Tänään ei ole oikein kunnolla ollut itsenäisyyspäiväfiilis,
sellaista kivaa iloa ja kiitollisuutta Suomesta siis. Enemmän kokee hengessä
surua kuin iloa tällä hetkellä Suomen tilasta. Viime vuonna taisi olla jo sama
juttu. Molempina vuosina juuri ennen itsenäisyyspäivää on eduskunnassa ollut
tärkeät äänestykset, joiden lopputulos on ollut vakava. Vuosi sitten marraskuun
lopussa hyväksyttiin sukupuolineutraali avioliittolaki ja nyt pari päivää
sitten, 4.12. äänestettiin hoitohenkilökunnan oikeudesta kieltäytyä tekemästä
abortteja. Eduskunta tyrmäsi äänin 136-33 mahdollisuuden kieltäytyä abortin
tekoon osallistumisen omantunnon syistä. Tulos on erittäin surullinen eikä
piristä millään lailla muutenkin niin ankean sään itsenäisyyspäivää.
Netistä etsin lukuja siitä, että Suomen talvi- ja
jatkosodissa on kaatunut noin 95 000 henkeä ja siviilejä kuollut 2000. Tämä
on 2,62 % vuoden 1939 väkiluvusta ja on ollut valtava ja muistettava asia
Suomelle, perheille ja koko yhteiskunnalle sukupolvesta toiseen. Lukuna sodissa kaatuneiden määrä kuitenkin
kalpenee kovasti, kun sitä verrata itsenäisyyden jälkeen abortoitujen lasten
lukumäärään. Vuosittain abortoidaan noin 10 000 pienen ihmisen alkua. Näistä
vuonna 2014 92 %:ssa syy on ollut sosiaalinen eli ei mitenkään kenenkään
terveyteen liittyvä syy. Eniten abortteja on tehty vuonna 1973 – yli 23 000.
Ainakin noin 500 000 lasta Suomen itsenäisyyden aikana on kohdannut
yhteiskunnan hyväksymän kuoleman. Maamme väestörakenne olisi aika erilainen jos
meitä olisi 500 000 enemmän ja ilmapiiri hyvin toisenlainen, jos tulevia
äitejä ja isiä kaikin mahdollisin keinoin tuettaisiin, kannustettaisiin,
autettaisiin ja opetettaisiin iloitsemaan lapsesta. Adoptiovanhempia varmasti
löytyisi myös hyvin helposti. Abortin kohteeksi joutuminen on mitä ilmeisimmin
yleisin kuolinsyy Suomessa ja olisi vähintäänkin tarpeellista lisätä tämä luku
kuolinsyytaulukoihin. Hoitohenkilökunnan omantunnonvapaus olisi ollut hyvä ja
pienenpieni askel eteenpäin muistuttamassa siitä, että aborttien radikaali
vähentäminen eikä niiden automaattinen hyväksyminen tulisi olla koko yhteiskunnan
vahva pyrkimys.
Tällaisia mietteitä tänä itsenäisyyspäivänä kaiken muun
ohessa. Näistä teemoista lähtien on ehkä vähän hankala lähteä tässä
kirjoituksessa nyt sitten siirtymään oman elämän aiheisiin mutta koitetaan.
Aasinsillat abortista omaan arkeen eivät oikein taida onnistua, joten jätetään
sillat väliin.
