lauantai 19. syyskuuta 2015

Lehtimajanjuhla



”Kun olet korjannut sadon puimatantereeltasi ja viinikuurnastasi, vietä seitsemän päivää lehtimajanjuhlaa. Seitsemän päivää vietä juhlaa Herran, sinun Jumalasi, kunniaksi siinä paikassa, jonka Herra valitsee. Herra, sinun Jumalasi, siunaa kaikki sinun satosi ja kättesi työt. Siitä kaikesta sinun tulee iloita.” (5. Moos. 16:13,15)

Sato on vihdoinkin saatu maatilalla korjattua ja sitten on lehtimajanjuhlan aika. Tänä vuonna lehtimajanjuhla alkaa 27.9. illalla ja olen nyt menossa ensimmäistä kertaa Israeliin tänä juhla-aikana. Maatilalta tulee eräs toinenkin mukaan, joten tämä lehtimajanjuhla sadonkorjuun jälkeisenä juhlana tuntuu hyvin konkreettiselta.

Raamatun kalenterissa kevään juhlia ovat pääsiäinen ja viikkojuhla (helluntai) ja syksyn juhlia pasuunansoiton päivä, suuri sovituspäivä ja lehtimajanjuhla. Jeesuksen ollessa maan päällä ensimmäistä kertaa hän täytti pääsiäisen olemalla itse pääsiäiskaritsa ja Pyhä Henki vuodatettiin helluntaina, joka on siis ensisadon juhla (Israelissa ensimmäinen viljasato valmistuu jo keväällä). Ilmeistä on että Jeesuksen toinen tuleminen täyttää syksyn juhlien vertauskuvallisuuden ja siksi nyt kiinnostus niitä kohtaan on ainakin itsellä kasvamaan päin. Sakarjan kirjassa kerrotaan kuinka aikojen lopussa tullaan Jerusalemiin viettämään juuri lehtimajanjuhlaa (Sak. 14:16). 

Toisaalta Paavali nuhtelee galatalaisia: ”Te seuraatte tarkoin päiviä, kuukausia, juhla-aikoja ja vuosia.” (Gal. 4:10). Toisaalla taas hän sanoo: ”Älköön siis kukaan tuomitko teitä syömisen tai juomisen tai jonkin juhlan, uudenkuun tai sapatin vuoksi. Nehän ovat vain varjo siitä, mikä oli tulossa, mutta itse todellisuus on Kristuksessa.” (Kol. 2:16-17) 

Enemmän kuin varjoon, haluan tutustua Jeesukseen itseensä, mutta olen iloinen siitä, että saan nyt olla menossa myös lehtimajanjuhlille. Jeesus itsekin toimi lehtimajanjuhlien suhteen vähän salaperäisen oloisesti täällä ollessaan. Hän sanoi veljilleen: ””Menkää te juhlille. Minä en vielä lähde näille juhlille, koska minun aikani ei ole vielä tullut.” Näin hän sanoi ja jäi Galileaan. Mutta kun Jeesuksen veljet olivat lähteneet juhlille, silloin myös hän lähti sinne, ei julkisesti vaan salaa.” (Joh. 7:8-10) Tässä Jeesuksen toiminnassa on aivan kuin jotakin vertauskuvallista siitä, että hänen ollessaan maan päällä ensimmäistä kertaa ei ollut vielä hänen aikansa lehtimajanjuhlille – siis että hän oli tullut pääsiäisuhria varten  - ei vielä lopullista sadonkorjuujuhlaa varten. Kuitenkin hän meni lehtimajanjuhlille salaa ja oli siellä väkijoukon mukana – eli ei hän sitäkään juhlaa torjunut eikä kumonnut, ei vain ollut vielä sen täyttymyksen aika.

Kuitenkin noillakin lehtimajanjuhlille Jeesus kyllä puhui myös, mm. ”Juhlan viimeisenä, suurena päivänä Jeesus nousi seisomaan ja huusi: ”Jos jonkun on jano, tulkoon minun tyköni ja juokoon. Joka uskoo minuun, niin kuin Raamatussa sanotaan, hänen sisimmästään juoksevat elävän veden virrat.” Tämän hän sanoi Hengestä, jonka häneen uskovat tulisivat saamaan. Sillä Henki ei ollut vielä tullut, koska Jeesusta ei ollut vielä kirkastettu.” (Joh. 7:37-39)

Minäkin nyt sitten lähden juhlille hiippailemaan. Kuulostelemaan olisiko Jeesuksella jotakin asiaa, mitä hän näillä juhlilla haluaisi sanoa. Viikon päästä Israelissa, jos Herra niin suo.

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Mahdollisuus muutokseen



Kaksi viikkoa sitten edellisen kerran kirjoittaessani oli puintikausi alkutekijöissään. Nyt ollaan lopputekijöissään olemisen puolella ja on saanut olla kiitollisena säistä ja monesta muustakin asiasta. Monenmoista muutakin on näihinkin viikkoihin sopinut – ja ihan sitten taas niitä monenkirjavia tunteita ja havaintoja omasta itsestä ja käyttäytymismalleista erilaisissa tilanteissa, joista vuosien varrella olen jo paljonkin kirjoitellut. Eipä vain näy loppua tulevan erilaisten prosessointien tarpeille. Monesti olen kuullut verrattavan ihmisen sielunhoidollista prosessia sipulin rakenteeseen ja sen avaamiseen. Että aina löytyy seuraava ja seuraava kuori. Itsekin aina suvantovaiheissa ja helpommilla hetkillä ehtii luulla, että nyt ei jatkossa ehkä enää nouse esiin paljon mitään kipeitä ja vaikeita asioita, niin kas kummaa, kohta jo taas on uusien asioiden äärellä ja jotenkin uudessa ”syvyydessä” niissä jutuissa. Kerroksessa jota ei tiennyt olevankaan olemassa, mutta että johonkin kiveen lapio taas karahti ja taas tulee tarve kaivaa lisää.

