Uusi vuosi, uudet lukemat

Tässä se uusi vuosi on jo taas pitkälle vierähtänyt. Ja itse olen kiitollinen siitä miten oma vuoteni alkoi: levosta käsin. Kerroin viimeksi miten Jumala johdatti mahdollisuudesta lähteä tuttuni lomamökille ja sinne sitten meninkin heti tammikuun ensimmäiseksi viikoksi. Pitkähkö ajomatka meni oikein hyvin ja matkapäivien välissä vietin 5 kokonaista vuorokautta itseksi kaikessa rauhassa mukavassa mökissä. Säätila tuolla viikolla oli perillä melkoisen talvinen: parhaimpana aamuna mittari näytti -37 astetta. Olisi siis todella kylmä viikko ja tuo -37 on varmaan elämäni pakkasennätys, mitä olen koskaan kokenut. Mutta onneksi sisällä oli lämmin. Ja kuitenkin pystyin tekemään pienempiä kävelyjä, käymään kuntosalilla ja uimassa ja jopa laskettelemassa ja pienellä hiihtolenkillä kun pakkanen vähän laski. Olen myös hyvin kiitollinen Jumalalle huolenpidosta autoni suhteen. Olisin nimittäin voinut ihan hyvin lähteä matkaan ilman jäähdytysnesteiden tarkastusta, mutta sitten ihan muun asian yhteydessä tuli huomattua että jäähdytysnesteissä onkin suurta vajausta. Noilla pakkasilla olisi voinut tulla oikeasti ikäviä tilanteita jos nesteet eivät olisi olleet kunnossa. Mutta Herra piti huolen tästä, kun itse olin tuossa asiassa huolimaton.

Oli ihana vain OLLA ilman mitään paineita mistään. Suljin kolme kanavaa, joista päivittäin tulee paljon ajatuksia mieleeni: kaikki jatkuvan uutisten seuraamisen ym. netinkäytön, aamuisen zoom-raamattu-ja rukouspiirin ja hyvin usein soittelevan kaverini puhelut. Tilalle tuli takkatulen sytyttäminen ja liekkien katselu ja omat ajatukset, joita kyllä riittää aivan liiaksikin. Ja sitten oli jotain tarkemmin harkittua elokuvaa ja kirjoja mitä halusinkin katsella ja lukea. Ja jotenkin vain Herralle juttelua kaikista mahdollisista omista asioista. Kyllä sitä itkettyäkin tuli varmaan aika monena päivänä aina jotakin. Mutta se oli kaikki semmoista kuitenkin hyvää ja turvallista olemista.

Nyt on sitten jo taas ollut kaksi viikkoa takaisin normiarjessa ja lomaviikko tuntuu melko kaukaiselta. Uskon että siitä jäi kuitenkin jotakin myös arkeen jatkettavaksi. Kun oli viikon pitänyt uutistaukoa, on jotenkin halua jatkaa sitä ettei ihan jatkuvasti katsele puhelimesta uutista vaan että vähän vähemmän pitäisi riittää. Tämän selailun katkaiseminen ei tosiaan ole arjessa helppoa, kun siitä on tullut niin tapa. Mutta ainakin lomaviikko muistutti siitä, että pakko ei ole niitä jatkuvasti seurata. Ja toinen on se, ettei laiminlöisi kahdenkeskistä aikaa Jeesuksen kanssa, vaikka kuinka olisi muita hengellisiä tapaamisia ja yhteisiä rukouskokouksia sen tilalla.

Sitten toiseen aiheeseen, kun tänään koin pienoisen järkytyksen astuessani vaa’alle. En ole punninnut itseäni sitten lokakuun alun ja olin kyllä varma, että painoa on tullut lisää. Mutta en olisi osannut arvata että kokonaista 6 kiloa lisää. Aika huikeaa.. En ole koskaan lihonnut näin lyhyessä ajassa näin paljon ja olen vähän ihmeissäni, että onko tämä nyt tosiaan vain jotakin syömiseen liittyvää, kun mielestäni syön ihan samoin kuin ennenkin. Että onko kropassa jotakin muutakin vikaa kuin keski-ikä, kun näin suuri nousukausi on tässä ilmaantunut? Olen ihan ihmeissäni, että millä ihmeen ruokavaliolla kiloja saa pois, kun nytkään en ajattele, että söisin jotenkin paljon herkkuja. No, tätä saa nyt sitten ihmetellä myös ja rukoilla että Jumala auttaisi tässäkin, että löytyisi joku hyvä ja terveellinen tapa myös laskusuhdanteeseen. En tosiaan haluaisi että elämä alkaisi pyöriä laihduttamisen ja painon ympärillä, sillä siitäkin minulla on nuoruudesta paljon kokemusta ja yhdenlainen orjuus todella sekin. Mutta kyllä nyt jotakin muutosta tähänkin tilanteeseen tarvittaisiin jos tällä menolla paino vain nousee. Ja kyllä, epäilen myös e-pillereitä (endometrioosiin) ja mitä ikinä ne sitten vaikuttavatkin.

