Kylvöt takana - vierailut edessä

Tuntuu vähän oudolta tällainen päivä, ettei ole mitään sovittua ohjelmaa eikä mitään tarvetta valmistellakaan mitään. Luulin meneväni kävelylle yhden kaverini kanssa, mutta hänelle ei sitten sopinutkaan, niin ei sitten ole mitään. Ihan hyvä näin, mutta ehkä tällaista ei ole hetkeen ollut, kun tätä näin ihmettelee.

Niin, se on sitten kylvöjen jälkeisen elämän aika. Kylvöt olivat 12.-21.5. ja kaikki meni oikein hyvin. Viimeksi kirjoittaessani mietin, että mitenhän Jumala järjestää sen asian, että kiireapueläkeläinen on lähdössä Espanjaan 15.5. No, Jumala järjesti sen sitten niin, että hän oli siirtänyt matkansa kesäkuulle, mutta kertoi siitä vasta kun tuli töihin 12.5. Kylvöjen päälle tuli heti 18 milliä sadetta, mikä sekin oli aivan mahtavaa. Ensi viikolla olisi vielä pientä kotitarveperunan istutusta ohjelmassa ja sitten jäädään vaan ihmettelemään millaisen kesän Jumala tästä antaa. Säiden ja kaiken muunkin puolesta.

Oikein hienoa tosiaan, että on tällainen hetki tässä, että kylvöt on ohi ja mikään seuraava asia ei juuri nyt paina päälle. Seuraava ohjelmakokonaisuus on kyllä tiedossa ja mielessä, mutta ihan juuri vielä siihen ei tarvitse valmistautua. Tiedossa on kuitenkin kansainvälistä vierailua maatilalla ja muutenkin täälläpäin.

Pitkältä ajalta tuttu italialainen raamatunopettaja on tulossa pitkästä aikaa Suomeen. Hän tulee tekemään TV-ohjelmia ja samassa yhteydessä sitten muutenkin vierailee tuttujen luona ja mitä muuta Jumala sitten vierailuajalle järjestääkin. Oli jonkinlainen yllätys, kun tämä italialainen ilmoitti tulostaan, sillä hänellä on kuitenkin sellaisia terveysrajoitteita, että ajattelin, ettei matkustaminen enää kiinnostaisi.  Suomessa hän on ollut viimeksi 2018 ja sen jälkeen terveys on heikentynyt. Mutta näin vain hän on avustajan kanssa tulossa ja varmaan majoittuu jonkun aikaa minunkin luonani. Ohjelmassa on sitten majoitus- ja ruokapalveluiden järjestämistä ja kenties myös jotain muuta tapahtumanjärjestämistä. Kaiken lisäksi samaan aikaa täälläpäin on pitkästä aikaa tuttu intialainen pastori. Haaveenani olisi intialais-italialainen rukoustapahtuma, mutta saa nähdä toteutuuko se aikataulukysymysten takia.

Toisaalta kaipaisin tänne maatilalle jotain kokoontumisia ja vieraita ja sitten toisaalta en tiedä kuinka paljon jaksan järjestää ja helposti ne ovatkin aika työläitä juttuja. Mutta olisi se silti kiva, että kesällä olisi nyt edes jonkun kerran jotain vieraita ja enemmän elämää täällä. Ja mikäs sen hienompaa, kuin että vielä kansainvälistä elämää. Nähtäväksi jää.

Kansainvälisyydestä puheenollen viime aikoina olen katsellut myös jonkun verran videoita Papua-Uudesta-Guinesta. Eräs suomalainen lähetystyöntekijäpariskunta on käynyt kertomassa täälläpäin tilaisuuksissa Papua-Uuden-Guinean pääkaupunkiin suunnitteilla olevasta orpokotihankkeesta. Jollain lailla tämä asia on tullut vähän sydämelle ja sanotaanhan sitä Raamatussa että Jumala auttaa orpoja ja meitäkin siihen kehottaa. Suomessa nyt vaan onneksi ei ole mitään ongelmaa siitä, että orpolapset majailisivat kodittomina kaduilla, niin tässä asiassa voi rukoukset ja avun ulottaa vähän kauemmaksi. En nyt tiedä tuleeko tämä asia olemaan jatkossa mitenkään enemmän mielessä, mutta ainahan voi silti vaikka vähän katsella videoita hyvin eksoottisesta Papua-Uudesta-Guineasta.

Tällaisissä tunnelmissa täällä tänään hiljaisena lauantaipäivänä.  Mukavaa on ollut myös että 4 ensimmäistä ponia on saapunut laidunvierailijoiksi. Ehkä ponejakin päästään taas katselemaan myös muiden kesävieraiden kanssa.

”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Vihreille niityille hän vie minun lepäämään, tyynten vetten äärelle hän minut johdattaa.” (Ps. 23:1-2)

Kylmä alkukuu

Toukokuun 8. päivä tänään eikä pellolle ole ollut vielä mitään asiaa. Tavallaan se on ihan normaalia, mutta tänä vuonna on vaan jo pitkään odotettu, koska pellolle pääsisi, kun kevät muuten on ollut niin ajoissa. Näytti jossain kohtaa, että olisi voinut tulla aikaisetkin kylvöt, mutta sitten tuli sateita. Toisaalta on ollut niin kylmä, että kuivuminen on ollut hidasta. Varmaankin ensi viikolla alkavat kylvöt ja ihan keskimääräistä aloitusaikaa sekin on. Yksi juttu toki vähän mietityttää näissä kylvöissä: meillä kiireapuna käyvä eläkeläinen on lähdössä Espanjaan viikoksi 15.5. Se nyt sitten näyttäisi osuvan juuri kylvöjen aikaan. Eihän tuo nyt ihan optimaaliselta tunnu, mutta näkee sitten, miten Jumala tämän asian ratkaisee.

