyvin sopinutta valmistetta, mutta lääkärit eivät suosittele sen uudelleen aloittamista tämän ikäisenä. Katsotaan, kuinka käy. Lääkäri ei siis ehdottomasti käskenyt alkaa heti käyttää jotain, mutta puolen vuoden päästä tilannetta pitäisi katsoa uudelleen ja jos ei ihmettä tapahdu, niin eihän se muuten pois lähde, vaan kasvaa vain. Ja suositteli kyllä kokeilemaan jotain valmistetta jo ennen sitä. Niin, tämä on yksi haaste, opetella rakastamaan vajavaista kroppaansa, jossa kaikkea tämmöistäkin ilmenee.

Vettä sataa ja mahtavat hanget sulavat. Viime viikonloppuna tehtiin remppahommia kunnon kinosten keskellä. Oli siunattu viikonloppu, olin laminaatinlaiton aputyttönä yhden päivän ja muuta siivousta sitten loppuaika. Siitä keikasta jäi hyvä mieli.

”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me katselimme hänen kirkkauttaan, sellaista kirkkautta kuin aunutsyntyisellä Pojalla on Isältä, ja hän oli täynnä armoa ja totuutta.” (Joh. 1:14)

Rajaseuduilla edelleen

Kylmää, valkoista ja kirkasta tänään. Hauskaa, että on ihan kunnon talvi ja reilusti lunta.

Kerroin viimeksi aloittaneeni lukea kirjaa Rajat (Cloud & Townsend). Lukeminen on jatkunut ja edelleenkin koen, että kirjan aihe on minulle poikkeuksellisen terveellinen ja tarpeellinen. Ihmisen terveitä rajoja pyöritellään kirjassa monesta näkökulmasta ja sitä kaikkea olen tarvinnut. Joitain asioita katson juuri nyt näiden rajojen näkökulmasta – vaihe tämäkin.

Yksi aiheeseen liittyvä teema on syyllisyys, jota saatan niin valtavan helposti kokea tehdessäni asioita jotenkin toisin kuin joku muu haluaa. Tätäkin puolta kirjassa on käsitelty napakalla tavalla – ilman että ketään syyllistetään. Tässä muutama lause aiheeseen liittyen: ”Syyllisyydentunne on sinun ongelmasi. Se sijaitsee sinun alueellasi ja sinun on saatava se hallintaan. Sinun täytyy ymmärtää, että manipuloiduksi tuleminen on sinun ongelmasi ja voit voittaa sen.” Koen tuollaisen tekstin hyvin helpottavana. Ettei tarvitse odottaa, että joku toinen lopettaisi manipuloinnin, vaan reaktio on minun puolellani. Kun Jumala ei harjoita syyllistämistä ja synnit on ristillä sovitettu, jatkuvalla syyllisyydellä ei pitäisi olla valtaa. Jos sillä kuitenkin on, niin kuin usein on, jotakin liejua valuu väärään suuntaan, kun jotenkin annan sen tapahtua.

Terveet rajat vai suojamuurit ja –panssarit? Jotain rajoja ihminen kuitenkin tarvitsee toisten ihmisten suuntaan. Jos ei ole terveitä rajoja, sitten on liika mukautuminen ja/tai eristäytyminen. Ja sitten onkin yksinäisyys ja katkeruus. Vaikeus solmia läheisiä ihmissuhteita ja mahdottomuus elää aidosti sopivan lähellä toista. Tämä on kaikki minulle niin tuttua ja todellista. Jonkun aikaa kun viettää mukautuen toisten kanssa, sitten onkin jo kova tarve eristäytyä, että saa lepoa. Ja vaikka tietyllä lailla tämä toimii, estää se kuitenkin sellaisen ihmissuhteen, että oikeasti asuisi jonkun kanssa saman katon olla. Eli sitten on yksin.