Eli tämmöisissäkin merkeissä vuoden alkuun. Toki sitten muutakin arjen pyöritystä, mutta ei niistä nyt tällä kertaa sen enempää. Jos vaikka räjähtänyt painokin toisi vielä jotakin hyvää mukanaan, vaikka uutta liikuntaintoa tai muuta positiivista.

”Pettävää on sulous, kauneus katoavaa, ylistettävä on se vaimo, joka pelkää Herraa.” (Snl. 31:30)

Vuodenvaihdeviesti

Pitkästä aikaa näkyy vähän aurinkoa – mukava piristys tapaninpäivään. Ja sitten tuota lunta on tänä loppuvuonna riittänyt ihan ihmeellisesti. Poikkeuksellisen aikaisin ja kunnolla alkoi talvi tänä vuonna. Hiihtämässä olen käynyt toistaiseksi neljä kertaa. Yskin kyllä edelleen, sitä on jatkunut jo 6 viikkoa, mutta olen silti ulkoillut kuitenkin suht normaalisti viime aikoina.

Tämä joulu meni vähän erilailla kuin olisi odottanut. Jouluaattona oli tarkoitus olla siskoni perheessä, mutta heidän toinen lapsi oli aattona kuumeessa enkä sitten halunnut mennä sinne. Päivästä tuli silti ihan hyvä. Minä ja siskoni anoppi oltiin sitten videopuhelulla mukana siskoni perheen seurana. Syötiin yhdessä ja availtiin lahjoja yhdessä, jokainen omalta sohvaltaan. Yhtään ei ollut olo, että olisin viettänyt aaton yksin, vaan ihan hyvin siinä pääsi olemaan mukana. Joulupäivänä siskon perheessä sairastajien lukumäärä kasvoi, yksi päätyi sairaalaankin ja influenssa A se sitten oli, joka siellä nostaa kaikilla sairastuneilla kovan kuumeen. Tänään olen kuskaillut heille lääkkeitä apteekista ja sairaalaan jotain varusteita. Toivottavasti potilas paranee pian ja pääsee hyvissä voimissa kotiin. Tänäänkin oli jo kotiutuksesta puhuttu, mutta voi mennä huomiseen. Erilainen joulu siellä eristyshuoneessa..

Vuoden viimeisinä päivinä on ollut tapana miettiä vuotta kokonaisuutena taaksepäin ja ajatella mitä asioita tai tuntemuksia jäi päällimmäisenä mieleen. Isoja asioita ei nyt ole kuin yksi ja se on isäni kuolema. Edelleen nousee hieman järkyttyneet tunnelmat, kun sitä ajattelen. Se oli sitten kuitenkin niin yllättävää ja odottamatonta. Että kaikki on hyvin ja sitten yhtäkkiä pitääkin olla hyvästelemässä vainajaa ja arkkukaupoilla.

Muutenhan vuosi on mennyt sitten ihan hyvin. Jyvät saatiin peltoon ja sieltä pois, vaikka isä ei ollutkaan ohjeistamassa. Raamattupiirejä ja muita hengellisiä tapahtumia on ollut aivan riittämiin (kuten Zoomissa joka päivä). Ulkomailla ei tullut tänäkään vuonna käytyä, mutta sentään Suomessa melkein 700 kilometrin päässä, että tuli edes yksi reissu, missä sai nähdä oikeasti uusia maisemia.