Johonkin se aika sitten vain on taas mennyt. Ja tässä toukokuussa on kylvöjen lisäksi muitakin juttuja tiedossa. Viikonloppuna pitäisi esimerkiksi valmistella puhetta, mikä on ensi viikolla. Minua on pyydetty puhumaan tilaisuuteen, missä en ole ennen puhunut. Jotenkin on tullut mieleen puhua siellä henkilökohtaisesta elämästä ja miten Jumala on johdattanut. Minulle tuli huhtikuussa täyteen 25 vuotta vaellusta Herran kanssa. Kaikenlaista on tapahtunut, mutta silti voi olla vaikea pukea sanalliseksi kokonaisuudeksi sitä matkaa. Että mitä kaikkea kertoo kaikista näistä vuosista. Kovasti tarvitsen Jumalan johdatusta siinäkin. Ja ettei jännittäisi ihan hirveästi.

Lukuvuoden 2024-2025 kestänyt koulutus on päätösviikonloppua vaille valmis. Todella vaikea sanoa, mikä sen kurssin merkitys on ollut, mutta ei kai sitä sitten tarvitsekaan tietää. On sitten ollut ainakin jotain vähän erilaista ohjelmaa aina välillä. Kurssin aikana olen kuullut vajaat 40 eri ihmisten harjoitusraamattutuntia (kesto 15 minuuttia). Niissä on ollut kyllä hyvin monenlaista pitäjää ja hyvin monenlaisia aiheita. Ainakin olen kyllä huomannut olevani hyvin kriittinen ja helposti kiinnitän huomiota negatiivisuuksiin. Joillain kurssilaisilla on ollut hyvin vähän kokemusta puhumisesta. Välillä 15 minuuttia on ollut pitkä aika puhetta kuunnellessa ja minulla on ollut vaikeuksia keskittyä sanomaan. Mutta kai siinä aina samalla jotakin oppii. Toivottavasti armollisuutta ainakin.

Kirjoitan tätä poikkeuksellisesti arki-iltana ja huomaan, että väsyttää kyllä nyt. Olen viime aikoina nukkunut huonosti: herään yöllä, minulla on kuuma ja sitten uni ei tule pitkään aikaan. Taitaa olla hormoneilla asiansa tässä. Tässäkin pyydän Jumalan johdatusta, kyllä hyvä yöuni on niin suuri asia. Ehkä ensi viikolla saan vähän selvyyttä asiaan, kun menen verikokeeseen. Siinä sitten ratkeaa sekin, vieläkö jatkan keltarauhashormonia endometrioosin ehkäisyyn. Ihan mielenkiintoista sekin.

Kirjaan tähän nyt vielä tämän päivän uutisen. Kirkolliskokous äänesti tänään avioliittokysymyksestä eli piispojen esitys kirkolliskokoukselle oli, että Ev. Lut. kirkkoon tulisi kahden rinnakkaisen avioliittokäytännön malli: perinteinen ja samansukupuolisten. Kiitos Jumalalle, että tämä esitys ei mennyt läpi, vaan perinteinen malli jatkuu. Äänestystulos oli kyllä sinänsä surullinen, 62 edustajaa kannatti piistojen ehdotusta ja 40 vastusti. Läpimenoon tarvitaan kuitenkin ¾ määräenemmistö, niin vaikka vastustajat olivat vähemmistössä, heitä oli kuitenkin riittävästi.

Nyt kyllä tosiaan väsyttää sen verran, että pitää lopettaa kirjoittelut. Mutta tämä oli tämmöinen kylmän toukokuun alun päivitys.

”Älkää entieisä muistelko, älkää menneistä välittäkö. Katso, minä teen uutta! Nyt se puhekaa taimelle, ettekö sitä huomaa? Minä teen tien autiomaahan, virrat aavikolle. (Jes. 43:18-19)

Isä

Tänään on tasan kaksi vuotta isän kuolemasta. Aika menee toisaalta niin nopeasti ja toisaalta tuntuu, että tuon päivän tapahtumat ovat hyvin lähellä. Voimakkaat tunnelmat menevät jonnekin syvemmälle muistiin, kun taas tavallisen arjen tapahtumat unohtuvat nykyään muuten niin nopeasti. Mutta se, että yllättäen vain sairaalasta soitetaan, että isä on nyt niin huonossa kunnossa, ettei välttämättä elää enää koko päivää. Ja sitten hyvin pian, noin vartin päästä soitetaan, että hän on kuollut, oli kuitenkin siinä määrin järkyttävää, että ne kyllä ne tunteet edelleen muistaa. Edellisenä iltana olin puhunut isän kanssa puhelimessa ja hän voi sairaalassa ihan hyvin.