Olen siis saanut tuosta kirjasta paljon rohkaisua ja uusia näkökulmia. Rohkaisua myös totuuteen itselle ja toisille, koska siitähän noissa rajoissa on oikeastaan kysymys. Totuudessa elämisestä. Ja sehän on sitten pelottavaa sellaiselle, joka pelkää hylätyksi tulemista. Mutta kun on saanut kokea Jumalan rakkautta ja tietää että Jeesus ei koskaan hylkää, vaikka kaikki muut hylkäisivät, rohkeus lisääntyy. Eikä sitten enää haluakaan mitään ihmissuhteita, jotka ovat niin hataralla hiekalla, etteivät kestä todellisuudessa yhtään mitään. Oikeastaan ennemminkin alkaa kaipaamaan kunnon myrskyjä, jotka paljastavat missä on rakkautta ja totuutta ja missä ei ole. Vaikka normaalisti olen pelännyt ja ahdistunut hyvin helposti kaikissa erimielisyystilanteissa ja halunnut niitä viimeiseen asti välttää, toivon että Jumala vahvistaisi tällä alueella eikä niitä tarvitsisi niin pelätä. Jeesus oli (ja on edelleen) niin usein täysin eri mieltä ihmisten kanssa ja silti täydellisessä rauhassa, vaikka hänelle oltiin vihan vimmoissa. Sisäinen rauha ratkaisee, ei toisten fiilikset. Mutta tässä niitä terveitä rajoja juuri tarvitaan, kun niin helposti tunnen toisten tunnetiloja ja alan reagoida niihin ja kokea vastuuta niistä. Vaikka ei tarvitsisi, sillä ”Tutkikoon kukin OMAT tekonsa” ja ”jokaisen on kannettava OMA taakkansa” (Gal. 6. 4,5). Aivan liian helposti vieritän vastuun toiselle omasta huonosta fiiliksestä ja sitten ei tapahdu muutosta.

Eli tämmöisiäkin ollut mielessä lumikinostenkin keskellä. Olen kiitollinen, että vieläkin Jumala auttaa oivaltamaan jotakin uutta. Ja haluaisin uskoa, että Hän on kuljettamassa yhteyden suuntaan koko ajan. Tosi hitaasti, kun olen hidas oppimaan.

Ensi viikonloppuna on luvassa jotain arjesta poikkeavaa ja se vähän jännittääkin juuri tästä yhteyden näkökulmasta.  Tarkoitus olisi olla kolme vuorokautta tiiviissä yhteydessä melko vieraiden ihmisten kanssa käytännön toimien parissa. Haluan mennä ja asia on tärkeä. Toivottavasti saisi olla turvallinen olo siellä, minne olen lähdössä.

”Kuin kaupunki, jonka muurit ovat hajalla, on mies, joka ei mieltään hillitse.” (Sananl. 25:28)

”Olkaa turvallisella mielellä. Minä se olen. Älkää pelätkö!” (Mark. 6:50)

Siinä rajoilla

Liki kaksi viikkoa elettynä vuotta 2019. Ihan kivoja juttuja tapahtunut ja sitten sitä perustuskaa, sitä samaa kuvaa mistä viimeksi kirjoitin. Kivojen asioiden puolella on ollut mm. hiihtokauden aloitus ja eilinen elokuvissa käynti (Tuntematon mestari). Omalle paikkakunnalle muuttaneen vanhan tuttavani kanssa ollaan tapailtu eri merkeissä ja kävinpä sitten asuntonäytölläkin katsomassa sitä yhtä asuntoa, jota olin vanhemmilleni vähän niin kuin haaveillut. No, se asia tuskin tästä etenee.

Sisäisesti on kuitenkin aika kova myllerrys. Masennusta, vihaisuutta ja onneksi tyyntäkin aina välillä. Ja sitten taas meinaa räjähtää.

Lainasin kirjastosta kirjan Rajat (Cloud & Townsend). Se kertoo terveistä henkilökohtaisista rajoista ja niiden asettamisesta. Teema kolahtaa ja toisaalta tuntuu aivan hurjan vaikealta. Ja toisaalta taas kovasti toivoa antavalta. Voisiko vielä saada oppia jotakin uutta ja tervettä tällä alueella? Ettei sittenkään tarvitsisi olla toisten vietävänä ja pitää rajoja vain etäisyyttä ottamalla? Voisiko paremmin uskaltaa ottaa vastaan eriävät mielipiteet ilman että se aiheuttaa suunnatonta pelkoa? Ja uskaltaa itse olla eri mieltä?