Kaiken tämän jälkeen kaipaan nyt kuitenkin kovasti jotakin levähdyksen hetkeä ja rutiineistä vapaata aikaa. Hiljaisuutta, omien ajatusten kuuntelemista ja toivottavasti myös Jumalan Hengen kuuntelemista. Tämä kaipaus oli erityisen suurena viime viikolla ja huokailin Herran puoleen ihan tosissani, että olisiko Jumalalla joku paikka, minne voisin vetäytyä viikoksi olemaan yksin. Rukoilin tätä aamupäivällä todellisella kaipauksella ja sitten kävikin ihan ihmeellisesti. Ehkä reilun tunnin kuluttua rukouksesta tuttavani tuli yllättäen tuomaan joulutervehdystä ja tuli sitten puheeksi, että olin tällaista irtiottoviikkoa rukoillut. Tämän keskustelun seurauksena tämä tuttava olikin sitten jo kertomassa heidän lomamökistään ja buukkaamassa minua sinne. Sitten hän jo lähti ja olin aivan häkeltynyt, että mitä juuri tapahtui. Kyselin Jumalalta lomapaikkaa ja sitten yhtäkkiä sellainen oli jo valmiina. Nyt kovasti toivon etten sairastuisi ja että tämä erilainen aika tammikuussa voisi oikeasti toteutua. Kaipaan sitä hyvin paljon. Ainoa mikä vähän hirvittää on ajomatka, 465 km yhteensuuntaan yksinajelua talvisäässä. Mutta kyllä Herra antaa sitten voimat siihenkin, jos matka muuten toteutuu.

Näinpä nyt sitten en osaa oikein muuta odottaa kuin tuota erilaista viikkoa vähän kauempana kotoa. Jos sitten sen jälkeen jaksaisi ajatella muutenkin tulevaa vuotta 2024.

”Minun sieluni ikävoi ja nääntyy kaipauksesta Herran esipihoihin.. ” (Ps. 84:3a)

Siunausta vuoteen 2024!

Matkahaaveista sairaaksi

Tervehdys täältä kuumien juomien ja kurkkukaramellien keskeltä. Viime viikonloppuna olin yhden yön reissulla 200 km päässä ja sen jälkeen olenkin sitten lähinnä yskinyt. Kaipasin marraskuussa lomaa ja katkaisua arkeen ja se tuli nyt sitten tämmöisen taudin muodossa. Matkakumppanini sai reissulta koronan eli on ihan mahdollista, että minäkin sain. Taudinkuva on jossain määrin samanlainen kuin viime huhtikuussa, paitsi että nyt ei ole ollut kuumetta eikä päänsärkyä – yskää vain. Koronatesteissä en ole kuitenkaan onnistunut saamaa virusta haaviin, vaikka olen tehnyt niitä monta ja eri päivinä. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei tämä silti korona voisi taas olla. Erityisesti yöt ovat olleet ikäviä, kun yskiminen on haitannut niin paljon. Päivisin on ihan ookoo olotila.

Ehkä tarvitsin tämän taudin rauhoittumiseen ja tilanteiden nollautumiseen.  Syksyn teema on ollut ehdottomasti Israel: kaikki tapahtumat siellä, antisemitismi maailmalla ja sitten pohdinnat ja rukoukset oman matkamme suhteen. Matkamme piti olla 20.-27.11. ja vielä kaksi viikkoa sitten oli sellainen ajatus, että jollain pienemmällä porukalla sinne lähdetään. Alkuperäinen ryhmä oli 16 henkeä, mutta sitten Israelin tapahtumien seurauksena alkoi tulla peruutuksia (ja toki myös Finnairin lennot peruttiin ja matkankuvaan tuli muutoksia.) Mutta silti koko ajan oli semmoinen pienempi porukka, joka suunnitteli vielä lähtöä: katseltiin lentoyhtiöitä, jotka ovat koko syksyn lentäneet Israeliin ja vakavasti oltiin menossa, vaikka toki yhtä paljon myös rukoilemassa Jumalan johdatusta. Kunnes sitten pienenkin porukan matkasuunnitelma pysähtyi. Olin elänyt koko syksyn aika vahvasti koko prosessia, toisaalta suuressa matkaodotuksessa ja toiseelta pienessä jännityksessä nykytilanteen tähden. Kun minusta riippumaton päätös tuli tietoon, eli ettei voidakaan lähteä, olin samalla vähäsen helpottunut ja suuresti pettynyt. Pettymyskin vei voimia ja nyt jotenkin tuntuu, että tämä sairastaminen tasaa tilanteita ja jotenkin rauhoittaa mieltä.

