Kannustava perusturva

Pysyvän perusturvallisuuden kokemuksen kaipuusta tuli näköjään jotenkin koko syksyn pohdinta. Olenhan toki aiemminkin miettinyt pelkoja ja turvallisuutta, mutta tämmöistä tämä on – samoja asioita nousee esille jonkun ajan kuluttua uudestaan– vähän eri näkökulmasta, vähän eri syvyydestä.

Tämä perusturva-asia on kyllä niin perustavan laatuinen, ettei ihme, että se ei ihan yhdellä ajatuksella toiseksi käänny. Ja kai se asia on muutenkin ihmisessä niin syvällä, että siihen on vähän vaikea päästä kiinni. Jossain sanotaan että perusturvallisuuden tunne kehittyy ensimmäisen elinvuoden aikana, jossain puhutaan 0-3 vuodesta. Ollaan asioissa, joille ei ole oikein sanojakaan eikä tapahtumia voi selkeästi muistaa. Jännityksen ja pelon tunne vain tulee, ennen kuin on ehtinyt edes kunnolla ajatella mitään tai tapahtua mitään. Erilaiset tilanteet vain laukaisevat jännitystä, vaikka oma järki yrittäisi selittää jotakin muuta.

Jotenkin olen tässä viime aikoina päätynyt perkaamaan mielessäni isän ääntä ja Isän ääntä. Siitä jo viimeksi vähän kirjoitinkin, mutta konkreettisia esimerkkejä on tipahdellut mieleen päivien kuluessa. Kuinka hidasta ja vaikeaa onkaan ymmärtää, ettei isän ääni olekaan taivaallisen Isän ääni. Että vaikka isän ääni laukaisee minussa tunteen, etten osaa mitään ja väärin menee ja parempi vain jähmettyä paikoilleen, niin silti voi olla, että taivaallisella Isällä on minulle kuitenkin joku kannustuksen sana.  Ehkä siltikin Isän varastossa on minulle rohkaisun sanoja, vaikka en ole niitä tottunut kuulemaan. Kenties kuitenkin Isä kestää minun pelkojani ja haluaa auttaa ja rohkaista oikeasti eikä vain vähättele murheitani ja jätä yksin selviytymään. Olisiko mahdollista että Isä sittenkin haluaisi olla läsnä ja olisi aidosti kiinnostunut asioistani? Voisiko sittenkin olla oikeasti yhteys Isään?

Eilen olin tilaisuudessa, jossa oli minulle paljon tuntemattomia ihmisiä läsnä. Olin siellä virallisena kokousedustajana, mutta tosiaan ensimmäistä kertaa tuossa jutussa mukana. Ja kyllä huomaa, että sitä jännitystä vaan pukkaa, vaikka edellisessä työpaikassa erinäiset kokoukset (ja niihin liittyvä jännitystila) olivat arkipäivää. Olen niin väsynyt ihmispelkoon ja haluaisin että se jo vaihtuisi terveeseen Jumalanpelkoon. Mutta sisimmän äänimaailman tarvitsisi saada se Isän ääni. Vaikka niin paljon toivoisikin, että tuollaisessakin kokouksessa kuin eilen oli, joku kertoisi että täällä sinua rakastetaan ja olet turvassa ja kukaan ei naura sinulle ja haluaisimme niin kuulla mielipiteitäsi (jotka ovat ehkä erilaisia kuin meidän muiden), niin sellaista ei yleensä tosielämässä tapahdu. Perusturva tarvitsisi olla omasta takaa. Että itsestä nousisi se lupa olla ja sanoa. Hyväksyvästä Isän äänestä.

Mutta on se ihanaa, että on sellaisiakin uskovia, joiden sisällä on se turvallinen Isän ääni. Tuolla eilenkin sai muutamaa oikein erityisesimerkkiä tällaisesta kuulla. Rohkeutta sanoa oma mielipiteensä, rohkeutta tuoda esiin Isän ääntä ja olla linjassa Jeesuksen sanojen kanssa. Ja juuri tällaiset asiat tekevät näistä henkilöistä myös erittäin helposti lähestyttäviä, kun heillä ei ole sitä pelon laittamaan suojakuorta ollenkaan. 