Minulla on kovasti näitä rajaongelmia. Sen olen tiennyt ennenkin, mutta kirja sanoittaa aihetta jotenkin selvästi ja laajasti. Onhan aiheeseen jossain muissakin lukemissani kirjoissa viitattu, mutta tässä nyt kokonainen kirja puhuu tuosta yhdestä aiheesta, joten sitä käsitellään melko perusteellisesti. Ja Raamatun näkökulmasta, kun se ongelma varmaan muillakin kuin minulla on, että saattaa kokea aivan kuin Jumalan silmissä vääräksi kieltäytyä auttamasta ja toimimasta muuten toisen tahdon mukaan. Kirjan painotuksissa nousee kuitenkin esiin hyvin tällaisen toiminnan motiivit, jotka eivät välttämättä ollenkaan kumpua aidosta rakkaudesta, vaan ennemminkin pelosta, miellyttämisentarpeesta tai jostakin muusta sellaisesta – orjuudesta ja vääristä siteistä. Lopputuloksena onkin voimien uupuminen ja katkeroituminen eikä aidon palvelun hyvä hedelmä.

Jos minua nyt kysyttäisiin johonkin uuteen juttuun mukaan, kuvittelisin, että rauhallisesti mietittyäni ja rukoiltuani aika rehellisesti osaisin vastata kyllä tai ei (ilman että olisi pakottava tarve miellyttää kysyjää – kenties..). Paljon haastavampaa on muuttaa vanhoja jo olemassa olevia tottumuksia. Kuvioita, joihin on jo suostunut ja jotka sitten huomaakin liian raskaiksi tai asenteensa vääräksi. Muistelen edelleen kiitollisuudella kolmen viikon sairauslomaa vuonna 2010, jonka seurauksena sain voimaa irtisanoutua silloisesta työstäni. Mutta sen jälkeen olen päätynyt seuraavaan suohon, mikä nykyään tuntuu paljon upottavammalta kuin normaalista palkkatyöstä irrottautuminen. Nyt on kyseessä vuosisataiset sukuperinteet, omat vanhemmat, koko elämänajan rakentuneet toimintamallit, pitkät sopeutumat ja rajaprosessi, joka on paljon muuta kuin vain työ. Kuka hallitsee ajankäyttöni? Joku muu kuin minä tai Jumala. Se on tuskallista eikä ole itsessä voimaa tilanteen muuttamiseen. Kuvio vain pyörii ja pyörii, melkein kaikilla osallisilla on enemmän tai vähemmän paha olo ja silti muita ratkaisuja ei tunnu löytyvän. Jos selkeästi kokisin, että Jumala kutsuu minua vaikka lähetystyöhön ja kokonaan irrottautumaan maatilasta, ehkä tilanne olisi sitten helpompi ja jättäisi vaan koko touhun. Mutta kuitenkin monet haaveeni liittyvät nimenomaan maatilaan ja sitten kun ei voikaan toimia vapaasti tai juuri ollenkaan, on hämmennys hyvin suurta. Joka suuntaan hyvin suurta ja väsyttävää.

Niin. Jos teen jotain, olen se ”paha” ja jos en tee jotain, olen se ”paha”. Tarvitsisin aika paljon tukea ja rohkaisua ymmärtääkseni, että olisi ihan tervettä ja normaalia vain ne omat tekemiset ja tekemättä jättämiset. Ja sitähän tuo kirjakin tuossa koittaa kertoa. Mutta silti tuntuu, että vastassa on jotakin niin paljon itseä suurempaa, joku niin vahva linnoitus, että ihan piiperrykseksi jää joku oma yritys toimia toisin. Tarvittaisiin Jumalan ihme ja Jerikon muurien sortuminen.

Vaihe on kieltämättä tuskallinen. Mutta eihän se luvatun maan valloitus israelilaisillekaan helppoa ollut. Jättiläisiä ja linnoituksia vastassa. Eikä sen ilman Jumalaa ollut tarkoitus tapahtuakaan. Lohdutan itseäni muistuttamalla siitä, että jos joku asia on Jumalasta, se aikanaan toteutuu, ja jos ei ole, niin sitten on vaan hyvä, että esteet pysyvät paikoillaan. Nähtäväksi jää, kumpaa tämä on. ”Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan?” (Room. 8:31) ”Älkää olko arkoja, älkää pelätkö, älkää hätääntykö älkääkä kauhistuko heitä. Herra, teidän Jumalanne, kulkee kanssanne sotiakseen puolestanne vihollisianne vastaan ja pelastaakseen teidät.” (5. Moos. 20:4)

Vuoden taulu 2018

Vuoden 2018 viimeinen kirjoitus. Toki kulunutta vuotta taas miettii ja tekee mieli jotakin yhteenvetoa tehdä. Miten vuosi meni?