Olin odottanut matkaa aika innokkaasti sieltä toukokuusta, jolloin siitä sovittiin. Tuntui ihanalta ajatukselta, että isän kuoleman jälkeen voisi olla oikeasti jotakin matkaa odotettavissa. Ja että pitkästä aikaa pääsisi Israeliin, kaiken korona-ajan ja vanhempien kuolemien jälkeen, kun niin pitkään aikaan ei ole ollut mitään matkaa ulkomaille. Ajattelin, että kun Jumala on matkan avannut, niin ei se sitten haittaisi, että Gazassa olisi sota – eihän Gazaan oltaisi menossa. Kaikki Israelissa pysyvämmin asuvat suomalaiset tuttuni olivat kovasti rohkaisemassa tulemaan ja sanoivat, kuinka hienoa olisi, että juuri tällaisena aikana sinne tulisi rukoilijoita ja rohkaisijoita. Mutta tietysti sitten samalla on myös rukoiltu Jumalan johdatusta ja nyt tuli sitten tämä epämääräinen odotusaika tähän väliin. Tässä kohtaa ajattelemme, että matkaa siirretään, vaikka ei nyt yhtään osaakaan sanoa, että mihin ajankohtaan siirretään. Finnair on luvannut aloittaa lennot vasta huhtikuussa ja vaikuttaa siltä, että hyvin moni matkanjärjestäjä on siirtänyt matkansa sinne lentojen takia. Me emme ole päättäneet vielä mitään ja joustomahdollisuuksia ryhmällämme enemmän. Nähtäväksi jää.

Mutta joo, tällä hetkellä suurin haave taitaa olla se, että yskä parantuisi ja tapahtuisi ihme eikä se jäisi päälle pariksi kuukaudeksi, mikä on minulle niin tyypillistä. Ja vielä suurempi haave olisi että saisi yöllä nukuttua, vaikka päivällä yskittäisikin. Haaveet ovat muuttuneet lentomatkoista nukkumishaaveiksi. Lisäksi joulukuussa on suunnittella pari Israel-aiheista tapahtumaa, joihin toivon voivani osallistua. Ja muita haaveita ei nyt juuri olekaan.

”Herra, monet ovat sinun armotekosi, virvoita minua oikeutesi mukaan.” (Ps. 119:156)

Sodan keskellä

”Katso, hän, joka Israelia varjelee, ei torku eikä nuku.” (Ps. 121:4)

Tästä tulikin myrskyinen viikonloppu. Ulkona tuulee ja lehdet lentävät. Sielua on kuitenkin koskettanut Israelissa eilen alkanut myrsky: Hamasin ohjussade, maahan tunkeutuminen, panttivangit ja kaikki ne uutiset, mitä on eilisaamusta lähtien nähnyt. Pahin tilanne Israelissa 50 vuoteen eli pahin tilanne koko elinaikani. Enemmän Israelin uutisia olen seurannut viimeisen 15 vuoden aikana, joina olen Israelissa käynyt eli selkeästi pahin tilanne minun henkilökohtaisessa muistissani. Ja tietysti asiaan tuo vielä oman mausteensa se, että oma matka on suunnitteilla marraskuussa ja mietityttää tietysti myös, että mikä sitten silloin on tilanne. Yleensähän nämä pahimmat vaiheet ovat menneet suhteellisen nopeasti ohi, mutta silti on mahdoton tietää millaista marraskuussa on ja mitä jälkiä arkeen nämä taistelut jättävät.

Toisaalta on mielenkiintoista, että jo ennen tämän viikonlopun tapahtumia eräs esirukoilija koki, että matkasta käydään taistelua ja kehotti meitä rukoilemaan matkan toteutumisen puolesta. Asiaa on sitten rukoiltu jo ennen tätä, mutta nyt tietysti rukous konkretisoituu vielä eri tavalla. Nyt sitten saa taas oikein rukoilla Jumalan suunnitelmien toteutumista sekä rauhaa ja lohdutusta kaikille mahdollisille osapuolille Israelissa.

Ennen tätä viikonloppua eniten oli ehkä mielessä remonttisuunnittelut. Ensimmäinen konkreettinen askel olisi ensi keskiviikkona, kun tänne on tilattu viemärien kuntokartoitus. Että siitä sitten kenties pienin askelin eteenpäin. Koko projektista tulee iso, niin iso, etten osaa edes kunnolla ajatella. Vaikka että miten saa kaikki remontoitavat huoneet edes tyhjennettyä? Siinä on valtava työ. Ja tosiaan kaikki suunnittelu ja päätökset kaikkien materiaalien osalta ja ties mitä. En edes halua yrittää suunnitella kaikkea kerralla, koska se on aivan liian suuri kokonaisuus. Mutta uskon että Herra johdattaa, askel kerrallaan. Ja on hienoa että tässä on ystäviä ja sisko mukana, ettei ole mitenkään yksin minun juttuni.