Tämäkin aika tarvitsisi niin paljon uskovia, jotka eivät olisi pelon vaan rohkeuden hengen vallassa. Ei vaan joitain muutamia sellaisia, vaan että kaikki Isän lapset saisivat olla pelosta vapaita. ”Sillä Jumala ei ole antanut meille pelkuruuden henkeä, vaan voiman ja rakkauden ja raittiuden hengen.” (2. Tim. 1:7) Joskus kuulee joidenkin kertovan tyyliin että jossain tilanteessa ”Jumala vain otti kaikki pelot pois”. Yhtään en tiedä, miksi itse olen päätynyt näissä asioissa tämmöiselle kaivamisten ja perkaamisten tielle, mutta olenpa nyt sitten vaan. Ja toki on nähnyt, etteivät ne pelot monen muunkaan elämästä ihan ykskaks ole lähteneet, vaan asiat etenevät myös hitaampana prosessina. Ehkä näin ainakin pääsee lähemmäs Jumalan Sanaa. Etsimään todella sitä turvakalliota, josta siellä puhutaan ja sitä siipien suojaa. Etsimään sitä peruskalliota, että elämä todella voisi olla Sanan varassa, eikä omien ajatusten ja tunnemuistojen hiekalla. Että kun myrsky tulee, saisi luottaa, että on kalliolla joka kestää. Mutta hiekkaa nyt edelleen kuopsutellaan..

”Herra on minun voimani ja kilpeni; häneen minun sydämeni turvasi, ja minä sain avun.” (Ps. 28:7)

Perusturva

No niin, nyt on kulunut kolme viikkoa keuhkokuumesairastamisen aloituksesta. 3 vuorokautta olen ollut ilman antibioottia ja olotila on aika hyvää toipilasvaihetta. Jotakin oireita on edelleen ja olen kyllä ottanut hyvin rauhallisesti. Kolmeen viikkoon en ole käynyt missään tilaisuuksissa - kotisohvalla makaaminen ja netin kautta erilaiset ohjelmat ovat olleet päivien sisältönä. Kuluneella viikolla olen kyllä viettänyt aikaa maatilallakin, ettei enää koko aikaa ihan omassa asunnossa möhi. Ja toki nyt sitten olen jaksanut jo ihan hyvin käydä kaupassa ja semmoista. Ehkä eniten ihmettelen nyt sitä oloa, kun tuntuu niin kuin olisi vähän kuumetta vielä, vaikka mittari ei sitä enää näytäkään. No, tätä nyt sitten vaan katsellaan, että mihin suuntaan menee.

Jollekin 3 viikoksi neljän seinän sisään voisi olla suurikin pysäytys elämässä, mutta omaan nykyään hyvin rauhalliseen elämään tämä ei ole ollut mikään valtavan suuri muutos. Joitain asioita olen kuitenkin päässyt kohtaamaan tässä vähän uudella syvyydellä. Muutamia pelkoja joiden olemassa olon olen kyllä tiennyt, mutta jotka tulivat taas hyvin konkreettisiksi. Ja  kun niitä oli nyt aikaa kohdata, niin jotain apuakin on saanut.

Olen siis taas havainnut, että minulla on aikalailla vuotava perusturvallisuus. Vähän kun tapahtuu jotakin, pientä keikutusta normaaliin, niin heti pukkaa pelkoa jostakin raosta sisään. Tällaisen sairauden keskelläkin aina välillä kovasti pelotti ja mieleen nousee kysymys: Pitääkö Jumala minusta oikeasti huolen? Jotenkin huomaan, että tunnetasolla minun on tosiaan usein vaikea levätä turvallisuudentunteessa, kun vähän jotain vaikeutta ilmenee. Jotakin on rikki ja pelkää hylkäämistä. Tai en kunnolla ollenkaan pysty selittämään, että mistä tämä edes johtuu. Että on niin vaikea käsittää, että on turvassa vaikka joutuukin tällä kertaa sairauden ravisteluun. Että vaikka fyysinen olo ei ole hyvä, niin ettei silti tarvitse pelätä. Että olen ihan yhtä arvokas ja Jumalan lapsi sairaana kuin terveenä. Tätä rukoilen, että tämä perusturvallisuus Isään ja Hänen huolenpitoonsa voisi tulla vielä paljon syvemmäksi. Ettei elämä olisi peruspelossa ja -jännityksessä vaan perusturvallisuudessa.