Ensiksi tulevat mieleen huippuhetket. Ne olivat taas Israelissa: 10 päivää keväällä ja 6 syksyllä. Keveitä hetkiä, iloa, kiitollisuutta ja Jumalan erityisen läsnäolon kokemusta niissä päivissä. Valoisat ja kirkkaat läiskät muuten vähän synkkää taustaa vasten. Paitsi sitten elokuun Helsingin reissu kuului myös huippuhetkien sarjaan.

Onhan sitten muutakin hyvää muistettavaa. Vaikka poikkeuksellisen kuuma kesä oli kasveille haitallista, nautin kyllä itse siitä. Sitten olivat kanat – pitkästä aikaa. Ja mökin asukkaat ovat asustelleet kesästä lähtien aina tänne asti, mikä on myös ollut kivaa. Ja toki sitten kaikenlaista muuta on tapahtunut, uusia kansainvälisiä ystäviä kuten viimeksi kerroin ja muita juttuja, mistä on kiitollinen. Eikä vain uusista asioista, vaan monista vanhoista ystävistä jne. Mutta ehkä tämmöisessä vuosikatsauksessa mieleen enemmän nousevat ne asiat, jotka ovat olleet jotenkin uusia juttuja aikaisempaa verrattuna.

Vuoden 2018 kuvassa on valoa ja värejä, mutta tosiaan maalaus on edelleen tehty jotenkin tummalle taustalle. Ei mustalle, mutta jotenkin hyvin tylsän tummanharmaanruskealle. Sille taustalle, jolle olen hyvin kyllästynyt ja johon olen hyvin väsynyt. Taustalle, joka on vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen sama, ehkä vain tummuuden sävyn vaihdellessa harmauden eri asteissa. Asioille, joille koen olevani täysin kykenemätön tekemään mitään, mutta jotka kuitenkin vaikuttavat arkeeni hyvin paljon. Asioille, jotka koitan ottaa Jumalan kädestä, opetellen kiittämään kaikissa olosuhteissa, ajatellen että kaikki tämä on tarpeen pitämään minua edes hiukan nöyränä. Ja kuitenkin jotenkin jatkuvassa surun ja ehkä vihaisuudenkin tilassa ollen.

Vuoden 2018 aikana alkoi elää se ajatus, että voisivatkohan kenties 83-vuotiaat vanhempani muuttaa pois maatilan päärakennuksesta. Ajatus alkoi siis elää minun mielessäni, ei heidän. Turhaudun joka päivä ja monta kertaa jatkuvien tilanteiden edessä, joissa haluaisin tehdä jotain, mutta en voi. Tai ehkä voisin, jos todella taistelisin, mutta harvat arjen asiat tuntuvat kuitenkaan taistelun arvoisilta. Niitä vain haluaisi tehdä ihan muuten vain, mutta se ei sitten onnistu. Lisäksi äitini on liikuntakyvyltään hyvin huonossa kunnossa. Hän tarvitsisi toisenlaisen ympäristön tai hyvin paljon enemmän apua arkeensa, mutta käytännössä järjestelyt eivät ole onnistuneet, vaikka vuosien varrella mielestäni kaikenlaista on yritetty. Ainakin minä olen täysin väsynyt yrittämään keksiä toimivampia kuvioita heidän asumiseensa maatilan päärakennuksessa. Tämä siis sitä harmaata taustaa, jota vasten tavalliset värit helposti menettävät voimaansa ja tarvitaan erittäin suurta valoa että taustasta jotakin erottuu.

Niin, syksyn hiljaisuuden keskellä löysin akryylivärit ja maalaukset. Se oli tämän vuoden uutuuksia. Kursseilla en ole käynyt, mutta joskus kun ei ole muutakaan tekemistä, on kiva ottaa värit ja alkaa niitä sekoitella. Olen myös tänä vuonna oppinut nauttimaan musiikista. Se on jotakin hyvin uutta myös. Vaikka niin usein tuntuu siltä, että aika vain menee hukkaan, tiimalasien hiekat ovat loppuneet jo aikoja sitten ja minut on unohdettu pölyttymään arkiston kaukaisimpaan nurkkaan, niin sittenkin jostain pukkaa kuitenkin vielä jotakin uutta. Kuten vaikka se, että oppii nauttimaan musiikista.