Nyt kuitenkin Israelin uutiset laittoivat ainakin hetkellisesti ajatukset vähän uuteen järjestykseen ja jotenkin hyvä näin. Että saa rukoilla oikeasti isojen asioiden puolesta eikä vain omia käytännön asioita. Sitä niin helposti lähtee eläytymään Israelin tilanteisiin, kun paikat ovat tuttuja, tuttuja ihmisiä asuu siellä ja paljon informaatiota jatkuvasti tulee eri lähteistä. Viimeisimpiä uutisia oli että tuttu messiaaninen juutalainen, ehkä vähän alle 40-vuotias mies on tänään kutsuttu armeijaan. Tämä sama mies, joka kutsuttiin armeijaan 2012 tilanteessa, jolloin olin itse paikalla näkemässä kun hänen piti lähteä evankelioimisjärjestön toimista silloisen liikekannallepanon takia. Gazan maaoperaatio silloin kuitenkin peruuntui ja aika pian hän pääsi takaisin arkeen. Herra häntä ja kaikkia muitakin varjelkoon ja suojelkoon jälleen kerran.  Tämä mieskin olisi tarkoitus marraskuussa tavata.

On se ihmeellistä, että ihanimmasta maasta on näin kova taistelu. Siellä missä sielu eniten lepää, missä eniten kokee erityistä Jumalan läsnäoloa, mihin on suurin ikävä, niin siitä maasta on sitten myös näin suuri taistelu ja joutuu käymään läpi myös tällaisia sotaan ja terroriin liittyviä asioita ja tunteita. Kaikessa on lopulta kyse Jumalan suunnitelmien toteutumisesta ja nehän toteutuvat kaikki niin kuin on kirjoitettu.

”Israel on Herralle pyhitetty, hänen satonsa esikoinen. Kaikki, jotka sitä syövät, tulevat syyllisiksi, onnettomuus kohtaa heitä, sanoo Herra. ” (Jer. 2:3)

Syyskysymyksiä

Ruskan värit alkavat tulla näkyviin pihan vanhoissa vaahteroissa. Kohta haravoitavaa riittää, mutta ei ihan vielä. Pidän kyllä syksystä, varsinkin tällaisesta aurinkoisesta ja lämpimästä, millainen nyt syyskuu on ollut. Sateisen elokuun jälkeen Herra antoi ihmeellisen hienon syyskuun ja ainakin meillä puinnit saatiin lopulta loppuun ihan hyvin 15.9. Olihan siinä semmoista, että kaikki pellot eivät aivan kunnolla kantaneet ja puintijärjestys piti valita sen mukaan, miten pellot kantoivat. Mutta kyllä ne kaikki sitten lopulta kantoivat riittävästi, että sato pois saatiin. Kaurojen laatu on sitten kysymysmerkki, kun lehdistä on saanut lukea, että kaikki kaurat eivät ole kelvanneet edes rehuksi liian korkeiden hometoksiinien takia. Vaikea sanoa sitten onko meidän kauroissa liian korkeat pitoisuudet, mutta toivottavasti ei, kun ei meillä nyt erityistä lako-ongelmaakaan ollut. Mitä nyt vaan sateessa joutuivat pitkään odottamaan.

Onhan se hienoa elää taas puintien jälkeistä elämää, eikä tarvitse enää miettiä niin paljon että sataako vai paistaako. Ja sitten toisaalta tässä kohtaa tulee se vaihe, että mitäs sitten seuraavaksi. Tosin kyllä tuntuu että tänä vuonna se vaihe on paljon lievempi kuin muina vuosina. Ainakaan toistaiseksi ei ole tullut sellaista oloa, että haluaisin vielä vaihtaa kerrostaloasuntoon. Käytännössä siitä seuraisi eniten lähinnä jokapäiväistä ajelua näiden kohteiden välillä. Mutta kyllä minulla on sitten myös ajoittain pieni ahdistus tätä paikkaa kohtaan. Se, että täällä ei koe olevansa niin vapaa ja ehkä rentoutuminenkin on vaikeampaa. On vaikea selittää sitä muille, kun en sitä oikein itsekään täysin ymmärrä. Kai siihen liittyy toisaalta oma historia täällä ja vanhat tunteet ja toisaalta se, että kun työpaikka ja koti yhdistyy, niin onhan se eri asia kuin että ne ovat kaksi eri paikkaa. Ja sitten taas kuitenkin tykkään asua maalla ja maantasalla. Sitten taas maatilalla on kaaos ja loputtomat järjestelymahdollisuudet silmien edessä, mutta voimaton olo tarttua niihin. Kerrostalossa on  enemmän järjestyksen tuntua kun kaappeja on paljon vähemmän ja niissäkin vain omia tavaroista eikä menneiden sukupolvien keräilykohteita ollenkaan. Paikoissa on siis puolensa ja puolensa, mutta pysyn nyt maatilalla niin kauan kun tulee joku syy vaihtaa maisemaa.

