Kaksi viikkoa sitten edellisen kerran kirjoittaessani oli
puintikausi alkutekijöissään. Nyt ollaan lopputekijöissään olemisen puolella ja
on saanut olla kiitollisena säistä ja monesta muustakin asiasta. Monenmoista muutakin
on näihinkin viikkoihin sopinut – ja ihan sitten taas niitä monenkirjavia
tunteita ja havaintoja omasta itsestä ja käyttäytymismalleista erilaisissa
tilanteissa, joista vuosien varrella olen jo paljonkin kirjoitellut. Eipä vain
näy loppua tulevan erilaisten prosessointien tarpeille. Monesti olen kuullut
verrattavan ihmisen sielunhoidollista prosessia sipulin rakenteeseen ja sen
avaamiseen. Että aina löytyy seuraava ja seuraava kuori. Itsekin aina
suvantovaiheissa ja helpommilla hetkillä ehtii luulla, että nyt ei jatkossa
ehkä enää nouse esiin paljon mitään kipeitä ja vaikeita asioita, niin kas
kummaa, kohta jo taas on uusien asioiden äärellä ja jotenkin uudessa
”syvyydessä” niissä jutuissa. Kerroksessa jota ei tiennyt olevankaan olemassa,
mutta että johonkin kiveen lapio taas karahti ja taas tulee tarve kaivaa lisää.
Kuluneen kahden viikon aikana sain käydä mm. hyvän
keskustelun erään ystäväni kanssa. Aiheena siinä oli eläminen
ylikontrolloivassa ihmissuhteessa. Meillä molemmilla oli paljon kokemusta
siitä, mitä on eläminen, kun lähellä on ihminen, jonka sisimmän jonkinlainen kipeys
ja pelkotila johtaa toisten kontrollointiin. Tunnustimme kärsivämme siitä
vihasta, joka tilanteesta nousee ja vaikeudestamme rakastaa vilpittömästi.
Puhuimme riidoista ja siitä taistelusta, joihin päätyy pienistäkin arjen
asioista. Häkkilinnun elämästä ja kuitenkin halusta rakastaa tätä lähimmäistä
ja luottamusta nähdä, että Jumala voi kaiken. Ettei kuitenkaan halua hylätä
eikä jättää, vaan pysyä ja luottaa ja opetella näkemään hyvää.
Itsellä jotenkin tuntuu paljastuvan uusia ja uusia jotakin
sisäisen kireyden kerroksia. Suurta vaikeutta olla lopulta armollinen itselleen
ja sitten myös aidosti muille. Olin tuossa taannoin esimerkiksi eräässä
tilaisuudessa, jossa oli minulle entuudestaan paljon tuntemattomia ihmisiä ja
muutenkin hyvin uusi kuvio, jonka toimintakulttuuri oli vieras. Koska vuosien varrella olen jonkin verran
vapautunut, enkä aivan täysi tuppisuu enää, niin kuin joskus aikaisemmin,
sanoin siellä sitten yhden jutun. Jälkeenpäin tajusin, että sitä ei ehkä
olisikaan saanut sanoa. Ja sitten jäinkin perinteiseen itseensäkäpertyvään
kieriskelyyn ja ahdistukseen miettimään tätä ”möläytystä”. Eikä tässä
kieriskelyssäkään ole lopulta kyse muuta kuin kovin tiukasta
itsekriittisyydestä. Sanominen ei ollut pahansuopa tai mitään sellaista. Aito
virhe se tosin saattoi olla. Ja virheiden kanssa minulla on edelleen aika
vaikeaa. Että mieluummin on helposti tekemättä asioita, ettei vaan tule
virheitä, joiden kanssa ei osaa pysty oman sisäisen syyttäjänsä kanssa elämään.
Sillä sisäisellä syyttäjällä on edelleen kova kieli ja se on minua kohtaa
armoton ja saattaa haukkua täysin pystyyn pienissäkin arjen asioissa.
Näissä tunnelmissa ehdin sitten jo lainata kirjankin
”Syyllinen olo – syystä vai suotta?” (Valtavaara, 2014). En ole kirjassa
päässyt vielä alkua pidemmälle, mutta ehdin jo huomata vaikeuden kohdata
itsessäni sen aidonkin syyllisyyden. Kun väärää syyllisyyttä on paljon, aitoa
syyllisyyttä on hyvin vaikea kohdata. Mieleen nousee asioita, joissa on tehnyt
aidosti väärin, mutta niiden tunnustaminen on hyvin vaikeaa, kun tuntee itsensä
läpikohtaisin häpeällisen syylliseksi.
Terveessä tilanteessa voisi ajatella, että tässä jossakin jutussa tein väärin, mutta siitä huolimatta en ole
jotenkin täysin kauhea, vaan kuitenkin ihmisenä ja persoonana rakastamisen
arvoinen. Tässä on vielä paljon armon tarvetta ja nöyrtymisen tarvetta myös.
Että Jumalan armo ja rakkaus hoitaisi ja pehmentäisi sydäntä niin että sitten
uskaltaisi myös aitoja syntejä kohdata ilman että tarvitsee jäädä pelkoon
hylätyksi tulemisesta. Väärä syyllisyys tekee hyvin sokeaksi, kun ei sitten
uskalla eikä pysty näkemään niitä asioita, joista oikeasti olisi hyvä tehdä
parannusta. Jää vain pyörimään omaan muka kelpaamattomuuteensa eikä pysty
näkemään sen pidemmälle.
Syyskausi on siis alkanut puinneilla ja itkuilla taas
joistakin asioista. Tämä surukin on yksi kerros ja kai sekin tavallaan on hyvä
vertauskuva liittyen sipulin avaamiseen. Jotenkin siis se, että kohtaa asiat
surun kautta. Jos on vaikka jäänyt jotakin asiaa aidosti vaille, niin että ei
jäisi katkeruuteen ja vihaan, vaan voisi aidosti surra menetystä ja sitä kautta
päästää irti. Tässäkin on vielä monta asiaa kohdattavana..
Että kyllä tässä sitten taas kaiveluja tulee riittämään.
Mutta kaikki on kuitenkin hyvin. Vaikka tuulee sieltä ja täältä, omassa
elämässä ja nyt myös jotenkin yhteiskunnallisesti, on jotenkin rauha siitä että
saa olla Kristus-kalliolla, joka kestää horjumattomana vaikka tulisi mitä.
”Turvatkaa Herraan ainiaan, sillä Herra, Herra on
iankaikkinen kallio.” (Jes. 26:4)