Eräs tuttuni kysyi pari päivää sitten mitä suunnitelmia minulla on ensi keväälle. Tavallinen kysymys tuntui miltei hämmentävältä. Koska ei ole mitään suunnitelmia. 2019 taulu on hyvin tyhjä ja näin etukäteen valkoinen ilman juurikaan mitään ennakkoon tehtyjä luonnosteluja. Ei ole matkoja varattuna eikä selkeinä suunnitelminakaan. Jokunen tapahtuma on tiedossa ja kirjaprojektin loppuun saattaminen, mutta näitä on vaikea ajatella erityisempinä juttuina. Lisäksi eräs vanha tuttavani muutti töiden perässä takaisin tänne kotipaikkakunnalleen ja hänen kanssaan varmaan joskus tehdään jotain. On myös mahdollista että eräässä kristillisessä järjestössä työntekijänä aloittavan tuttuni uusi työkuvio voi myös jotenkin vaikuttaa minuun. Mutta nämä ovat vain ajatuksia. En ole silti mitenkään masentunut siitä, ettei tiedossa ole juuri mitään konkreettista. Siis minulla tiedossa. Kun uskon että Jumalalle kuitenkin on tiedossa ja se riittää, että Hänellä on tiedossa.

Millainen taulu sinulle tuli? Näetkö Jumalan käden kirkkaudessa, väreissä ja tummissa sävyissä?

Jumalan siunausta ja Jeesuksen lähellä olemista vuodelle 2019!

”Odota yksin Jumalaa hiljaisuudessa minun sieluni, sillä hänessä on minun toivoni. Hän yksin on minun kallioni ja pelastukseni. Hän on turvani, minä en horju. Jumalassa on pelastukseni ja kunniani. Hän on minun voimani kallio ja turvani. Luottakaa häneen joka hetki, te Israelin kansa, vuodattakaa hänen eteensä sydämenne. Jumala on meidän turvamme. Sela.” (Ps. 62:6-9)

Armon aikaa

Täällä taas, pitkästä aikaa. En arvannut että kirjoituksissa tulisi näin pitkä tauko, mutta näköjään tuli. Ihan kiva – se tarkoittaa että minulla on ollut viikonloppuisin muutakin tekemistä kuin kotona istuminen. Ja sitten kun olen ollut kotona, niin kirjoittaminen on silti jäänyt.

Yksi tämän syksy ihme on se, etten ole ollut ollenkaan flunssassa. Tästä olen todella kiitollinen, kun pitkäkestoiset sairastelutkin ovat aika tuttua juttua. Ei ole sairastelujen takia tarvinnut jättää mitään väliin – todella ihmeellistä.

Loppuvuoteen Jumala järjesti muutakin puuhasteltavaa. Italialainen tuttuni tuli raamatunopetuskierrokselle Suomeen ja siihen liittyen oli itselläkin jonkin verran menoa. Oli hyvin piristävää kulkea mukana muutamissa paikoissa eri puolilla Suomea tilaisuuksissa, joissa kerrottiin Raamatun ihmeellisyydestä ja monin tavoin kannustettiin kuulijoita Sanan pariin. Kierroksella oli mukana myös muita uskovia ystäviäni, ja muutenkin tämä kahden italialaisen vierailu Suomeen ja heidän majoittumisensa aika pitkän aikaa myös omalla paikkakunnalla toi mukavaa ja siunattua vaihtelua arkeen. Olen tästä koko tapahtumasarjasta hyvin kiitollinen ja tuntuu ihmeellisestä, että sain tämmöisessä olla mukana keskellä vuoden pimeintä aikaa.