Jumalasuhteesta olen ollut vähän huolissani, kun elämä ja ajatukset tuppaavat nykyään pyörimään niin kovasti näissä maallisissa asioissa. Kuten tuo yllä olevakin kertoo. Rukoilen, että Herra pitäisi hereillä Pyhän Henkensä kautta ja että kaikissa näissä maallisissakin asioissa saisi kulkea Herran kanssa eikä niin että ne murehduttaisivat ja tulisivat jotenkin Herrasta erillisiksi asioiksi, jotka pitää jotenkin omassa voimassa hoitaa. Näinhän kovin helposti voi käydä, kun alkaa vain järkeilemään ja miettimään jotakin remonttejakin. Ehkä se Jumalasuhdeasia liittyy vähän tähän maatilalla asumiseen muutenkin. Kerrostaloasunto jo itsessään tuntui aikanaan niin valtavalta Jumalan johdatukselta ja siellä on paljon rukoillut ja Herran läsnäoloa etsinyt. Tähän paikkaan ei valitettavasti liity ihan samanlaista ihmeentuntua, kun on tänne syntynyt ja jotenkin paikan enemmän itsestäänselvyytenä ottanut. Toki se ei sitä ole, mutta en vain voi sille mitään että täällä on enemmän sellaisia vanhoja uria ja polkuja joiden mukaan ajatus ja toiminta helposti kulkee, kun on niin tottunut kaikkeen. Remonttiinkin liittyy kysymys, että mitä haluaa säilyttää ja mistä vanhasta on valmis luopumaan? Toisaalta kaipaan uutta, mutta toisaalta pelkään, että muutos viekin huonompaan suuntaan. Että ulkonaisesti tulee parempi, mutta sitten jos säilytystilaa meneekin pois tai tulee joku muu huononnus.

Tämmöistä täällä. Avoimia kysymyksiä. Ja sitten on onneksi myös Israelin matka tulossa, mikä on hienoa että on muutakin ajateltavaa kuin aiemmin mainitut asiat. Paitsi että Israelin matkaankin liittyy avoimia kysymyksiä. Eli se, että olenko siellä vain sen ryhmämatkan ajan eli viikon, vai jäisinkö sitten vielä erään toisen henkilön kanssa toiseksi viikoksi vielä sen jälkeen. Tätäkin asiaa olen Herralle jättänyt, mutta vastaus on vielä avoin.

Lopettelen pohdintojani, kun lähden ehtoollistilaisuuteen. Siunausta syksyyn!

”Kaikki Herran polut ovat armo ja totuus niille, jotka pitävän hänen liittonsa ja lakinsa.” (Ps. 25:10)

Sadetta pitämässä

”Niin kuin lumi sopii kesään ja sade korjuuaikaan, yhtä vähän sopii tyhmälle kunnia.” (Sananl. 26:1)

Kunnon sadepäivä tänään näin keskellä korjuuaikaa. Ja aika monena muunakin päivänä on satanut enemmän tai vähemmän. Sääennusteita tulee katseltua aika usein ja sitten miettii jatkuvasti, että koskahan seuraavaksi pääsisi puimaan. Speltti saatiin puitua hyvin kaksi viikkoa sitten ja vaikka sakolukumäärityksiä ei ole vielä tehty, elättelen toivoa, että siinä laatu voisi olla ihan hyvä. Kauroja on puitu 2 hehtaaria eli niissä ollaan vasta aivan alussa. Tässä on jo useampana viikkona toivonut, että seuraavalla viikolla olisi parempi sää. Ainakin nyt näin maanantaina näyttää, että tämä viikko on kovin sateinen ja taas toivoo, että jos ensi viikolla olisi parempi. Nähtäväksi jää ja Herran haltuun.

Niin, mihis muuhun elokuun on sitten mennyt kuin sääennusteiden tarkkailuun?  Ainakin joitain lämpimiä päiviä on ollut ja pääsin vielä luonnonvesiin uimaan. Varsinkin kun lopulta ymmärsin, että järvissähän vesi pysyy selvästi lämpimämpänä kuin tuossa läheisessä pikkujoessa, niin sitten kävin vähän kauempana järviuinneilla muutaman kerran. Edellisessä kirjoituksessani odottamani myrsky ei onneksi tuonut muuta kuin kovaa tuulta. Pihapiirissä ja tontilla on paljon vanhoja puita ja niistä taas katkesi muutama, mutta ne olivat kuitenkin sivummalla, ettei siitä mitään merkittävää muutosta maisemaan seurannut.

