Pitkästä aikaa taas tässä – istumassa ja kirjoittamassa
päiväkirjaa. En tykkää kirjoittaa, jos ei ole rauhallista hetkeä ja runsaasti
kiireetöntä aikaa. Niinpä elokuussa ei kirjoituksia ole tullut, kun on ollut
kaikenlaista menoa. Ensin Raamattuviikko Ruotsissa, sitten valmistautumista
naistenpäiviin ja ne päivät taas Ruotsissa ja sitten vielä puintikauden aloitus
ja jotain muitakin tapahtumia ja menoja. Olen tykännyt tapahtumista ja tullut
siunatuksi monessa jutussa ja eri ihmisten kesken. Mutta tänä aamuna oli aivan
ihana todeta, ettei ole mitään menoja, ei tarvitse mennä mihinkään, ei
mihinkään – olla vain.
Tässä tämä syyskausi vähän yllättäen sitten alkaa. Haluaisi
vielä elää kesää, jotenkin tuntuu että näin kuitenkin sateisen kesän jälkeen
aurinkovarastot eivät ole tulleet aivan täyteen. Toki on kiitollinen siitä,
että elokuussa säätyyppi muuttui eikä heinäkuun sateet ja kylmyys jatkuneet
aivan koko kesää. Puintien kanssa ollaan vielä aivan alkutekijöissä, viljojen
kypsyminen on kesän kylmyyden takia useamman viikon myöhässä. Oma syksyn
alkamisen tunne tulee yleensä vasta siinä vaiheessa kun sato on korjattu ja
siihen menee vielä reilusti aikaa. Ehkä siksi on vaikea käsittää että syyskuu
alkaa jo ensi viikolla.
Viime kevätkaudella toivoin kovasti että syksyllä olisi
itsellä jotenkin erilaista elämää. Etten kestä jos mikään ei muutu ja sama
vanha kuvio vain jatkuu. No, mitään erityistä konkreettista uutta ei ole tähän
syksyyn tullut, mutta silti on jotenkin hassu olo siitä aivan kuin ei olisi
sitä vanhaakaan. En ole alkanut seurustella enkä ole ottanut mitään muutakaan
isompaa askelta esimerkiksi alkaen opiskelijaksi.
Sielunhoitoterapeuttikoulutuksen aloittaminen jäi jälleen kerran vain ajatuksen
tasolle. Mutta silti tuntuu, että on monenlaista meneillään tai alkamassa. Ne
ovat yksittäisempiä pienempiä juttuja, mutta kuitenkin niitä on sen verran
paljon, että tulee tunne, että ainakin tässä alkusyksyssä on jotakin erilaista.
Alueellemme on tulossa laaja evankeliointikampanja, on kevään Israelin matkan
suunnittelua ja syksyn matkalle lähtemistä, on mahdollisuuksia aloittaa
Raamatun heprean ja kreikan kursseja ja näiden lisäksi sitten vielä se maatilan
arki. Että ainakaan tässä vaiheessa syksyä en ole vielä putoamassa tyhjyyden
tunteen tyhjiöön ja siihen ettei ole mitään kiinnostavaa. En muista että
koskaan aikaisemmin olisi ollut näin paljon innostavia juttuja edessäpäin. Ja
ihme on se, että itsessä on herännyt tämmöinen kyky jonkunlaiseen
innostumiseen.
Reilu viikko sitten olin käymässä Helsingissä. Minusta oli
kauhean innostavaa olla Helsingissä pitkästä aikaa. En muista koska olen
kunnolla ollut viimeksi Helsingissä – siitä on ehkä joitain vuosia jo.
Lentokentälle on kyllä menty, mutta itse pääkaupunki on tullut ohitettua. Niin
no, olinhan vuosi sitten kesällä reilun tunnin -vai mitä se kesti-
Eduskuntatalon edessä Israel tukimielenosoituksessa, mutta se oli niin valtavan
lyhyt visiitti. Eli nyt siis oli oikein vuorokauden siellä, hyvin innostuneena
Helsingistä.
Osallistuin hetkeksi Helsingin eräässä vähän sivussa
olevassa kaupunginosassa järjestettyyn evankeliointitapahtumaan. Jaossa oli lukuisia eri maiden kielisiä lehtisiä Jeesuksesta ja Raamatusta. Tämä
ulkomaita lähtöisin olevien suuri määrä pääkaupunkiseudulla jotenkin kosketti
minua nyt hyvin paljon. Toivoisi niin kovasti, että maahanmuuttajat voisivat
täällä saada tulla tuntemaan Jeesuksen ja päästä sisällä kaikkeen siihen
ihanaan, mitä Jumala haluaa antaa ja miten ihmisten haavoja hoitaa. Pieni pääni
ei voi käsittää mitä Syyriasta ja muualtakin tulevat ovat kokeneet, mutta
rukoilen, että heille voisi olla ovi avoinna täällä Jumalan Sanan, armon ja anteeksiantamisen voiman ääreen. On
hämmentävää lukea uutisia näinä päivinä, kun tuntuu että vastaanottokeskuksia
nousee kuin sieniä sateella ja kammottavia kertomuksia pakolaisten kohtaloista
näkee joka päivä.
Kun palasin kotiin Helsingistä samassa bussissa oli vielä
eräs pariskunta, jossa nainen oli kokolailla täysin mustaan kaapuun pukeutunut.
Koko neljän tunnin aikana he eivät vaihtaneet sanaakaan, vaan mies osoitteli
vain sormellaan kun halusi heidän menevän ulos jne. Nainen ei kuitenkaan ollut
kuuro, joten tämäkin tuntui vain kauhean surulliselta. En ymmärrä miksi jotkut suomalaiset
ovat itse etunenässä ajamassa maahamme suuria rakennushankkeita, joiden
tarkoituksena on täysin Raamattua vastaan olevan opetuksen levittäminen ja
jonka huono hedelmä on selvästi muualla maailmassa nähtävänä. Eikö paljon
tärkeämpää olisi kertoa siitä rakkaudesta ja kunnioituksesta puolisoiden ja
kaikkien ihmisten välillä, jonka Jeesus mahdollistaa ja jonka varaan Suomessa
on rakennettu?