Muutenkin syksyssä on ollut myös muuta kansainvälistä väriä. Afrikkalaistaustaisesta perheestä olen jo aiemminkin kertonut. Heidän kanssaan yhteydenpito on ollut loppuvuodesta satunnaista ja enemmän lasten harrastuksiin liittyvää viime aikoina – pari kertaa ovat olleet mukana uimahallissa ja semmoista. Marraskuussa Herra johdatti uuden kansainvälisen tuttavuusperheen – Lähi-idästä tulleen äidin ja hänen teini-ikäiset lapsensa. He tekivät selkeän ratkaisun alkaa Jeesuksen seuraajiksi ja ovat sen seurauksena jo saaneet hyvin lyhyessä ajassa kotimaastaan joiltain sukulaisiltaan heidän kuolemaa uhkailevia viestejä. Rukoillaan heidän puolestaan, ettei tarvitsisi elää pelossa, vaan Jumalan suuressa suojeluksessa ja turvallisin mielin. Ja että nämä vainoojatkin voisivat löytää Jeesuksen ja Hänen armonsa. Mutta tämmöistäkin siis tapahtui, että sen jälkeen kun tämä perhe etsiytyi kristittyjen pariin ja tutustui erääseen tuttavaani, joka työskentelee palkatusti kristillisessä järjestössä, olen sitten itsekin saanut olla mukana näissä erittäin mielenkiintoisissa ja antoisissa keskusteluissa. On aina niin hienoa nähdä, kun jotkut ovat innostuneita Jeesuksesta ja Raamatusta. Katsotaan miten Jumala näitä kuvioita edelleen johdattaa.

Niin, olen hyvin kiitollinen tästä kuluneesta ajanjaksosta, joka suuntasi ajatuksia pois itsestäni Jeesukseen, Hänen paluuseensa, Jumalan valtakuntaan ja  aidosti toisiin ihmisiin ja heidän parhaaseensa. Tällaisina ajanjaksoina ei juurikaan ahdista oma sinkkuus ja lapsettomuus, vaan pystyy hyväksymään nekin jutut osaksi suurempaa kuvioita, kun kuitenkin saa jollain lailla olla pienenä palana mukana Jumalan isossa kuvioissa. Toki on täysin mahdollista että seuraavassa kirjoituksessa vingun ja surkeilen jo yksinäisyyttäni, mutta ihanaa että aina edes ajoittain Jumala nostaa pois siitä itsesäälin lokerosta ja antaa nähdä hänen näköalojaan ja mahdollisuuksiaan.

Myös se herättää kiitollisuutta, että vaikka monissa kohtaa oma elämä tuntuu vaikealta ja meinaa masentua, saa kuitenkin huomata, että on myös alueita, joissa itse on sen verran ”kalliopohjalla”, että pystyy jotenkin auttamaan myös muita. Monessa asiassa olen itse edelleen avun ja tuen tarpeessa ja ehkä ihan hyvä niin, ettei kuvittelekaan että tarvitsisi pärjätä yksin. Iloa tuottaa kuitenkin se, että voi antaa jotakin myös eteenpäin ja siksi tilanteet joissa jotakin lähtee ”virtaamaan” ovat virkistäviä sen sijaan että kaikki vaan seisoisi paikallaan ja pelkästään odottaisi itse saavansa jotain.

”Sinä pidät maasta huolen ja kastelet sen runsaasti, teet sen hyvin rikkaaksi. Jumalan virta on vettä täyttä. Sinä valmistat heidän viljansa, sinä todellakin valmistat sen. Sinä kastelet maan vaot, tasoitat sen multapaakut, sadekuuroilla sinä sen pehmität ja siunaat sen kasvun. Sinä kruunaat vuoden hyvyydelläsi, ja sinun polkusi tiukkuvat runsautta, tiukkuvat autiomaan keitaille, ja kukkulat vyöttäytyvät riemuun.” (Ps. 65:10-13)

Isänpäivänä

”Kunnioita isääsi ja äitiäsi” on ensimmäinen käsky, jota seuraa lupaus: ”että menestyisit ja eläisit kauan maan päällä”. (Ef. 6:2)

Näin isänpäivänä(kin) on todettava, että tässä olen pahoin epäonnistunut. Siis vanhempieni kunnioittamisessa. Pieneltä edistykseltä tuntuu se, ettei enää niin paljon tarvitse esittää asialle koottuja selityksiä. Tässä yksi selkeä syntisyyteni ilmentymä, jonka edessä tarvitsen hyvin paljon Jumalan armoa. Toki saan uskoa myös tämän synnin ristille kannetuksi – vielä ristillä Jeesus huolehtii äitinsä tarpeista ja täyttää lain puolestani Jumalan edessä. Mutta toivon ja pyydän myös, ettei minun kuitenkaan tarvitsisi jäädä siihen kapinalliseen riippumattomuuden henkeen, joka estää vanhemmuuden kunnioituksen. On hyvin vaikea ajatella omaa mahdollista vanhemmuutta, jos itse on jäänyt kiinni kunnioittamattomuuteen. Jumalan kunnioittaminen on selkeästi myös vanhemmuuden kunnioittamista. Ihmiset etsivät menestystä, mutta Jumala on asettanut sen nöyryyden alle. Hänen kunnioittamisensa alle, mutta myös toisten kunnioittamisen alle.