Sitten on ollut siskoni apen hautajaiset ja isäni perunkirjoituskin tuli hoidettua. Siitä nyt sitten on paljon seuraamuksia, kun miettii että mitä pitää itsellä ja mitä tavalla tai toisella laittaa eteenpäin. Tällaiset asiat taas helposti jäävät roikkumaan, kun niillä tavaroilla periaatteessa on tilaa olla täällä. Ja sitten kuitenkin haluaisi myös edes jotakin myydä tai lahjoittaa, ettei vaan aivan kaikki vanha jäisi tänne olemaan niin kuin ennenkin. En vaan itse ole yhtään mikään myyjä-/kirpputori- jne kaupankäynnistä innostunut ihminen. Jos nyt edes autosta päästäisiin eroon, niin se olisi hyvä alku.

Mitään kummempia uusia aloituksia ei ole syksyyn suunniteltuna. Ilmoittauduin samaan kansalaisopiston jumppaan, missä olin keväälläkin. Eli sille, jonka vetäjä on 80-vuotias. Pianoon en ole koskenut sitten huhtikuun eli omaehtoinen soittaminen ei ole saanut tuulta siipien alle, vaikka kevätkausi olikin ihan mukava. Mutta en ole sitä syksyllä aloittamassa uudelleen.

Suurin uutuus olisi se, jos tässä talossa alkaisi remontti. Se on mielessä, mutta mitään kummempia konkreettisia askelia ei ole otettu. Paitsi että ehkä vähän aloitettu suunnittelua, mutta aika vähän sitäkin. Se tuntuu jotenkin niin isolta asialta. Että kuinka paljon täällä räjäyttäisi paikkoja ja tekisi muutoksia? Ja mitä kaikkea pitäisi huomioida? Kuka sen voisi tehdä? Tämmöisillä asioilla on tapana paisua ja sitten saattaa itsekin alkaa haluta vaikka mitä, ja sitten on ristiriidassa niiden halujensakin kanssa. Ja ketä varten sitten oikein loppupeleissä remontoi? Kyllähän minä voisin asua yksikseni pienessä kerrostaloasunnossakin. Tässä on niin paljon kysymyksiä että todellakin kaipaan Jumalan johdatusta kaikkeen tähän liittyvään. En edes tiedä missä puintien jälkeen asun. Jos alkaisi remontti, niin sitten olisi ainakin hyvä mennä takaisiin kerrostaloon pois remontin jaloista. Ja kyllä minua täällä mietityttää myös sisäilma, että onko täälläkin kuitenkin jotain kosteusvaurioita kylpyhuoneessa ja pitäisikö sellaistakin lähteä talveksi karkuun.

No, tänään en ainakaan lähde minnekään vaan pidän vain sadetta sisällä. Ja kai se syksykin siitä sitten päivä kerrallaan tulee. Sitten saa huomata missä asuu ja miten Herra johdattaa kaikkea. Taitaa silti jossain kohtaa taas tulla perinteinen syksyn tyhjyys ja ihmetys että mitäs nyt. Mutta se ei ole nyt ihan vielä, kun on vielä kauroja pellossa. Nyt vain odotellaan aurinkoisempaa jaksoa. Jos vaikka lukisi illan ratoksi lisää Sananlaskujen kirjaa.

”Köyhä mies, joka vaivaisia sortaa, on kuin sade, joka lyö lakoon eikä anna leipää.” (Sananl. 28:3)

Maalliset murheet

Kävin tänään katsomassa, joko speltinpuintia voisi huomenna aloitella, mutta ei se ollut vielä valmista. Mielenkiintoinen tämä muutamien tulevien päivien sääennuste, kun ensin pitäisi tulla päiväksi 30 asteen helle ja sitten seuraavana päivänä myrskytuulten tuiverrus. Saapa nähdä mitä se sitten käytännössä tarkoittaa.

Kuluneella viikolla oli useampia iltamenoja, joista joihinkin piti vähän valmistautuakin. Oli synttärit, jotka olivat käytännössä israelilaisen ylistysmusiikin tahdittamat pihaseurat, sitten oli raamattupiiri täällä maatilalla ja lisäksi vielä seurat yhdellä toisella maatilalla tunnin ajomatkan päässä. Tiistain raamattupiiri toimii ympäri vuoden ja tänäkin vuonna kutsuin raamattupiiriläiset yhdeksi kerraksi tänne maatilalle vähän erilaiseen ympäristöön kuin missä normaalisti kokoonnumme. Siinä oli tietysti siivouksia ja leipomisia ennakkovalmisteluina ja kaiketi sitten hyvä ilta täällä luomiskertomuksesta keskustellen. Ainakin selvästi monia kiinnosti tulla tänne, kun osallistujia oli enemmän kuin piirissä normaalisti. Jälkikäteen sain myös eräältä kävijältä runon, joka liittyi tähän maatilaan. Se oli oikein hieno, mutta olen kieltämättä myös hämmentynyt tämmöisistä runoilijoista.. (eikä siitä nyt siten enempää).