Koen, että olen isän kuoleman jälkeen ollut jotenkin vakavampi. On tullut semmoinen tunne, että vastuu painaa paljon enemmän ja se tekee jotenkin vakavaksi. Tämä on toisaalta vähän outoa, koska isä eli kuitenkin 87 vuotiaaksi, maatilan sukupolvenvaihtos oli tehty jo 13 vuotta sitten ja minä ja siskoni olimme tottuneet hoitamaan kaikenlaisten maatilan rutiinit: tukihaut, kirjanpidon, verotuksen, työnantajavelvollisuudet, viljelysuunnitelmat jne. Että isän kuollessa, mitään konkreettista uutta työtaakkaa ei varsinaisesti ollenkaan kaatunut päälle, jos hautajaisjärjestelyjä ja perunkirjoitusta ei lasketa.

Mutta sitten kuitenkin se oli paljon, kun isä vaan oli siellä ja oli loppuun saakka mukana kaikissa asioissa. Ja tavallaan hän oli sanomassa aina viimeisen sanan kaikkeen. Mistä usein olin todella ärsyyntynyt ja vihainenkin. Niin kuitenkin se hänen pelkkä läsnäolonsa oli iso asia. Hän ei ollut välinpitämättömänä, vaan aina ohjeistamassa kaikkia. Ja toimimassa voimiensa mukaan. Tietysti se oli loppuaikoina haastavaa itsellekin, kun vanha mies suunnittelee asioita, mihin ei sitten voimat kuitenkaan välttämättä ollenkaan riitä. Mutta kuitenkin oli joku, joka oli kiinnostunut maatalouden asioista, luki lehtiä ja saattoi olla kiinnostunut, vaikka jonkun uuden koneen hankinnasta. Vaikkei sen hankkiminen sitten välttämättä ollut realistista. Mutta isällä ei kuitenkaan ollut mitään pelkoa, sellaista valtavaa epävarmuutta, mikä sitten vaikka itsellä olisi jonkun uuden koneen hankkimiseen. Hän oli kasvinviljelyn asiantuntija ja tutkija ammatiltaan ja se näkyi loppuun asti kiinnostuksena asioihin.

Suhteeni isään niin kuin äitiinkin oli jotenkin ristiriitainen. Oli niin paljon ”toisaalta ja toisaalta -asioita”. Toisaalta isän kanssa oli eripuraa ja vänkäämistä milloin mistäkin ja olin usein surullinen kokemuksesta, ettei mielipiteilläni ollut mitään väliä, vaikka sukupolvenvaihdoskin oli tehty. Ja sitten taas toisaalta oli hyvä, että oli joku joka oli kiinnostunut asioista eikä ollut välinpitämätön. Usein näki, että isän päätökset olivat lopulta hyviä. Nyt sitten kun taas häntä ei ole, niin siihen liittyy joku lievä sisäinen ahdistus. Tuntemus siitä että asiat ovat itseni varassa enkä osaa kuitenkaan päättää mitään. Enkä tietenkään ole samalla lailla tai liki ollenkaan kiinnostunut koneista ja ne nyt kuitenkin ovat maataloudessa aika isossa roolissa.

Isänihän ei koskaan omistanut maatilaa, vaan se on ollut jo äitini, kun he ovat menneet naimisiin ja tulee suvun perintönä äitini suvun puolelta. Isä kyllä todellakin otti isännän roolin ja vastuun, vaikka ei virallinen omistaja itse ollutkaan. Tämäkin varmaan kertoo jotakin hänen luonteestaan ja kiinnostuksestaan maatalouteen ja maatilaan.

On siis vähän tyhjä olo, kun isä ei ole enää maatilalla. Jos nyt olen jossain muualla ja muissa asioissa, vaikka seurakuntakuvioissa, niin silloin en koe tätä puutosta, mutta maatilan kuvioissa kyllä. Hän oli siellä aivan loppuun asti eikä koskaan ollut mitään vaihetta että hän olisi ollut elossa, mutta sitten kuitenkin pois maatilan asioista. Toisaalta asiat ovat sujuneet ihan hyvin nämä kaksi vuotta, kiitos Jumalalle siitä. Enkä tosiaan ole mitenkään yksin päättämässä asioista, siskoni on kyllä hyvin mukana kaikessa. Ja työntekijä tekee auliisti työnsä. Mutta viimeisen sanan sanoja ja maatalouslehtien lukija puuttuu. Se on kuitenkin iso puutos, kun siihen oli koko elämänsä tottunut, että semmoinen henkilö on. Eli nyt kun ei ole, niin minusta on sitten tullut sisäisesti vakava.

Tällaiset ovat tunnelmat kahden vuoden jälkeen isän kuolemasta. Toki olen kiitollinen siitä että on Isä Jumala ikuisena Isänä. Ja toki toivon että sydämen saisi vallata täysi luottamus, että tämä Isä ei ole välinpitämätön vaan huolehtii oikeasti, myös maatilaan liittyvistä asioista. Rukoilen, että voisi mennä vielä pois se tunne, että pieni tyttö on jätetty yksin huolehtimaan kaikesta. Varsinkin kun se ei ole yhtään totta. En vaan voi sille mitään, että siltä minusta tuntuu. Kiitos Jeesus, että autat tässäkin.

