Sulkasato

Olin eilen raamattupiirissä, jossa juttelimme psalmista 103. Minua puhutteli erityisesti sen jae 5: ”joka [Herra] sinun halajamisesi tyydyttää hyvyydellään, niin että sinun nuoruutesi uudistuu kuin kotkan.” Mietittiin mm., että mitä tarkoittaa ”sinun nuoruutesi uudistuu kuin kotkan”. Että tarkoittaako se sitä, että saa uuden voiman ja on nuorekas ja voimakas kuin kotka vai että uudistuuko ihmisen nuoruus ja voima jotenkin samoin kuin kotkankin nuoruus uudistuu. Nyt tarvittaisiin taas parempia ornitologisia tietoja kotkan elämästä, millaisia vaiheita siinä on. Kovin lohduttava jae joka tapauksessa ymmärsi se sitten niin tai näin.


Kun en niin tiedä kotkista, niin parempi pysyä tutumpien lintujen parissa. Kenties kotkienkin sulat uusiutuvat samoin kuin kanojen. Kanojen elämässä ainakin on erittäin selkeitä vaiheita. Itse en vain ole päässyt pitämään kanoja niin kauan että olisin nähnyt niiden sulkasadon. Jos kanoja pidetään niin että valaistus tulee ulkoilmasta, on täysin luonnollinen asia, että syksyllä loka-marraskuussa tulee sulkasato-vaihe. Tässä lainaus kirjasta Siipikarjanhoito (Eklund 1970): ”Sulkasato on luonnollinen joka syksy toistuva ilmiö kanan elämässä. Silloin se pitää munintatauon ja vaihtaa kuluneen höyhenpukunsa uuteen.” Sulkasadossa kanat tavallaan lepäävät edellisen munintakauden rasituksista ja valmistautuvat uuteen. Ja ovat kurjan näköisiä.

Tuntuu, että itsellä on nyt niin tuo sulkasato meneillään. Näkeehän sen vaikka näistä blogeistakin, ei ole tänä vuonna tullut montaa kirjoitettua. Ja voimat ovat niin kovasti vähissä edelleen. Vanhat sulat ovat tippuneet pois ja on jotenkin paljas olo. Tuntuu että siitä mitä oli ennen, ei ole paljon jäljellä (ei enää yhtäkään ”sulkaa hatussa”), eikä vielä ole mitään uuttakaan tullut tilalle. Joskus ihmetellen ajattelee kun puhutaan, että 30-40 -ikäisenä on elämän ruuhkavuodet pienten lasten, työelämän ja taloremonttien keskellä. Itsellä elämä on mennyt niin erilaisia teitä, paljon hiljaisempia ja mutkaisempia yksinäisiä teitä, ettei ole siihen ruuhkaan päätynyt. Uutta vaihetta silti kovasti kaipaa, mutta ristiriitana sille on, että tuntuu koko ajan, ettei ole voimaa uuteen.

Olen nyt kerran käynyt psykoterapeutin juttusilla. Yhden kerran perusteella ei oikein vielä osaa sanoa muuta kuin että se on kallista.. Mutta jotakuta sellaista ihmistä tarvitsen, jolle asioita saisi purkaa ja nyt sitten päädyin menemään tuonne. Toivottavasti se ei olisi turhaa, vaan että voisi saada jotakin uutta hänenkin kauttaan. Se jää nähtäväksi.

Jatkan höyhenten pudottelua ja koitan jättää itseni Jumalan haltuun. Hän on luvannut pitää siipiensä suojassa ja niissä siivissä ei ole sulkasatoja. Jään odottamaan lupausta Ps: 103:5: ”Sinun halajamisesi hän tyydyttää hyvyydellään”. Varmasti nuoruus ja voimakin uudistuu, kun sydämen kivut tulevat hoidetuiksi. Uskon, että sulkasato kuuluu elämään.

Tahdon asia

Olen yrittänyt miettiä, että mitä elämässäni haluaisin ja mihin suuntaan seuraavaksi mennä. Jotenkin tämä on ollut todella vaikeaa. Kun tuntuu, etten ollenkaan tiedä, mitä itse haluaisin. Aivan kuin oma tahto olisi aivan hukassa tai sitten sen ääni niin pieni ja vaimea, että minulla on suuria vaikeuksia kuulla ja ymmärtää se. Mielen peittävät niin usein ajatukset siitä mitä muut ihmiset tahtoisivat ja joskus myös kuvitelmat siitä mitä ajattelee, että Jumala muka tahtoisi (vaikkei välttämättä yhtään tiedä mitä hän tahtoisi, mutta kuvittelee jotain). Siellä sitten jossain kasan alla piipittää myös oma tahto, mutta on sitä niin vaikea kuulla.


