Olin eilen sielunhoitoaiheisessa tilaisuudessa. Pitkästä
aikaa kuulin tätä samaa henkilöä, jonka kautta tietyllä tavalla ensimmäistä
kertaa olen tällaiseen aihepiiriin kunnolla tutustunut. Siitä on nyt 11 vuotta, ja 10 vuotta on siitä, kun ensimmäisen kerran
lähdin mukaan pienryhmään, jossa näistä teemoista kunnolla oli mahdollisuus
puhua. Oli mielenkiintoista kuulla tätä puhujaa noin vuosikymmen jälkeenpäin.
Luento oli hyvin samantyyppinen, mitä silloin aikanaan olen kuullut. Prosessi,
josta hän kertoi, on tullut vuosien varrella omakohtaisesti tutuksi. Ja siellä
sitä yhtä lailla edelleen taaperretaan. Prosessin viimeisenä kohtana on
kutsumuksen löytyminen ja toisten palveleminen, ja täytyy sanoa, että se tuntuu
edelleenkin jotenkin kaukaiselta. Toisaalta sitä kovasti kaipaa, mutta
toisaalta kipua ja muuta ongelmaa on vieläkin liian paljon, että olisi voimia
keskittyä pelkästään palveluun. Haluan kuitenkin uskoa ja luottaa, että siihen
suuntaan Herra kuitenkin on viemässä. Ja tuntuu niin hyvältä, että hän ei
siihen pakota keskenkasvuisesti.
Parina viime kirjoituskertana mielessä ovat olleet terveet
rajat. Oli kiva eilen kuunnella, kun luennoitsija puhui myös terveistä
rajoista, ja tuntui että nyt kerrankin ymmärsin mitä hän niillä tarkoittaa.
Että ei voi sanoa oikeasti kyllä, jos ei pysty sanomaan myös ei jne. Viime
aikoina olen kuitenkin enemmän miettinyt sitä rajojen sisäpuolta. Sitten kun on
ne terveet rajat eikä kaikki hyvä valu vain ulos ja kaikki paha sisään, niin
mitä haluaisi rajojen sisäpuolelle? No rakkautta tietenkin. Itse olen ollut
erikoistunut siihen, että rakkautta on kovasti kaivannut jostain sieltä rajojen
ulkopuolelta. Kaivannut erittäin paljon, epätoivoisella tavalla, ja sitten
saanut paljon erittäin säälittäviä sydänsuruja tilanteissa, joissa ei ole ollut
edes mitään suhdetta, sairaalloinen toive siitä vain. Sydän on aivan kuin
vaellellut epätoivoisena kerjuulla jossain sille kuulumattomilla alueilla
suojaa vailla vain tuomittuna tulemaan hylätyksi. Tilanteisiin on melko vaikea
edes saada apua ja niistä puhua, kun kuka jaksaa kuunnella kauheaa sydänsurua
tilanteessa, jossa ihminen ei edes seurustellut. Oma järkikin ja häpeä sanoo,
että kyse on sairaalloisesta tilanteesta, mutta tilanteen korjaaminen ei ole
ihan helppoa. Mutta tietysti tarpeeksi usein kivun kohtaaminen auttaa kyllä
tajuamaan jotakin.
Niin, voisiko se sydän kuitenkin pysyä ihan paikallaan
siellä rajojen sisällä? Voisiko se kuitenkin tulla rakastetuksi ihan omalla
paikallaan, ihan omana itsenään? Olisiko se ensimmäinen Jumalan armon ja rakkauden hyvä harjoittelukohde
kuitenkin olla ihan minä itse? Kannattaisiko ihan ensin opetella olemaan
armollinen itselleen ja hyväksymään omat heikkoutensa ilman syyllistämistä?
Opetella pitämään armo sisäpuolella ja syytös ulkopuolella. Toivon että
sellaista voisi tapahtua. Rakkaus on kyllä minulle hyvin vaikea asia. Sana,
jonka sisällöstä en saa alkuunkaan kunnolla kiinni, että mitähän se mahtaa
oikein käytännössä olla. Haluan kuitenkin uskoa, että vaikka en sitä
ymmärräkään, että se kulkee käsi kädessä totuuden kanssa. Jeesus on täynnä
armoa ja totuutta. Valheen keskellä voi olla vain valheellista rakkautta. Himo
ja hyväksikäyttö ottavat niin mielellään ”rakkauden” vaatteekseen. Haluan uskoa
rakkauden olemassaoloon, vaikka se onkin yhtä harvinaista kuin totuuden
olemassaolo nykyään. Nämä kaksi viihtyvät samassa paikassa – Jeesuksen olemuksessa,
Jumalan Sanassa ja siellä missä Hänellä on tilaa olla oma itsensä.
Toissa viikolla kävin myös lääkärissä. Ultrassa näkyi
endometrioosia - pitkästä aikaa. Kerroin että sydämeni on vaellellut siellä
missä ei pitäisi ja näköjään myös limakalvoni vaeltelevat siellä missä niiden ei
pitäisi. Tauti jonka syytä ei tiedetä. Olen ollut 2,5 vuotta ilman tätä ilmiötä
hillitsevää hormonihoitoa ja nyt sitten taas varmaan pitäisi aloittaa. Olen
tästä vähän surullinen, kun pelkään pillereiden sivuvaikutuksia. Söin pitkään
minulle hyvin sopinutta valmistetta, mutta lääkärit eivät suosittele sen
uudelleen aloittamista tämän ikäisenä. Katsotaan, kuinka käy. Lääkäri ei siis
ehdottomasti käskenyt alkaa heti käyttää jotain, mutta puolen vuoden päästä
tilannetta pitäisi katsoa uudelleen ja jos ei ihmettä tapahdu, niin eihän se
muuten pois lähde, vaan kasvaa vain. Ja suositteli kyllä kokeilemaan jotain
valmistetta jo ennen sitä. Niin, tämä on yksi haaste, opetella rakastamaan vajavaista
kroppaansa, jossa kaikkea tämmöistäkin ilmenee.
Vettä sataa ja mahtavat hanget sulavat. Viime viikonloppuna
tehtiin remppahommia kunnon kinosten keskellä. Oli siunattu viikonloppu, olin
laminaatinlaiton aputyttönä yhden päivän ja muuta siivousta sitten loppuaika.
Siitä keikasta jäi hyvä mieli.