”Älä kätke minulta kasvojasi, kun minulla on ahdistus. Kallista korvasti minun puoleeni. Kiiruhda vastaamaan minulle, kun huudan sinua avuksi.” (Ps. 102:3)

Siunattua pääsiäisaikaa!

Taas suunnitellaan, mutta bara bastu

Valo on taas voittanut pimeän ajan täällä Pohjolassa ja on niin kirkkaan aurinkoista tänään. Eilen otin kuvia ja  laitoin Facebookkiinkin otoksia kevään merkeistä: leskenlehdistä, ensimmäisestä sinivuokonkukasta, pajunkissoista ja isoista joutsen- ja hanhiparvista pelloilla. Talvi oli tosiaan hyvin leuto, mutta saa nähdä tuleeko kylvöaika kuitenkaan olemaan mitenkään normaalia aikaisemmin.  Nyt on +7 C ja vähän myöhemmin olen lähdössä kävelylle kevätilmaa haistelemaan.

Maaliskuu on mennyt tähän asti ihan hyvin. Jopa remonttiajatukset ovat tässä kuussa taas aktivoituneet. Maaliskuun alkupuolella kävi eräs vanhojen talojen kuntokartoituksia ja remonttisuunnitteluja tekevä henkilö parin tunnin asiantuntijakäynnillä. En nyt tiedä sanoiko hän edes kovinkaan paljon sellaista, mitä en olisi jo varsinaisesti tiennyt, mutta kuitenkin hänen käyntinsä oli taas jonkinlainen sysäys jatkolle. Tämän jälkeen eräs tuttuni (eläkkeellä oleva rakennusinsinööri) kävi juttelemassa aiheesta ja teki suunnitelmapiirroksen kylpyhuoneesta. Ehkä tässä ajan kuluessa on ainakin selvinnyt se, että remonttia pitää suunnitella ja toteuttaa pienissä osissa. Alussa ajattelin tyyliin, että ”kaikki uusiksi kerralla” ja sitten kokonaisuus oli kuitenkin minulle aivan liian iso hahmotettavaksi, suunniteltavaksi jne. Nyt ajatus on enemmänkin niin että pala kerrallaan ja että jos edes sauna ja kylpyhuoneen saisi tehtyä, niin se olisi jo paljon.

Hassujen ajatusten osastossa on yksi juttu, mitä olen myös miettinyt remonttiin liittyen. Että jos joskus maatilalle tulisikin ikäihmisten perhehoitoa. Niin sitten ainakin pitäisi wc-tilojen olla helposti saavutettavissa. Toinen vessa on ihan hyvä nykyisellään, mutta toinen ei ja tämä toisen vessan sijainti on koko ajan ollut suunnittelussa ”kantona kaskessa” (oli vanhuksia tai ei). Mikään ratkaisu toiselle vessalle ei ole tuntunut hyvältä. Nyt sitten maaliskuun alussa, kun se remppasuunnittelija oli käymässä, niin siskoni heittikin siinä keskusteluissa yhtäkkiä oikein oivan ja uuden idean vessan sijainnille. Ja jotenkin sen jälkeen suunnittelu on taas voinut jatkua. Ideaan kuuluu myös uuden oven tekeminen yhden seinän läpi ja se nyt on sitten se, mikä edelleen vähän mietityttää että onko liian radikaalia ja tarpeellista vai ei.

Tämmöinen vanhan talon edes lievä uudelleen järjestely ei ole yhtään helppoa. Ja kun kaikki suihku-, sauna- ja wc-tilat ovat nytkin sellaisia, että ne on jälkeenpäin rakennettu. Alkuperäisessä talossa on tietysti ollut ulkohuussit ja ulkosauna. Aikojen saatossa taloa on jatkettu kahteen otteeseen.  Lisäksi rakennus on jossain kohtaa ”jaettu kahtia” eli sinne on tehty toinenkin keittiö. On siis iso talo, mutta kaksi pientä keittiötä, saunatilat rakennettuna yhteen makuuhuoneeseen ja sitten pari vessaa lisättynä.  Talon muoto on pitkä ja kapea eli hyvin käytävämäinen. Oli ihan kiva siis kuulla ulkopuolisen remonttisuunnittelelijakin mielipiteenä se, että pienienkään muutosten suunnittelu ei ole ihan helppoa tässä kohteessa. Lisäksi joissakin kohtaa hän sanoi, että pitää ensin avata seinät ja katsoa mitä alta löytyy ja sitten vasta näkee mitä voi tehdä.

Maaliskuusta tuli muutosten aloittamisen kuukausi myös siinä suhteessa, että siinä uskovien yhteydessä, jossa eniten käyn, ilmoitettiin myös syksyllä tulevista henkilömuutoksista. Ihan mielenkiintoinen tämä kuvio ja toivottavasti Jumala käyttää herätyksen välikappaleena näitäkin juttuja, mitä Hän tässä on tekemässä. Mutta kuvio on myös rukousaihe. Itse olen myös tähän muutoskuvioon liittyen miettinyt ja rukoillut että voisiko muutosten myötä tulla myös jotakin muutosta siihen raamattupiiriin, jota olen vetänyt kohta 8,5 vuotta. Jumalalle olen puhunut että kaipaisin jotakin uutta ja tuoretta ylipäänsä elämään. Ja että voisiko tuohon raamattupiirikuvioon tulla jotakin muutosta, kun sellaista nyt niin kaipaisin. Niin nähtäväksi jää sitten, mitä siinä asiassa tapahtuu. En haluaisi mitenkään ”lyödä hanskoja naulaan”(tai no, ehkä jossain määrin haluaisinkin..), mutta jotakin muutoksen kaipuuta on nyt kovasti ilmassa raamattupiirin suhteen ja ehkä nämä syksyn henkilövaihdoksetkin voivat olla osa tätä kuviota.

