Sunnuntaisin olen usein koko päivän yksin. Muina päivinä
käyn maatilalla, mutta sunnuntaisin yleensä en, jos ei ole mitään todella
erityistä tarvetta. Joskus on jotain tilaisuuksia, missä käyn, mutta ei
niitäkään menoja ole minulla joka viikko. Ja vaikka olisikin joku tilaisuus, niin silti olen
suurimman osan päivästä yksin. Toisaalta nautin siitä ja toisaalta en. On
ihanaa ettei koe silloin mitään vaatimuksia kenenkään taholta, mutta tietysti
sitten tajuaa että on aika yksin, kun ei ole sellaista ihmistä jonka kanssa
voisi vapaapäivää rennosti viettää. Tämä asia on aina ollut näin. Jos haluan
todella rentoutua, minun on oltava yksin, koska toisten seurassa olen aina
jossain määrin jännitystilassa. En tietenkään haluaisi että asia olisi näin.
Sanotaanhan että ihminen on tarkoitettu sosiaaliseksi. Olisi hienoa, jos seurassakin
voisi olla rentoutunut.
Kyllähän minä aika usein mietin puolisoasiaa. Että tuleeko
sellainen vai ei ja kuinka sitä sitten osaisi olla. Oma itsensä ja levollisesti
toisenkin kanssa. Se tuntuu pääsääntöisesti utopialta. Että olisi levollisesti
ja rauhallisesti jonkun miehen kanssa. Tuntuu että saan pelkotilan päälle jo
pelkästä ajatuksesta. On niin vaikeaa uskoa, että joku haluaisi minulle
oikeasti hyvää eikä jotain hyväksikäyttöä. On liki mahdoton uskoa, että joku
voisi oikeasti haluta kunnioittaa ja kuunnella ajatuksiani ja tunteitani. En
ole uskonut rakkauteen omalle kohdalleni. Olen tietysti toivonut, mutta en ole
uskonut.
Jotenkin on semmoinen olo, niin kuin sisimmässä olisi aina
jokin tulehdus. Että haluaa torjua kaikki läheltään, kun on niin kipeä ja
sattuu niin helposti. Että pitää laittaa torjunta – piikkiaita pystyyn – ettei kukaan
tule sörkkimään sitä tulehdusta. Samalla tulee torjutuksia paljon sellaistakin
mitä tarvitsisi – sitä sosiaalistakin elämää.
Kerran on eräs ihminen päässyt tämän piikkiaidan taakse ihan
kunnolla. Se oli kyllä valtavan hoitavaa. Jotenkin tuntuu, että sen rakkauden
seurauksena tässäkin kirjoittelen, sen rakkauden seurauksena uskalsin lähteä
ottamaan uusia askeleita. Vaikka edelleenkin on kipeää, silti jotenkin uskaltaa
uskoa, että tavallaan kaikki on mahdollista. On edes kerran nähnyt sen, mitä on
olla rakastettu ilman vaatimuksia. Vaikka periaatteessa tietää, että Jeesus
rakastaa ehdoitta, minun on ollut hyvin vaikea uskoa siihenkään kunnolla. Kun
itse ajattelee rakkauden aina jotenkin ehdollisena, kuvittelee että Jumalakin
ajattelee niin. Onneksi saa tulla toisiin ajatuksiin ja käsityksiin. Vaikkakin
sitten aivan äärimmäisen hitaasti.