Isänpäivänä ajattelen myös joitain tuntemiani hienoja uskovia 40+ miehiä, jotka ovat perheettömiä. Useimpien taustalta löytyy jotakin isoa kipua suhteessa omiin vanhempiinsa: hyvin vaikea parisuhde, jossa lapsi joutuu välittäjän asemaan, lapsena menetetty vanhempi, oman isän ”elämänkumppanina” oleminen, vakava pelonhenkinen uskonnollinen ilmapiiri, totaalinen isättömyys. On selvää, että näistä lähtökohdista lähteminen perheen perustamiseen on inhimillisesti hankalampaa, koska siihen liittyy niin paljon enemmän pelkoja ja oman isän rohkaisun ja tuen puute.

”Tämän vuoksi minä notkistan polveni Isän edessä, hänen, josta kaikki isyys taivaissa ja maan päällä saa nimensä.” (Ef. 3:14-15) On Isä, josta kaikki isyys lähtee. Täydellinen ja sama kaikkien Isä, jota ensin saa opetella kunnioittamaan. Ja Hänen Sanansa ja luomisjärjestyksensä perusteella sitten arvostamaan myös muuta isyyttä, sen armon ja hengen mukaan mitä hän vaikuttaa.

Ja sitten on vielä hengellinen isyys. Paavali oli naimaton mies, mutta kuvasi itseään myös isänä niille, jotka olivat uudestisyntyneet hänen kerrottuaan Jeesuksesta elämän tienä. Varmasti Jumala voi antaa paljon erilaisia tapoja kokea isyyttä, vaikka omia biologisia lapsia ei olisikaan. Onhan toki hienoa nähdä miehiä, jotka ovat tavalla tai toisella saaneet alkaa isiksi – ottaa todellista vastuuta toisesta ihmisestä eikä enää elää vain omaa kunniaa tavoitellen itselleen mieliksi lapsellisen tavoin. Nöyryys Jumalan edessä ja vastuunotto toisista (heikommista) ovat äärimmäisen kauniita ominaisuuksia. Jotain sellaista mitä on helppo kunnioittaa.

Kai sitä muutakin kuulumista voisi kirjoittaa, mutta jätetään kuitenkin toiseen kertaan. Ja loppuun vielä kukko, jonka maalailin viime viikonloppuna. 41-v tytär antoi sen isänpäivälahjaksi 82-v isälleen.

Hermostoheikko

Mitäs tänään kirjoiteltaisiin? Akryylimaalauksesta, kuntobalettiin ilmoittautumisesta, sähköpianohaaveista vai elämän ensimmäisessä radiohaastattelussa olemisesta? Vai kenties pahenevista muistiongelmista, totaalisista väsymis-ja turhautumistuntemuksista, jatkuvista jännitystiloista ja epätoivon ajatuksista muuttumattomilta tuntuvien ongelmien äärellä? Vaiko sittenkin Jeesuksesta, joka on luvannut olla kaikessa mukana?

Kaikkea tuota yllä olevaa juttua on tapahtunut viimeisten kahden viikon aikana. Ajattelen, että tässä kaiken keskellä Jumala jotenkin auttaa pääsemään takaisin herkkyyden tilaan. Se on kuitenkin hyvin vaikeaa, koska päällä on niin paljon pelkoa, joka vetää päälle paksua kuorta. Syvällä jossain on herkkyys ja sen vallitessa on rauhallinen ja hyvä olla. Tuossa omaksi iloksi aloittamassani akryylimaalailussa saa siitä herkkyydestä jotenkin hetkeksi kiinni. Mutta niitä muita herkkyyden tilanteita on aika harvoin ja yleensä kohtaamisiin menen jotenkin suojautuminen ja jännitys edellä. Ja vain äärimmäisen harvoissa tilanteissa ja ihmisten seurassa voi purkaa varustusta. Vain hyvin harva jaksaa suorastaan tehdä työtä sen eteen, että pelon kuori voisi lähteä purkaantumaan. Kiitos Jumalalle, sellaistakin kuitenkin tapahtuu.

