Tänään on tasan kaksi vuotta isän kuolemasta. Aika menee toisaalta niin nopeasti ja toisaalta tuntuu, että tuon päivän tapahtumat ovat hyvin lähellä. Voimakkaat tunnelmat menevät jonnekin syvemmälle muistiin, kun taas tavallisen arjen tapahtumat unohtuvat nykyään muuten niin nopeasti. Mutta se, että yllättäen vain sairaalasta soitetaan, että isä on nyt niin huonossa kunnossa, ettei välttämättä elää enää koko päivää. Ja sitten hyvin pian, noin vartin päästä soitetaan, että hän on kuollut, oli kuitenkin siinä määrin järkyttävää, että ne kyllä ne tunteet edelleen muistaa. Edellisenä iltana olin puhunut isän kanssa puhelimessa ja hän voi sairaalassa ihan hyvin.
Koen, että olen isän kuoleman jälkeen ollut jotenkin vakavampi. On tullut semmoinen tunne, että vastuu painaa paljon enemmän ja se tekee jotenkin vakavaksi. Tämä on toisaalta vähän outoa, koska isä eli kuitenkin 87 vuotiaaksi, maatilan sukupolvenvaihtos oli tehty jo 13 vuotta sitten ja minä ja siskoni olimme tottuneet hoitamaan kaikenlaisten maatilan rutiinit: tukihaut, kirjanpidon, verotuksen, työnantajavelvollisuudet, viljelysuunnitelmat jne. Että isän kuollessa, mitään konkreettista uutta työtaakkaa ei varsinaisesti ollenkaan kaatunut päälle, jos hautajaisjärjestelyjä ja perunkirjoitusta ei lasketa.
Mutta sitten kuitenkin se oli paljon, kun isä vaan oli siellä ja oli loppuun saakka mukana kaikissa asioissa. Ja tavallaan hän oli sanomassa aina viimeisen sanan kaikkeen. Mistä usein olin todella ärsyyntynyt ja vihainenkin. Niin kuitenkin se hänen pelkkä läsnäolonsa oli iso asia. Hän ei ollut välinpitämättömänä, vaan aina ohjeistamassa kaikkia. Ja toimimassa voimiensa mukaan. Tietysti se oli loppuaikoina haastavaa itsellekin, kun vanha mies suunnittelee asioita, mihin ei sitten voimat kuitenkaan välttämättä ollenkaan riitä. Mutta kuitenkin oli joku, joka oli kiinnostunut maatalouden asioista, luki lehtiä ja saattoi olla kiinnostunut, vaikka jonkun uuden koneen hankinnasta. Vaikkei sen hankkiminen sitten välttämättä ollut realistista. Mutta isällä ei kuitenkaan ollut mitään pelkoa, sellaista valtavaa epävarmuutta, mikä sitten vaikka itsellä olisi jonkun uuden koneen hankkimiseen. Hän oli kasvinviljelyn asiantuntija ja tutkija ammatiltaan ja se näkyi loppuun asti kiinnostuksena asioihin.
Suhteeni isään niin kuin äitiinkin oli jotenkin ristiriitainen. Oli niin paljon ”toisaalta ja toisaalta -asioita”. Toisaalta isän kanssa oli eripuraa ja vänkäämistä milloin mistäkin ja olin usein surullinen kokemuksesta, ettei mielipiteilläni ollut mitään väliä, vaikka sukupolvenvaihdoskin oli tehty. Ja sitten taas toisaalta oli hyvä, että oli joku joka oli kiinnostunut asioista eikä ollut välinpitämätön. Usein näki, että isän päätökset olivat lopulta hyviä. Nyt sitten kun taas häntä ei ole, niin siihen liittyy joku lievä sisäinen ahdistus. Tuntemus siitä että asiat ovat itseni varassa enkä osaa kuitenkaan päättää mitään. Enkä tietenkään ole samalla lailla tai liki ollenkaan kiinnostunut koneista ja ne nyt kuitenkin ovat maataloudessa aika isossa roolissa.
Isänihän ei koskaan omistanut maatilaa, vaan se on ollut jo äitini, kun he ovat menneet naimisiin ja tulee suvun perintönä äitini suvun puolelta. Isä kyllä todellakin otti isännän roolin ja vastuun, vaikka ei virallinen omistaja itse ollutkaan. Tämäkin varmaan kertoo jotakin hänen luonteestaan ja kiinnostuksestaan maatalouteen ja maatilaan.
On siis vähän tyhjä olo, kun isä ei ole enää maatilalla. Jos nyt olen jossain muualla ja muissa asioissa, vaikka seurakuntakuvioissa, niin silloin en koe tätä puutosta, mutta maatilan kuvioissa kyllä. Hän oli siellä aivan loppuun asti eikä koskaan ollut mitään vaihetta että hän olisi ollut elossa, mutta sitten kuitenkin pois maatilan asioista. Toisaalta asiat ovat sujuneet ihan hyvin nämä kaksi vuotta, kiitos Jumalalle siitä. Enkä tosiaan ole mitenkään yksin päättämässä asioista, siskoni on kyllä hyvin mukana kaikessa. Ja työntekijä tekee auliisti työnsä. Mutta viimeisen sanan sanoja ja maatalouslehtien lukija puuttuu. Se on kuitenkin iso puutos, kun siihen oli koko elämänsä tottunut, että semmoinen henkilö on. Eli nyt kun ei ole, niin minusta on sitten tullut sisäisesti vakava.
Tällaiset ovat tunnelmat kahden vuoden jälkeen isän kuolemasta. Toki olen kiitollinen siitä että on Isä Jumala ikuisena Isänä. Ja toki toivon että sydämen saisi vallata täysi luottamus, että tämä Isä ei ole välinpitämätön vaan huolehtii oikeasti, myös maatilaan liittyvistä asioista. Rukoilen, että voisi mennä vielä pois se tunne, että pieni tyttö on jätetty yksin huolehtimaan kaikesta. Varsinkin kun se ei ole yhtään totta. En vaan voi sille mitään, että siltä minusta tuntuu. Kiitos Jeesus, että autat tässäkin.
”Älä kätke minulta kasvojasi, kun minulla on ahdistus. Kallista korvasti minun puoleeni. Kiiruhda vastaamaan minulle, kun huudan sinua avuksi.” (Ps. 102:3)
Siunattua pääsiäisaikaa!