Millaista on munankuoren sisällä, millaista perhosen
kotelossa? - Yltiöturvallista ja järkyttävän tylsää.. Mutta ulos pääsee vasta,
kun siivet kantavat ja voimaa on kehittynyt sen verran, että itse pääsee
kuoresta ulos. Perhonen on itse tehnyt kotelonsa ja itse sen täytyy se rikkoa.
Jos joku sohii ja rikkoo sen ennenaikaisesti ulkopuolelta, menee perhonen
itsekin rikki. Mutta loppuvaiheessa kuoressa on todella tylsää ja sieltä haluaa
kauheasti pihalle.. Vaikka ulkopuolinen maailma on uusi ja pelottava, silti
tietää, että jos kuoreen jää, sinne ainakin kuolee. Turvapaikasta tulee
vankila.
Neljä vuotta sitten oma pieni kerrostalokaksio ja hiljainen
elämä tuntuivat burnout-olotiloissa valtavan ihanilta asioilta. Että sai paljon
vain olla ja miettiä kaikki juttuja omassa rauhassa. Vaikka tiesi, että on
monien asioiden ”vankilassa”, se ei pahemmin haitannut, sillä mitään tekemisen
kaipuuta ei ollutkaan. Kahlehdittuna olemisen olotila alkaa haitata vasta siinä
vaiheessa, kun oikeasti alkaisi haluta tehdä jotakin. Jotakin sellaista, mikä
ei kuulu vankilan rutiineihin. Jotakin sellaista, mitä voi tehdä vain vapaana.
Silloin alkaa miettiä keinoja vapautumiseen, eikä aina ollenkaan itsekään tiedä
ovatko keinot hyviä vai huonoja, laillisia vai laittomia.
Tänään Raamatusta (Apt. 16) luin Paavalista ja Silaksesta,
jotka istuivat ruoskittuina jalkapuussa sisimmässä vankityrmässä Filippin
vankilassa. Siellä he kuitenkin kaikista
olosuhteista huolimatta vain ylistivät Jumalaa. Minkä jälkeen sitten
tapahtuikin ihmeellisiä asioita, vanginvartijan perhekunta tuli uskoon ja he
pääsivät vapaaksi jne. Mutta omin voimin eivät koskaan olisi päässeet vapaaksi –
Jumalalle se oli aivan helppoa. Heidän mielensä oli kiinnittynyt Jeesukseen ja
he olivat vapaita vankilassakin. Vapaita kiittämään ja ylistämään.
Nykyään sanon tosi monille kenen kanssa yhtään
henkilökohtaisempaa juttua tulee, että kovasti kaipaan muutosta elämääni.
Tuntuu, että tulen hulluksi, jos mikään ei muutu. Ja sitten kuitenkin omassa
näköpiirissä ei ole mitään selkeää, mihin voisi tarttua. Tai tavallaan on,
mutta ne kaikki asiat ovat siellä vankilan ulkopuolella – tavallaan lähellä,
mutta kuitenkin jotenkin saavuttamattomissa. Kiinnostaa se ja tämä ja tuo,
mutta kaikkiin liittyy se iso mutta kun on tämä tilanne, että en ole vapaa.
Mutta onneksi jotain kohtaa kahlehdittuna voi tehdä kuitenkin jotain juttuja.
Esimerkiksi olla mukana järjestämässä raamattuviikonloppua. Se oli viikko
sitten ja siitä jäi tosi hyvä mieli ja innostus Jumalan Sanaa kohtaan. Aivan
kuin vähän nuukahtanut kasvi olisi saanut kannullisen vettä niskaansa – sillä lailla
piristyi taas Sanasta tuolla. Ja sai olla iloinen, kun tuntui että moni muukin
koki viikonlopun annin hyödyllisenä.
En haluaisi valitella olosuhteitani. Tiedän että muutos
vielä tulee. Ja sydämessä haluaisi olla vain siihen valmis. Kaikki aika on
tarpeellista. Jälkeenpäin sen aina tajuaa. Haluaisi oikeasti oppia keskittymään
Jeesukseen ja kiittämään häntä. Siihen on aina mahdollisuus kaikissa
olosuhteissa.
Nyt minulla on ollut aikaa myös lukea kahta ihmeellistä
kirjaa: Kari Kangasharjun Abigailin laulu ja Virtojen valtiaat. Kummankin romaanin
aiheena on suomalaisten israelilaiset juuret ja kadonneiden heimojen vaellus
Assyriasta Suomeen. Tämä teema tulee vastaan yhä uusilta tahoilta. Se on
valtavan ihmeellistä.
Ja nyt saa nauttia ihanasta kesästäkin. Ystävien tapaamisia
on vähän sovittuna ja sen verran on vapautta että aina jonnekin pieniin
juttuihin voi mennä mukaan sinne ja tänne. Anteeksi valitukseni, kiitos Jeesus suuresta
hyvyydestäsi.