Remontti- ja muiden ajatusten lisäksi maaliskuun juttuja ovat olleet esimerkiksi harjoituspuheen pitäminen puhumiseen keskittyvällä raamattukurssilla. Ihan kiva, että se on nyt ohi ja muutenkin kurssia ei ole enää kovinkaan paljon jäljellä. Tässä kuussa tuli toki taas yksi vuosi mittariin lisää ja siihen liittyi jotain pieniä kivoja juttuja. Kuntosalille olen vaivautunut yleensä kerran viikossa ja ensi viikon jälkeen jäsenyys jo loppuukin. Sitten vielä lisänä on ollut vaikka se vesivahinkomökkiin liittyvät asiat.

Niin onhan näitä kaikkia arjen asioita ihan riittävästi. Mutta onneksi saa aina rukoilla Jumalan johdatusta kaikkeen. Toki myös toivon, etteivät nämä arjen asiat veisi huomiota pois Herrasta ja Hänen palveluksestaan (ja tajusin juuri, että en edes muistanut rukoilla, kun aloitin tätä kirjoitusta, oi voi L). Toisaalta sitten taas on ihan riippuvainen Jumalasta kaikissa arjenkin asioissa. Niin tämmöisiä kuulumisia ja tietysti vielä muutakin, mutta tässä nyt jotakin päällimmäistä.

”Pitäkää varanne, ettei päihtymys ja juopottelu eivätkä maalliset murheet raskauta teidän sydäntänne, niin että se päivä yllättää teidät äkkiarvaamatta, niin kuin ansa.” (Luuk. 21:34)

Helmikuun ups and downs

Täällä vietän tämmöistä yksittäistä vapaapäivää keskellä viikkoa. Ja mikäs siihen sitten sopivampaa tekemistä kuin taas blogin kirjoittamista pitkästä aikaa. Ikkunasta aukeaa erittäin harmaa ja lumeton helmikuun lopun maisema. Lämpötila on +4 astetta, niin kuin oli viimeksikin tammikuussa kirjoittaessani. Jotain talvisempaa tunnelmaa ehti kyllä olla tässä välissä. Viime viikolla kun oli koululaisten talvilomaviikko, pääsin siskonlasteni kanssa aivan täydellisessä talvisäässä luistelemaan auratulle radalle järven jäälle. Siitä jäi kiva tunnelmakuva talven tunnusta.

Sitten viime kirjoituksen päädyin joksikin aikaa vähän syviinkin vesiin, kun mietin terveysasioitani ja sitten mielessäni jo taas ajattelin vaikka mitä, tai siis kuolemaa. Minulla oli maksa-arvot taas koholla, siitä olen ennenkin kirjoittanut. Mutta nyt oli enemmän koholla kuin ennen eli nyt alat oli 66. Lääkäri laittoi lähetteen maksan ultraäänitutkimukseen ja sitä odotellessa ehti sitten jo ajatella, että mitä jos löytyykin jotain kasvaimia jne. Näin jälkeenpäin tuntuu hassultakin miten syvissä vesissä ehdin käydä. Kun hengellisissä tilaisuuksissa laulettiin jotain taivaaseen liittyvää, niin niitä kaikkia sanoja ajattelin ihan eri tavalla, paljon henkilökohtaisemmin kuin normaalisti. Ja sitten eräs tuttuni laittoi jostain syystä minulle linkin lauluun ”Kristallivirta”, vaikka hän ei normaalisti laita minulle mitään lauluja. Niin tällaisista sitten jo mietin että tässäkö tämä sitten oli. Kaikenlaista ehti tosiaan olla mielessä ennen sitä ultraäänitutkimusta. Sen sitten lopulta suoritti hyvin vähäpuheinen vanhempi lääkäri, joka lopuksi vain totesi: ”ei näkynyt mitään poikkeavaa”. Olin hyvin kiitollinen ja ehkä vähän hämmästynytkin. Sen jälkeen ajatukset ovat olleet taas arkisemmat. (Toki tämä maksa-arvoepisodi vielä jatkuu, mutta toistaiseksi ei ole uutta kerrottavaa.)

Arkisiin ajatuksiin päästiinkin hyvin nopeasti. Tulin lääkäritutkimuksesta kotiin, olin vähän väsynyt kaikesta siihen astisesta jännittämisestäkin ja ajattelin, että nyt voisi ottaa loppupäivää rennosti. Ruuan olin juuri ehtinyt syödä, kun puhelin soi ja yhdestä maatilaan kuuluvasta vanhasta mökistä ilmoitettiin, että siellä on vesivahinko, putket jäässä, vettä keittiön lattialla useamman sentin kerros jäätyneenä ja asunnossa muutenkin täys kaaos. Se olikin sitten oikein reipas pudotus takaisin arjen asioihin. Mutta täytyy sanoa, että jotenkin melkein kiitollisuudellakin otti vastaan tuollaisen tiedon. Kuitenkin niin paljon mieluummin vesivahinko kuin että maksassa olisi ollut jotakin ultrassa näkyvää vaivaa. Nämä materiaaliset ongelmat eivät nyt sitten tässä tilanteessa tuntuneet kovin suurilta. Ja kyseinen mökki on muutenkin niin remontin tarpeessa, ettei tämä nyt ollut mikään suuri järkytys. Jotenkin normaalia elämää..