Kuluneen kahden viikon aikana sain käydä mm. hyvän keskustelun erään ystäväni kanssa. Aiheena siinä oli eläminen ylikontrolloivassa ihmissuhteessa. Meillä molemmilla oli paljon kokemusta siitä, mitä on eläminen, kun lähellä on ihminen, jonka sisimmän jonkinlainen kipeys ja pelkotila johtaa toisten kontrollointiin. Tunnustimme kärsivämme siitä vihasta, joka tilanteesta nousee ja vaikeudestamme rakastaa vilpittömästi. Puhuimme riidoista ja siitä taistelusta, joihin päätyy pienistäkin arjen asioista. Häkkilinnun elämästä ja kuitenkin halusta rakastaa tätä lähimmäistä ja luottamusta nähdä, että Jumala voi kaiken. Ettei kuitenkaan halua hylätä eikä jättää, vaan pysyä ja luottaa ja opetella näkemään hyvää.

Itsellä jotenkin tuntuu paljastuvan uusia ja uusia jotakin sisäisen kireyden kerroksia. Suurta vaikeutta olla lopulta armollinen itselleen ja sitten myös aidosti muille. Olin tuossa taannoin esimerkiksi eräässä tilaisuudessa, jossa oli minulle entuudestaan paljon tuntemattomia ihmisiä ja muutenkin hyvin uusi kuvio, jonka toimintakulttuuri oli vieras.  Koska vuosien varrella olen jonkin verran vapautunut, enkä aivan täysi tuppisuu enää, niin kuin joskus aikaisemmin, sanoin siellä sitten yhden jutun. Jälkeenpäin tajusin, että sitä ei ehkä olisikaan saanut sanoa. Ja sitten jäinkin perinteiseen itseensäkäpertyvään kieriskelyyn ja ahdistukseen miettimään tätä ”möläytystä”. Eikä tässä kieriskelyssäkään ole lopulta kyse muuta kuin kovin tiukasta itsekriittisyydestä. Sanominen ei ollut pahansuopa tai mitään sellaista. Aito virhe se tosin saattoi olla. Ja virheiden kanssa minulla on edelleen aika vaikeaa. Että mieluummin on helposti tekemättä asioita, ettei vaan tule virheitä, joiden kanssa ei osaa pysty oman sisäisen syyttäjänsä kanssa elämään. Sillä sisäisellä syyttäjällä on edelleen kova kieli ja se on minua kohtaa armoton ja saattaa haukkua täysin pystyyn pienissäkin arjen asioissa.

Näissä tunnelmissa ehdin sitten jo lainata kirjankin ”Syyllinen olo – syystä vai suotta?” (Valtavaara, 2014). En ole kirjassa päässyt vielä alkua pidemmälle, mutta ehdin jo huomata vaikeuden kohdata itsessäni sen aidonkin syyllisyyden. Kun väärää syyllisyyttä on paljon, aitoa syyllisyyttä on hyvin vaikea kohdata. Mieleen nousee asioita, joissa on tehnyt aidosti väärin, mutta niiden tunnustaminen on hyvin vaikeaa, kun tuntee itsensä läpikohtaisin häpeällisen syylliseksi.  Terveessä tilanteessa voisi ajatella, että tässä jossakin jutussa  tein väärin, mutta siitä huolimatta en ole jotenkin täysin kauhea, vaan kuitenkin ihmisenä ja persoonana rakastamisen arvoinen. Tässä on vielä paljon armon tarvetta ja nöyrtymisen tarvetta myös. Että Jumalan armo ja rakkaus hoitaisi ja pehmentäisi sydäntä niin että sitten uskaltaisi myös aitoja syntejä kohdata ilman että tarvitsee jäädä pelkoon hylätyksi tulemisesta. Väärä syyllisyys tekee hyvin sokeaksi, kun ei sitten uskalla eikä pysty näkemään niitä asioita, joista oikeasti olisi hyvä tehdä parannusta. Jää vain pyörimään omaan muka kelpaamattomuuteensa eikä pysty näkemään sen pidemmälle.

Syyskausi on siis alkanut puinneilla ja itkuilla taas joistakin asioista. Tämä surukin on yksi kerros ja kai sekin tavallaan on hyvä vertauskuva liittyen sipulin avaamiseen. Jotenkin siis se, että kohtaa asiat surun kautta. Jos on vaikka jäänyt jotakin asiaa aidosti vaille, niin että ei jäisi katkeruuteen ja vihaan, vaan voisi aidosti surra menetystä ja sitä kautta päästää irti. Tässäkin on vielä monta asiaa kohdattavana..

Että kyllä tässä sitten taas kaiveluja tulee riittämään. Mutta kaikki on kuitenkin hyvin. Vaikka tuulee sieltä ja täältä, omassa elämässä ja nyt myös jotenkin yhteiskunnallisesti, on jotenkin rauha siitä että saa olla Kristus-kalliolla, joka kestää horjumattomana vaikka tulisi mitä.

”Turvatkaa Herraan ainiaan, sillä Herra, Herra on iankaikkinen kallio.” (Jes. 26:4)