Pääsiäispäivän päiväkirjaa

Nyt ei ole kyllä mitään järjellistä sanottavaa. Tekee vain mieli kirjoittaa, kun ei ole muutakaan tekemistä. Kirjoittaa vain päiväkirjaa, pari huhtikuun loppupuolen ajatusta.


Yksi hitaimmin opittavia asioita minulle näyttää olevan, että hyväksyy asiat sellaisena kuin ne ovat. On niin paljon kaikkea minkä toivoisi olevan toisin ja sitten rimpuilee niiden kanssa voimansa kuluttaen. Kun ei pysty hyväksymään että nyt asiat ovat näin. Itsessä ja toisissa. On ollut niin valtavan vaikea myöntää, ettei osaa jotain, ettei jaksa jotain, ettei tiedä jotain ettei halua jotain jne. Ihmiselle, jonka elämässä on ollut paljon pakkoja, oma itse jää vieraaksi. Ettei tunne edes kunnolla mistä pitää ja mistä ei. Kun on ollut vain pakko . halusit tai ei. Silloin on pakko turruttaa omat tunteet. Ja sitten vieraantuu itsestään. Ja sitten joskus – huomaa vain ettei jaksa enää mitään, ei halua mitään eikä välitä mistään. Masennus on aika tuttu juttu. Minulle ja aika monelle muulle suomalaiselle.

Päädyin hetkeksi eilen traktorin rattiin ja alkoi taas ajatus tulevista kevättöistä ahdistaa aivan kauheasti. Haluaisin niin paljon mieluummin seurata toukoja pientareelta kuin traktorista. En todellakaan käsitä mitä tästä keväästä tulee. Pistin jo viestiäkin yhdelle tutulle, joka tuntuu ”viimeiseltä oljenkorrelta”. Että jos tää tyyppi vois tulla meille toukokuussa hommiin. Sain vastauksen että on paljon kaikkia avuntarvitsijoita nyt, ettei tiedä vielä.

On niin kauheaa kun tuntuu, ettei kukaan välitä miltä musta tuntuu. Ja toisaalta tunne on vain tunne. Voihan sitä tunteetkin olla väärässä ja usein onkin. Mut silti olis kiva, jos joskus olis se tunne että joku välittää miltä tuntuu. Että jos joskus vaikka tuntuu siltä, että vois tehdä itsemurhan ja sitten joku sanoo vaan että no susta vain tuntuu pahalta, se on vain tunne. Niin emmä sitten käsitä, miten voidaan niin tunteita mitätöidä. Olishan se nimittäin ihan kiva jos joskus tuntuis sillai tavalliselta ja onnelliseltakin. Kerran kun joku rukoili mun puolesta, sen kautta tuli profetian sana: ”tunne-elämäsi on haavoittunut”. Se, että Jumala tietää sen ja välittää siitä asiasta on aivan käsittämätöntä. Itsekään ei osaa kohdella itseään niin välittävästi kuin olisi tarpeen. Monista muista puhumattakaan.

Mulla on nyt muutamia suunnitelmia. Ottaa edes joku askel siihen suuntaan että olisi tilaa miettiä, mitä oikeasti haluaisi tehdä ja millainen oikeasti on ja millainen ei ole. On asioita, joita voi muuttaa ja asioita joita ei voi muuttaa. Ainakin tähän suunnitelmaa kuuluu, että itse muuttaa.. siis kamppeensa paikkakunnalta toiselle.