Maksa-arvot, vesivahinko, luistelua järven jäällä.. Mitähän muuta helmikuussa olisi ollut? No yksi viikonloppu oli taas sitä yhtä puhumiseen painottuvaa kurssia. Sitten olen käynyt uudella kuntosalilla aina silloin tällöin. Ei minusta nyt mikään erityinen ”kuntosali-ihminen” ole tullut, mutta helmi-maaliskuun aion jäsenyyden pitää ja silloin tällöin käydä. Menen sinne ensisijaisesti juoksemaan juoksumatolla, se on se suurin motivaatio ja sen lisäksi voi sitten hiukan jotain muitakin laitteita käyttää. Mitään kuntosaliohjelmaa minulla ei ole.

Välillä on vähän semmoinen pintaliito-olo, eikä tunnu kovin syvällisiä ajatuksia olevan menossa. Ja sitten kuitenkin taas toisaalta on kiitollinen siitä, että on ihan tavallista elämää meneillään. Ja toki noita kaikkia tilaisuuksia, missä voi käydä on usein. Tänään on toista kertaa raamattutunti, missä samalla opetellaan myös Raamatun kreikan alkeita. Niitä kirjaimia yritin yhtenä päivänä painaa mieleeni (jonne ei nykyään enää paljon mitään meinaa painua). Mutta ihan rento juttu siis tuo, ei mitään sen kummempaa opiskelua, jos ei halua muuta kuin kuunnella opetusta.

Aina välillä yritän ihan pikkuhiljaa tyhjentää jotain kohtaa maatilan päärakennuksessa. Mutta se tavaran ja esimerkiksi vanhojen paperien määrä on ihan uskomatonta. Vaikka monta tuntia plokkaa papereita ja vie niitä pois, niin silti missään ei oikein näy että olisi tapahtunut mitään. Tuntuu että tyhjennyksen tarve olisi loputon, eikä siltikään saa edellisten sukupolvien materiaaleja poistettua tai lajiteltua. No, en nyt sitäkään hommaa mitenkään jatkuvasti tee, mutta jotenkin kevätaurinko saa sentää jotakin kevätsiivousta aikaiseksi. Jos edes yhden hyllyn kirjahyllystä saisi tyhjäksi vanhoista papereista..

Tästä tuli nyt taas ihan tämmöinen tapahtumien luettelo. Mutta toisaalta haluan näitäkin sitten kertoa ja itsellenikin päiväkirjaan jättää, että missä merkeissä se helmikuu vuonna 2025 vierähti. Vielä ainakin yksi muistotilaisuus kuuluu helmikuun ohjelmaan.

”Sillä hänen armonsa on voimallinen meitä kohtaa ja Herran uskollisuus pysyy ikuisesti. Halleluja!” (Ps. 117:2)

2025 uutuuksia

Vuoden kylmintä aikaa eletään ja lämpötila on +4 astetta. Aurinko paistaa kirkkaasti ja siitä tulee jo keväinen fiilis. Tästä näyttää tulevan leuto talvi ja hiihtämässä en ole käynyt. Marraskuussa ostin nastalenkkarit ja ne ovat kyllä hyvä varuste, kun kyläteille tai metsäpoluille lähtee kävelylle. Tai sitten vaan postilaatikolle.

Tämän vuoden alkuun tuli uutuuksia, joista jotkut olivat yllättäviä ja jotkut vähemmän yllättäviä, mutta uutuuksia kuitenkin. Yksi uutuus on uusi kännykkä. Vanha oli 7 vuotta vanha, jossa kaikki sovellukset eivät enää toimineet. Aamuinen raamattupiiri siirtyi Zoomista Teamsiin ja sain sillä seurauksella lopulta hommatuksia uuden puhelimen (kun vanhassa ei toiminut enää Teams), mikä oli kyllä jo suunnitelmissa ollut, mutta en vain ole saanut aikaiseksi. Yhteystiedot eivät siirtyneet uuteen eli vieläkin on homma vähän vaiheessa, mutta puhelin oli siis yksi uutuus.

Joulukuussa maatilan yksi vanha jääkaappi lopetti toimintansa ja keittiöön tuli ylimääräistä tilaa sen seurauksena. Olin joskus miettinyt airfryerin hommaamista, mutta tila oli siinä yksi este. Tyhjän tilan muodostuttua ostin airfryerin ja sen kokeileminen on ollut vuoden toinen uutuus. Ihan kiva laite, mutta alussa on kyllä pitkään ollut ilmassa semmoista muovinkäryä aina kun se on päällä.