Eräs tuttuni ehdotti, että voisi hieroa vähän hartioitani, kun oli niin niskat jumissa vaihteeksi. Se tuntui totta kai erittäin hyvältä, mutta hetkittäistä verenkierron elpymistä enemmän aloin miettiä kehon ja mielen kokonaisvaltaisempaa jännitystilaa. Kaverihieronnasta aktivoituneena varasin myös ajan OMT-fysioterapeutille. En ollut hänen vastaanotollaan ennen ollut ja hän halusikin yllättävän tarkasti tietää elämänhistoriaani kehon näkökulmasta. Lopputuloksena oli, että lihaksia vahvistavien toimien sijaan hän suositteli aluksi kaikkea kehoa ja hermostoa rentouttavaa toimintaa. Tämä tuntui jotenkin hyvin armolliselta. Yleensä kun menee fysioterapiaan saa mukaan erilaisia liikuntaohjeita mitä sitten itse pitäisi tehdä. Ja nyt tämä henkilö huomasikin selkä- ja niskakipujen takana stressaantuneen hermoston, jolle olisi parempi kaikki rauhaa lisäävä kuin niinkään toimintaa lisäävä. Näin aluksi siis.

Niin, mitä jos sitten vain rauhoittuisin? Valitettavasti se ei ole vain niin yksinkertaista. En nimittäin ollenkaan meinaa saada kiinni siitä syvästä jännityksen aiheuttajasta, mikä on tullut kehoon asumaan. Jostain semmoisesta peruspelosta, joka pitää vallassaan. Siitä mikä saa sosiaaliset tilanteet aina vähemmän tai enemmän jännittäviksi, mutta joka ei ihan täysin hellitä vaikka olisi yksinkin. Onhan minulla toki ajatuksia tämänkin pelon syntymekanismeista ja on henkilö ketä ajatellessa pelko aktivoituu erityisellä tavalla. Ilmeisesti edelleen kohdattavia asioita Jeesuksen kanssa riittää. Inhimillisesti en ollenkaan osaa ajatella miten lähestyä tätä asiaa, mutta ei kai sitä edelleenkään tarvitsekaan itse tietää. Gotjat on minua niin paljon suurempi ja pelottavampi että vain Jeesus avun antaa. Jännityksen panssari, hermosto, aktivoituu niin pienestä, että vaikka sitten ajattelisi, että eihän tässä oikeasti ole hätää, niin keho on kuitenkin jo reagoinut.

Yksinäisen elämästä puuttuu paljon toisen ihmisen kosketusta, mikä lievittäisi tämän tyyppisiä hermoston stressireaktioita ja auttaisi jotakin rauhoittumishormoneja virtailemaan. Mutta eipä sitä mihinkään ihmissuhteeseen voi mennä tämmöisen asian takia tai hyvin äkkiä olisi stressi jostain muusta. Jotenkin ei silti voi välttyä Jumalan ajatukselta ”Ihmisen ei ole hyvä olla yksinään.” Jo pelkästään kosketuksesta tehdyt tutkimukset todistavat, että läheisyys tuo paljon hyviä terveysvaikutuksia. Kummasti kosketus rauhoittaa ja luo turvallisuudentunnetta. Mutta tässä (metoo-)maailmassa pyyteetön kosketus on perheettömille harvinaista.

Ylivirittynyt hermosto pimahtaa helposti milloin mistäkin. Kesäkaudella maatilalla on voinut puuhailla kaikenlaista ja silitellä kanoja ja lampaita, jos ei muuta. Eläimet todella auttavat stressin vähenemiseen, kun niitä voi pyyteettömästi koskettaa ja hoitaa. Ehkä siksikin kaipaisin jotakin ympärivuotista hoitoeläintä (lue: lehmä) maatilalle. Mutta talvikaudella on sitten vain enemmän näköpiirissä ongelmia, joille ei pysty tekemään mitään. Eli katsotaan kuinka käy. Ja Jeesus, voisitko auttaa?

(Ja joo, kaikki ei ole nyt mitenkään huonosti tällä(kään) hetkellä, on kivojakin juttuja menossa, mutta tämä stressi-jännitys-hermosto-teema nyt pyörii kaiken keskellä.)

”Kuitenkin minä annan sen haavojen kasvaa umpeen ja parantua. Minä parannan heidät ja vaan heille rauhan ja totuuden runsauden.” (Jer. 33:6)