Siellä tunnin päässä oleville maatilaseuroilla minulla oli myös puheenvuoro. Enkä oikein muista enää koska olen viimeksi puhunut yleisön edessä. Jälkikäteen jäi ehkä sen takia kovasti jälkipuinti päälle: oliko se mitä sanoin mitenkään rakentavaa, oliko se aika sekavaa, mikä oikein oli pointti ja toiko se mitenkään Herralle kunniaa jne. Varsinkin kun yksi kuulijoista tuli vielä sanomaan, että saisi olla vaan enemmän iloa Herrassa. Niin varmaan saisi, mutta mitä jos ei nyt ole… Onneksi seurojen kokonaisuus oli ainakin hyvä kun lasketaan kaikki puheenvuorot yhteen. Ja kyllä se oma mielikin siitä sitten rauhoittui, kun tuli taas muuta ajateltavaa. Seurojen lopputulemana myös 4 henkilöä ilmoittautui Israelin matkalle ja sitten matkaryhmä tulikin täyteen. Se tapahtui nyt aika nopeasti, tuntuu, ettei kunnolla päästy vielä edes mainostamaankaan, niin oli jo 16/16 matkalaista nimilistassa.

Mieli ei ole ollenkaan paras mahdollinen nykyään. Olen ahdistunut siitä että ihmissuhteistani ei vaan tule mitään. Siis toisin sanoen seurustelu, puoliso- ja elämänkumppani-ihmissuhdeasiat ovat minulle vain niin kamalan vaikeita eikä mistään tule mitään. Ja kuitenkin pyöritän näitä asioita mielessäni ihan todella paljon ja sitten olen niin väsynyt siihen kaikkeen ajatteluun. Tuntuu, että aina on vain jotain ihmeellistä kaaosta omassa mielessä näissä asioissa eikä mitään sellaista missä todella saisi kokea Jumalan johdatusta, iloa ja rauhaa ja asioiden loksahtelemista kohdalleen. Välillä tuntuu että tulen hulluksi tai että haluaisin vain paeta jonnekin. Ja sitten ihmettelee, miten toisia Jumala johdattaa niin ihmeellisellä tavalla että muodostuu niin toisilleen luodun oloisia pareja. Kun itse on joko yksin, haaveilee jostakin mistä ei tule mitään konkreettista tai sitten jotenkin takkuaa jonkun kanssa ilman mitään rauhaa.

Ehkä tämä maatilalla-asuminenkin vaikuttaa jotakin ajatuksiini. Tämä on nyt ensimmäinen kesä kun asun täällä yksin. Tavallaan kaikki on mennyt ihan hyvin. Kuitenkaan en tiedä olenko aivan kotiutunutkaan. Täällä on niin paljon muistoja, että on vaikeaa, ellei mahdotonta aloittaa jotenkin puhtaalta pöydältä. Erilaiset velvollisuudet ja muistot asuvat eri huoneissa. Mikään erityinen siivousvimma ei ole mennyt päälle ja tavaroita pursuaa joka paikassa kuten ennenkin. Isääkin on jollain lailla ikävä ja leikilläni mietin pitäisikö ottaa joku hoitovanhus tänne asumaan. Kuitenkin haluaisi mennä jotenkin eteenpäin, mutta sitten tuntuu että ainoa mitä osaa ja mihin pystyy, on vain se vanha ja sama mitä on ollut ennenkin. Kaipaisi jotakin uutta, mutta ei ole yhtään mitään näkyä, ei ajatusta eikä varmaan rohkeuttakaan ottaa askeleita, vaikka joku ajatus olisikin. Mutta kun ei ole sitä ajatustakaan.

Niin sitten on vain se odotus, että Jumala voi. Ja että Hänelle tyhjyys ei edelleenkään ole ongelma vaan mahdollisuus luoda uutta.

”Jumalani, sieluni on minussa masentunut, sen tähden minä muistan sinua Jordanin maalla, Hermonin kukkuloilla ja Misarinvuorella. (Ps. 42:7)