Tammikuun ensimmäisellä viikolla sain myös vähän yllättävän viestin. Eräs ukrainalainen nuori nainen, jonka kanssa juttelin joulukuussa olleissa häissä, kysyi voisinko opettaa hänelle suomea. Olemme toistaiseksi tavanneet kerran ja se oli ihan mukava tapaaminen. Hänen kielitaitonsa on jo yllättävän hyvä, mutta aina voi tietysti parantaa. Nähtäväksi jää, kuinka usein tapaamme kevään aikana, sillä hän opiskelee ja käy osa-aikatöissä ja kohta alkaa pidempi harjoittelukin toisella paikkakunnalla. En toki itsekään olisi jaksanut viikottaisia tapaamisia, joten katsotaan sitten vain, miten Herra johdattaa tätäkin. Mutta yllättävä uusi juttu tälle vuodelle.

Viikon päästä omalla paikkakunnalla avautuu uusi kuntosali. Vaikka käyn lähikaupungissa usein hengellisissä tilaisuuksissa eikä se ole mikään ongelma, niin sitten kun pitäisi lähteä kuntosalille siihen samaan lähikaupunkiin, niin sitten se tuntuukin olevan aivan liian kaukana. Aloitustarjous uudessa kuntosalissa oli ensimmäinen kuukausi eurolla, niin sen olen maksanut. Ja sitten jää nähtäväksi kuinka usein siellä tulee käytyä.

Sitten on uutuutena vielä seurat. Seurakuntayhteydessä, missä olen käynyt, on järjestetty ehtoollistilaisuus joka toinen viikko. Tämän vuoden alusta väliviikkojen sunnuntaisin on nyt aloitettu seurat eli vähän vapaamuotoisempi kokoontumismuoto. Uutuus siis sekin.

Maatalouden uutuuksista en vielä osaa sanoa, mutta yksi uusi juttu on mahdollinen. Näin eräässä maatalousalan lehdessä jutun kuitupellavasta, mikä herätti mielenkiinnon. Ensi viikolla pitäisi jutella puhelimessa henkilön kanssa, joka on tämän kuitupellavaprojektin puuhanainen. Nähtäväksi ja Herran johdatukseen jää, miten se asia etenee. Periaatteessa tuommoinen kotimainen vaatekuituprojekti kiinnostaa ja maatilaltakin löytyy vielä vanhoista rukeista pellavalankaa, mitä on itseviljellyistä pellavista kehrätty. Tässä projektissa joku muu sitten prosessoisi kuidut, mutta kyllä se silti työtä toisi lisää syksyyn, että en sitten tiedä itsekään olisiko oikeasti hyvä juttu vai ei.

Muita uutuuksia ei tule äkkiseltään mieleen, mutta onhan sitä tuossakin. Uusista vanhoista jutuista mainittakoon, että ilmeisesti tänäkin vuonna on Italian leiri minulle yhtä hankalaan aikaan kuin viime vuonnakin. Ja hyvin sitten kuitenkin kaikki meni. En nytkään toki ole ilahtunut ajankohdasta, mutta ymmärrän sen kyllä italialaisille erittäin hyväksi ajankohdaksi. Ehkä en jaksa vaan tänä vuonna enää jännittää ajankohtaa niin paljon kuin viime vuonna. Menee sitten niin kuin menee.

Tämmöisissä jutuissa, uusissa ja vanhoissa on lähtenyt vuosi liikkeelle. Eilen kävin katsomassa Klaus Härön elokuvan ”Ei koskaan yksin”, mikä on tietysti hieno juttu, että tämä aihe (Suomen juutalaisluovutukset) on nyt tällaisena aikana esillä, kun antisemitismi jyllää taas maailmalla. Melkein koskettavampaa kuin elokuva on nyt kuitenkin se mitä tapahtuu Israelissa. Vihdoinkin yli 15 kuukauden jälkeen Hamas vapauttaa israelilaisia panttivankeja. On mahdotonta kuvitella, millaista on ollut olla noin kauan panttivankina. Juutalaisten historia on täynnä tapahtumia koskettavien elokuvien aiheiksi.

Tiivistelmä 2024

Sitten onkin jo taas vuoden viimeisen kirjoituksen aika. Kyllä jotenkin on vuosien kulumisessa mennyt joku vauhtipyörä päälle, kun aika nopeasti kuluneelta tämä vuosi tuntuu. Mutta mietinpä tässä nyt sitten jotakin yhteenvetoa omasta 2024 vuodesta.

Ensinnäkin vuosi alkoi oikein hyvin, kun oli viikon lomalla – yksin mökissä – kaukana kotoa. Oli oikein kovat pakkaspäivät, mutta levon lisäksi jotakin aktiviteettejä kuitenkin harrastin ja viikosta jäi oikein siunattu olo. Nyt kyllä ihmettelen, että miten olen jaksanut lähteä semmoiseen reissuun. Ei ole nyt yhtään sellainen olo tai tarve että kaipaisin tässä vuodenvaihteessa vastaavaa irtiottoa. Mutta 2024 alussa sillä oli oma paikkansa ja sai ottaa sen reissun Jumalan lahjana.

Kevätkaudesta en oikein muista mitään ihmeellistä. On ollut varmaan niin tavallista menoa, ettei mikään ole erityisemmin jättänyt muistijälkiä. No se nyt tulee mieleen, että yritin laihduttaa ja liikuntaakin harrastin enemmän. Reissun jälkeen tammikuussa järkytyin lyhyessä ajassa tulleista lisäkiloista ja niitä yritin haihduttaa, mutta mitään mainittavaa lopputulosta ei tullut. Välilllä sain pari kiloa pois, mutta en sen enempää ja sitten jo turhaannuin, kun homma ei toiminut. Lisäksi oli se kuukauden kestänyt ikävä korvavaiva. Olin niin kiitollinen kun se tuntemus lähti lopulta pois. Kiitos Jeesus!

