Pysyvän perusturvallisuuden kokemuksen kaipuusta tuli
näköjään jotenkin koko syksyn pohdinta. Olenhan toki aiemminkin miettinyt
pelkoja ja turvallisuutta, mutta tämmöistä tämä on – samoja asioita nousee
esille jonkun ajan kuluttua uudestaan– vähän eri näkökulmasta, vähän eri
syvyydestä.
Tämä perusturva-asia on kyllä niin perustavan laatuinen,
ettei ihme, että se ei ihan yhdellä ajatuksella toiseksi käänny. Ja kai se asia
on muutenkin ihmisessä niin syvällä, että siihen on vähän vaikea päästä kiinni.
Jossain sanotaan että perusturvallisuuden tunne kehittyy ensimmäisen elinvuoden
aikana, jossain puhutaan 0-3 vuodesta. Ollaan asioissa, joille ei ole oikein
sanojakaan eikä tapahtumia voi selkeästi muistaa. Jännityksen ja pelon tunne vain tulee, ennen kuin on ehtinyt edes
kunnolla ajatella mitään tai tapahtua mitään. Erilaiset tilanteet vain
laukaisevat jännitystä, vaikka oma järki yrittäisi selittää jotakin muuta.
Jotenkin olen tässä viime aikoina päätynyt perkaamaan
mielessäni isän ääntä ja Isän ääntä. Siitä jo viimeksi vähän kirjoitinkin,
mutta konkreettisia esimerkkejä on tipahdellut mieleen päivien kuluessa. Kuinka
hidasta ja vaikeaa onkaan ymmärtää, ettei isän ääni olekaan taivaallisen Isän
ääni. Että vaikka isän ääni laukaisee minussa tunteen, etten osaa mitään ja
väärin menee ja parempi vain jähmettyä paikoilleen, niin silti voi olla, että taivaallisella
Isällä on minulle kuitenkin joku kannustuksen sana. Ehkä siltikin Isän varastossa on minulle
rohkaisun sanoja, vaikka en ole niitä tottunut kuulemaan. Kenties kuitenkin Isä
kestää minun pelkojani ja haluaa auttaa ja rohkaista oikeasti eikä vain vähättele
murheitani ja jätä yksin selviytymään. Olisiko mahdollista että Isä sittenkin
haluaisi olla läsnä ja olisi aidosti kiinnostunut asioistani? Voisiko sittenkin
olla oikeasti yhteys Isään?
Eilen olin tilaisuudessa, jossa oli minulle paljon
tuntemattomia ihmisiä läsnä. Olin siellä virallisena kokousedustajana, mutta
tosiaan ensimmäistä kertaa tuossa jutussa mukana. Ja kyllä huomaa, että sitä
jännitystä vaan pukkaa, vaikka edellisessä työpaikassa erinäiset kokoukset (ja
niihin liittyvä jännitystila) olivat arkipäivää. Olen niin väsynyt ihmispelkoon
ja haluaisin että se jo vaihtuisi terveeseen Jumalanpelkoon. Mutta sisimmän
äänimaailman tarvitsisi saada se Isän ääni. Vaikka niin paljon toivoisikin,
että tuollaisessakin kokouksessa kuin eilen oli, joku kertoisi että täällä
sinua rakastetaan ja olet turvassa ja kukaan ei naura sinulle ja haluaisimme
niin kuulla mielipiteitäsi (jotka ovat ehkä erilaisia kuin meidän muiden), niin
sellaista ei yleensä tosielämässä tapahdu. Perusturva tarvitsisi olla omasta
takaa. Että itsestä nousisi se lupa olla ja sanoa. Hyväksyvästä Isän äänestä.
Mutta on se ihanaa, että on sellaisiakin uskovia, joiden
sisällä on se turvallinen Isän ääni. Tuolla eilenkin sai muutamaa oikein
erityisesimerkkiä tällaisesta kuulla. Rohkeutta sanoa oma mielipiteensä, rohkeutta
tuoda esiin Isän ääntä ja olla linjassa Jeesuksen sanojen kanssa. Ja juuri
tällaiset asiat tekevät näistä henkilöistä myös erittäin helposti
lähestyttäviä, kun heillä ei ole sitä pelon laittamaan suojakuorta ollenkaan.
Tämäkin aika tarvitsisi niin paljon uskovia, jotka eivät olisi
pelon vaan rohkeuden hengen vallassa. Ei vaan joitain muutamia sellaisia, vaan
että kaikki Isän lapset saisivat olla pelosta vapaita. ”Sillä Jumala ei ole
antanut meille pelkuruuden
henkeä, vaan voiman ja rakkauden ja raittiuden hengen.” (2. Tim. 1:7) Joskus
kuulee joidenkin kertovan tyyliin että jossain tilanteessa ”Jumala vain otti kaikki
pelot pois”. Yhtään en tiedä, miksi itse olen päätynyt näissä asioissa
tämmöiselle kaivamisten ja perkaamisten tielle, mutta olenpa nyt sitten vaan.
Ja toki on nähnyt, etteivät ne pelot monen muunkaan elämästä ihan ykskaks ole
lähteneet, vaan asiat etenevät myös hitaampana prosessina. Ehkä näin ainakin
pääsee lähemmäs Jumalan Sanaa. Etsimään todella sitä turvakalliota, josta siellä
puhutaan ja sitä siipien suojaa. Etsimään sitä peruskalliota, että elämä
todella voisi olla Sanan varassa, eikä omien ajatusten ja tunnemuistojen hiekalla.
Että kun myrsky tulee, saisi luottaa, että on kalliolla joka kestää. Mutta
hiekkaa nyt edelleen kuopsutellaan..