Olis kyllä niin ihmeellistä jos olis joku kenen kans vois vielä elämänsä ja asiansa jakaa. Vaikka moni asia loksahtelee paikoilleen ja Jumala hoitaa jotain haavoja ja huomaa että on helpompi jossain asioissa elämä, niin sitten kuitenkin se asia ei näytä menevän pois, että kaipais jotain parempaa ystävää. Että onko sekin vaan joku harhaanjohtava tunne..? Vai ihan oikea asia? Onhan se kuitenkin vähän vaikea hyväksyä taas fakta, että kevät on kaunis, mutta minä olen yksin. Iloiset linnut tekevät kiusaa lirkutuksellaan ja aurinko lämmöllään. Ja sitten kuitenkin kaikki on hyvin. Tämä ei mennyt niin kuin minä kuvittelin, mutta silti kaikki on hyvin. Vaikka itkettääkin. Ehkä joskus vielä sydän on ehjä – raatelujäljet sulaneet pois.

Kevään luontoääni

Pitkästä aikaa taas blogikirjoituksen äärellä. Aktivoiduin vihdoin, kun kuulin pari päivää sitten kävelyllä ollessani kukon kiekumista. Se tuntui niin ilahduttavalta ääneltä. Olen viettänyt kevättä ihan uudella paikkakunnalla, siellä Raamattukurssilla, ja sitten kun olin iltapäiväkävelyllä, niin jostain talosta kaikui kevään ensimmäisissä lämpimissä päivissä reipas kukkokiekuu. En lähtenyt kiekujaa katsastamaan, mutta hymyilin kyllä. Kanat eivät ole jättäneet minua vieläkään rauhaan.
Täällä maatilapaikassa katselen tyhjää kanahäkkiä. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että se jää tyhjäksi koko kesäksi. Jo viime vuonna kananhoidosta jäi vähän liikaa äitini tehtäväksi, kun itse asuin 10 km päässä. Vaikuttaa siltä, että tulen tänäkin kesänä asumaan yhtä kaukana ja sitten on parempi, etten ota nyt kanoja ollenkaan. Näin ainakin tässä vaiheessa ajattelen.

Oma elämäni on vaihteeksi aika lailla avoinna. Koko kevään olen hautonut vähän isompaa päätöstä, joka tuntuu nyt olevan kuoriutumista vaille valmis. Siitä sitten kenties myöhemmin täällä. Kuitenkin on jotenkin tyhjä olo. Elämä ei tosiaan mene niin kuin olisi sen kuvitellut menevän.

Näinä päivinä eletään taas hyvin kanaista aikaa kun munat ja kanat ovat valloittaneet maailman pääsiäisen merkiksi. Viime vuonna kirjoitin pääsiäiseen liittyvästä uskonnollisuudesta, mutta tänä vuonna näen sen lisäksi asian toisenkin puolen. Kuitenkin on hienoa että Suomessa vietetään pääsiäistä. Muistuttamassa siitä, mitä valtavaa ja mullistavaa silloin yhtenä pääsiäisenä tapahtui. Kun Jeesus runneltiin ja ristiinnaulittiin ja Hänen verensä vuoti kaikkien maailman ihmisten syntien vuoksi. Ja kuinka Hän ei jäänyt kuolemaan vaan nousi ylös. Kaikki pääsiäiskanat ja tiput kaakattakoot tätä asiaa: ”silmät luotuina uskon alkajaan ja täyttäjään, Jeesukseen, joka hänelle tarjona olevan ilon sijasta kärsi ristin, häpeästä välittämättä, ja istui Jumalan valtaistuimen oikealle puolelle. Ajatelkaa häntä..” (Hepr. 12:2-3) Ajatellaan Häntä. Jeesusta. Muttei tietenkään vain pääsiäisenä vaan muutenkin.

Näkee nyt sitten alkaako tässä blogeja vielä muotoutumaan vai kuinka tämä menee. Onhan tässä ihmeellisiä kanarintamalla tapahtunut taas sitten viime kirjoittamisen, Suomeen on saatu uusi julkkiskin, Munamies Munakasta! En kyllä voinut olla nauramatta kun talvella alettiin yhtäkkiä uutisoimaan jostain Munamiehestä :) Kyllä munat ovat nyt päässeet julkisuuteen. Toivottavasti vielä tulee suomalaisille yhtälailla tiettäväksi, kuinka ihana Jeesus on.