Kevättalvi oli todella pitkä ja luminen. Huhtikuun lopussakin oli vielä lunta, kun talvi vaan jatkui ja jatkui. En silti juurikaan käynyt hiihtämässä, vaikka periaatteessa olisi voinut. Ja niin, tuli siinä maaliskuussa yksi viikonloppu Ruotsissakin käytyä. Sitten yhdessä paikassa alkoi putkiremontti ja oli siihen liittyviä juttuja suunniteltavana. Joskus helmikuusta alkaen tiesin, että Italian raamattuviikko järjestetään syyskuussa ja se oli vähän niin kuin ”takaraivossa” koko ajan, toisaalta hienona asiana ja toisaalta vähän stressinä kaikkine valmisteluineen. Kevään kalenteria kun muuten katson, niin kyllähän siinä kaikenlaista toimintaa jatkuvasti on ollut.

Kesästä jäivät mieleen laiduntavat ponit, kun ne olivat uusi ja piristävä juttu. Viljelyllisesti oli ihan hyvä kesä, ei mitään kovin dramaattista ja puinnit onnistuivat hyvin suurena helpotuksena edellisvuoden hankaluuksille. Olin jonkun aikaa itsekseni sukulaisen mökillä, ja on sitä sitten kotonakin on saanut kesästä nauttia tavalliseen tapaan töiden ohessa. Aarre, Lahja ja Helmi kanat järjestivät omat ohjelmanumeronsa.

Syyskuussa oli vuoden kohokohta: MATKA. Ihanaa, pitkästä pitkästä aikaa matka lentokoneella jonnekin eli Italiaan. Olin hetken aikaa kotona suorastaan masentunut reissun jälkeen, kun oli vaikeuksia palata arkeen. Mutta kyllä se siitä sitten äkkiä meni poiskin.

Olen myös tyytyväinen, että lähdin tuttuni rohkaisusta raamatunopetuksen kurssille. Se on tuonut talvikauteen jotakin vähän erilaista. Ei mitään liian rankkaa opiskelua ollenkaan, päinvastoin, mutta kuitenkin satunnaisia arjesta poikkeavia päiviä. Muuten syksykausi on sitten taas mennyt ”ihan hyvin”. Maatilan kuviot ja seurakuntakuviot pyörivät ja tuovat jatkuvaa tekemistä ja muutenkin merkitystä elämään. Siskonpoika 8 v-downlapsi aloitti ekaluokan kyläkoulussa ja välillä olen torstaisin kävellyt hänen kanssaan kouluun. Harrastuksista israelilainen tanssi on jatkunut läpi vuoden, mutta sitä ei ole joka viikko.

Olen kovin kiitollinen, että kukaan kovin läheinen ei ole tänä vuonna kuollut, vaikka yhden 65-vuotiaan uskonveljen poismeno kesällä toki koskettava asia oli. Ja itse on saanut olla aika terveenä, ei mitään mainittavaa, vaikka usein itseni jotenkin väsyneeksi ja vähäenergiseksi koenkin.

Sitten on asioita, joissa ei ole tapahtunut mitään eli maatilan päärakennuksen remontti ja omat ihmissuhteet (joilla tietysti tarkoitan jotakin puolisoasioiden suuntaan menevää). Mutta kovasti on vuosi vaan taas mennyt ilman näitäkin asioita. Tavallaan on ollut kalenteri ”täynnä”, etten tiedä millä ajalla tai energialla olisi kumpaakaan edellä mainittua asiaa hoitanut. Niin ei sitten ollut niiden aika tänäkään vuonna.

En koe olevani missään oravanpyörässä, vaan tekemistä on usein aivan sopivasti. Enempää en kaipaa. Mutta kyllä toki sillai ”pyörä” näin keski-ikäisenä pyörii, että tutut kuviot kuten maatilan arki ”pyörii” ja pyörittää itseäkin ja semmoinen elämänmuutos joltain kohtaa tuntuisi aika isolta asialta, kun kuviot ovat johonkin uomiin vakiintuneet. Ehkä jotakin pientä ristiriitaa tämä aiheuttaa, kun ehkä jotakin uutta piristystä jollain lailla kaipaisi, mutta sitten ei oikein edes tiedä mitä se olisi ja miten sille jollekin sitten olisi aikaa ja energiaa, kun tässäkin kuviossa on jo tavallaan ”täynnä” päivät. No, onneksi nämä on sitten näitä juttuja, että saa jättää Jumalan käteen. Kyllä hän voi järjestää jotakin uutta, jos haluaa ja sitä ennen voin sitten olla tyytyväinen näihin kuvioihin, vaikka joskus vähän harmaata olisikin.

”Samuel otti kiven ja pystytti sen Mispan ja Seenin välille. Hän antoi kivelle nimen Eben-Eser ja sanoi: ”Tähän asti on Herra meitä auttanut.” (1. Sam 7:12)

Siunausta uuteen vuoteen 2025!