Hyvä esimerkki tästä on mielestäni tämä: Hain nyt menossa olevassa yhteishaussa talouskouluun, joka olisi 5 kk ensi keväänä. Hakulomake lähti, koska hakuaika pian umpeutuu, mutta itse en todellakaan tiedä haluanko sinne oikeasti vai en. Välillä siis ajattelen, että oikeasti haluan sinne ja että olisin kiinnostunut niistä asioista joita siellä opetetaan. Ja sitten taas välillä ajattelen, että olen hakeutumassa sinne vain siksi, että ajattelen saavani joidenkin ihmisten hyväksynnän, kun osaisin tehdä kotitalousasioita. Enkä ollenkaan pysty tunnistamaan että kumpi on totuus. Välillä tuntuu että molemmat. Mutta jos menen sinne päälläni ne motivaatiot, että menen sinne tavallaan toisten hyväksynnän takia, en kestä koko touhua vaan alan vihaamaan koko paikkaa ja paiskon vain itsevihassa kattiloita ympäriinsä. En vain kerta kaikkiaan tiedä, haluanko mennä sinne oikeasti vai en. Ja haluan mennä sinne vain, jos olen itse asiasta kiinnostunut. Joulukuun alussa pitää ilmoittaa ottaako opiskelupaikan vastaan. 2 kk siis aikaa tunnistaa, mistä tässä hommassa on oikein kysymys. Rukoilla että Jumala antaisi valoa pimeään sisimpään.

Olen kiitollinen tästä hiljaisemmasta ajasta, jossa on mahdollisuus enemmän kuunnella sisintään ja edes jotenkin opetella tuntemaan itseään. Kuka minä olen ja mitä oikein tahdon. Minun on ollut aina melko helppo sanoa ”Tapahtukoon Jumalan tahto” ja olen kyllä sitä tavallaan aina tarkoittanut niin sanoessani, mutta silti huomaan että osaksi se helppous johtuu vain huonosta itsetuntemuksesta. On helppo sanoa, tapahtukoon Jumalan tahto, kun ei edes uskalla ajatella että itsekin voisi tahtoa jotain. Tavallaan siirtää silloin vähän liiankin helposti asiat Jumalalle, tietyllä lailla näennäisesti. On paljon voimakkaampaa sanoa ”tapahtukoon Jumalan tahto”, silloin kun itselläkin on tahtoelämä. Silloin kyseessä on oikeanlainen nöyryys eikä mikään nöyristely.

Kai minulle jostain sitten joku tahtomisen pelko on tullut. Joku sellainen pelko, että jos tahdon jotain niin se kuitenkin otetaan pois ja sitten ei uskallakaan tahtoa mitään. Silloin sitten kyllä joutuu sellaiseen elämään kuin mitä minulla on ollut, että ei sitten elämässä oikein tapahdukaan mitään, kun ei tahdokaan mitään eikä uskalla tehdä päätöksiä. Tästä taustasta katsoen minusta tuntuukin nyt hyvin merkittävältä se, että irtisanouduin keväällä työstäni ja kirjoitan tätä omassa asunnossa. Jumala on vahvistanut minua, kun olen tällaisiin päätöksiin pystynyt. Muutama vuosi sitten minulla ei vielä olisi ollut kapasiteettia tähänkään.

Sitä olen vähän leikillänikin miettinyt, että jos olisin jo tähän mennessä jossain vaiheessa elämääni seissyt jonkun kanssa vihkijän luona ja minulta olisi kysytty että tahdotko ottaa henkilön x puolisoksesi niin olisinko vastannut että emmä vaan tiedä, sanokaa te muut. Että olisinko voinut vastata mitään todella oman tahtoni perusteella vai olisinko vastaillut vain jotain siksi että oletetaan vastailevan niin. No, tämä nyt on vähän hypoteettista, mutta jotenkin vain ajattelen että tahtoisin tahtoa koko kapasiteetilla eikä vain ihan pinnallisesti.

Samaa tahdon syvyyttä tietysti kaipaa suhteeseen Jumalaan. Ettei seuraisi Jeesusta vain siksi että uskovan jotenkin kuuluu tehdä niin ja muut olettavat niin tapahtuvan, vaan että sekin olisi täysin todellista ja selkeää mielelle. Että todella tahtoisin seurata häntä. Että todella tahtoisin rakastaa häntä ja ottaa vastaan myötä- ja vastamäet myös Jeesuksen seurassa. Että sydämessään todella olisi lujasti vakuuttunut sanoessaan Jeesukselle että tahdon seurata sinua, minne vain haluat minut viedä ja ottaa vastaan, mitä elämääni haluat antaa. Tänä päivänä tahtoni on vieläkin jotenkin tukossa, puolinainen ja pelkojenkin vallassa. Vaan uskon kuitenkin siihen, mitä Raamattu lupaa: ”Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi”. Sitä kohti tahtoen.