Toinen pelko, jonka kohtasin selvästi, liittyy jaksamiseen. Minulla on niin usein sitä tunnetta, ettei jaksaisi. Että pelkää että on vaan pakko tehdä asioista, vaikkei jaksaisi. Tällainen sairaus nostaa heti myös pintaan nämä ajatukset. Ensimmäisenä olen ollut kiitollinen ajankohdasta, ettei nyt ole mitään kovin päällekaatuvaa, että olisi pakko vaan jaksaa. Ja toisaalta mietin kauhuissani, miten järkyttävän hirveää olisi, jos tällainen sairaus tulisi kun olisi vaikka lapsia huollettavana. Että olisikin vain pakko jaksaa hoitaa heitä, vaikkei jaksaisikaan. 

Minun on siis ollut vaikea luottaa siihen, että Jumala oikeasti järjestää tilanteet ja voimat oikeassa suhteessa. Reilun 38 vuoden elämänkokemukseni on näyttänyt sen, että Jumala on oikeasti mitoittanut hyvin tehtävät ja voimavarat. Kun Hän on antanut jonkun tehtävän, on myös saanut voiman siihen. Silti ympärillä ja ajatuksissa viuhuu hyvin usein joku orjapiiskurin ruoska joka on aivan kuin jatkuvasti vaatimassa yli voimien. Ja tavallaan koko ajan pelkään niitä tilanteita, joissa ulkopuolelta odotetaan enemmän kuin jaksan. Tässä taas yksi iso syy avioliittopeloillenikin, kun pelkään että lähelle tulee joku ihminen joka odottaa minulta ruuanlaittoja, siivouksia ja ties mitä tekemisiä eri suhteessa, kuin missä oma voima menee. Ja sama juttu työelämään, jossa edelleen ahdistaa ajatus toisten odotuksista tekemisten suhteen. Ettei ole lupaa sanoa kesken kaiken – nyt en jaksa.

Tätä jaksamisasiaa tosiaan pohdin taudin keskellä ja koin siihen saavani aidosti rohkaisua Jumalalta. Uskoa siihen, että Hän todella antaa voiman silloin kuin sitä tarvitaan. Että saa olla heikkona ja Hän pitää huolen ja sitten ovat ne asiat mihin Hän oikeasti antaa voiman. Jotenkin pystyin ottamaan vastaan lupauksen ”Niin kuin ovat sinun päiväsi, niin olkoon myös sinun voimasi.” (5. Moos. 33:25). Vaikka olen vuosia kokenut voimattomuutta ja jaksamattomuutta ja pelännyt tulevia päiviä, (kun on ajatellut ettei niistä tulee mitään hyvää, vaan pelkkää pakkopullaa kun voimat ovat näin olemattomat) niin haluan uskoa myös Jumalan lupaukseen voimista. Että Jumala pystyy minunkin kohdallani toimet ja voiman kohdistamaan oikein. Että se voima sitten vain tulee, kun tilanteetkin tulevat. Eikä sen tarvitse tulla mitenkään etukäteen.

Jaksamispelko oli siis jotenkin vähän helpompi käsitellä kuin perusturvallisuuskysymys, johon varmasti liittyy paljon enemmän asioita. Perusturvassa on sitten jo kysymys siitä, mitä ylipäänsä ajattelee Jumalan syvimmän olemuksen olevan. Jos ajattelen Isä-Jumalan olevan pelottava ja arvaamaton ja kaukainen äksyilijä, kuinka sitten uskaltaisin täysillä ja aivan koko painolla turvautua Häneen. Miksi sitten taas ajattelen, että Isässä Jumalassa saattaisi olla arvaamattoman ja etäisen äksyilijän piirteitä? Olisinko kuitenkin nähnyt tällaista käytöstä jossakussa kenties läheisessäkin henkilössä ja sittenkin siirtänyt ne mielessäni Isä-Jumalan ominaisuuslistaan..?

”Vaikka isäni ja äitini minut hylkäisivät, Herra ottaa minut hoiviinsa.” (Ps. 27:10) ”Jumala on rakkaus.” (1. Joh. 4:16) ”Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon, sillä pelossa on rangaistusta. Joka pelkää, ei ole päässyt täydelliseksi rakkaudessa. Me rakastamme, koska hän on ensin rakastanut meitä.” (1. Joh. 4:18-19)

”Jumala on rakkaus.” Olen varmaan kaikkina aikoina Raamattua lukeneista Jeesuksen seuraajista hitain ymmärtämään tämän.. Rakkaus- ja pelkoasioiden äärellä pyöriminen jatkuu minulla edelleen ja pyydän että Isä siihenkin vielä lisää valoa ja rakkauden konkretiaa toisi. Mutta tosiaan ei mitään hätää tässä nyt..