Edellisen kirjoituksen jälkeen on toki ollut taas
monenlaista mietettä. Ja mietteiden lisäksi tapahtumiakin, kun viikko sitten
viikonloppuna juhlittiin isäni 80-vuotisjuhlia. Olen kyllä kiitollinen siitä,
että molemmat vanhempani on nyt 80-vuotiaita ja edelleen suht hyvässä kunnossa,
ei esim. muistisairauksia. Nuorempana pelkäsin kovin, että menetän heidän liian
varhain. Olen sitä täällä aiemminkin kertonut, kuinka äitini 41-vuotiaana minut
ja siskoni 43-vuotiaana saadessaan, on niin puhunut siitä kuinka vanha hän on
ollut. Ehkä siitä ja jostain muistakin jutuista on sitten vähän liian nuoresta
tullut murhe liian varhain vanhempiensa menettämisestä. Kuitenkin Jumala on
nähnyt asiat toisin, eikä siinä sitten ikinä mitään ”liian vanhana tai myöhään”
juttua ole oikeasti ollutkaan. Oikeaan ja hyvään aikaan kaikki on tapahtunut,
jos sen niin vain itse voi ajatella.
Kovasti aina toivoin kuitenkin että itse olisin voinut saada
perheen aiemmin kuin omat vanhempani.. Että olisi voinut olla jotenkin ”parempi”.
Se ”vanhana naimisiin ja lapsia”, mistä he ovat puhuneet jotenkin hävettävänä
asiana, on nyt sitten kuitenkin oikeastaan enää tavallaan ainoa toivoni tässä
asiassa. Että lähellä on esimerkki siitä, että ensimmäisen parisuhteen ja
perheen perustaminen 40+ -ikäisenä on kuitenkin vielä mahdollista. Oikeastaan
he ovat olleetkin silloin ihan vain pioneereja, kun ensimmäisen lapsen saamisen
ikä on selvästi noussut 70-luvun päivistä.
Oikeastaan tosi paljon haluaisin vain eroon vertailusta. Se
tuo niin paljon turhaa taakkaa mieleen. Jos en vertailisi elämääni omanikäisiin
tuttuihin, niin sinkkuus ja lapsettomuus ei aiheuttaisi läheskään niin suurta
ongelmaa. Jos voisin olla vertailematta, voisin olla paljon onnellisempi ja
tyytyväisempi nykytilanteeseen. Voisin paljon helpommin uskoa sen, että se
miten oma elämäni on mennyt tähän asti, on ollut minulle parasta ja sopivaa, enkä
ole jäänyt paitsi mistään valtavan tärkeästä, vaan että tämä reitti on ollut
minulle sopiva. Joskus voin ajatella niin, mutta heti kun ajattelen toisia
perheineen, niin kyllähän se hyvin hämmentävää on. Ja sitten taas koitan
tsempata ja olla ajattelematta niitä toisia.
Suurin osa puolison ja perheen kaipuustani on vuosien
varrella ollut sitä, kun muillakin on ja paljon pienempi osa sitä, että itse
todella olisi näitä asioita kaivannut. Rehellisimmilläni olen varmaankin
rukoillessa ja totuus on, että tosi vähän ole rukoillut puolisoa vuosien
varrella. Paljon enemmän olen rukoillut sitä, että voisin jotenkin tulla
sellaiseksi, että rikkinäisyyksiä voisi parantua ja että voisin edes olla
valmis parisuhteeseen. Todella paljon haluaisin tosiaan nyt tästä vertailusta
vapautua. Ettei aina ensimmäisenä häpeäisi ja toivoisi voivansa vaipua maan alle,
kun marketissa törmäilee vanhoihin luokkakavereihin lapsineen tai
lapsijuttuineen.
Tässä ihan lähiaikoina törmäsin marketissa kouluajoilta
tuttuun henkilöön. En ole ollut hänen kanssaan tekemisissä noin 20 vuoteen.
Tämä kohtaaminen oli erilainen. Hänen elämäntilanteensa oli jotenkin kovin
samantyyppinen kuin minun. Hän, 37 v., ei
perhettä, ei oikein selkeää suuntaan työelämästä tai suunnasta ylipäänsä,
jossain määrin masennusta jne. Hyvin avoimesti kerrottiin näitä juttuja sitten
ulkona parkkipaikalla pimeässä, sateessa ja tuulen piiskatessa. Minun tuli
kuitenkin hyvä mieli. Ei niinkään siitä, että joku toinenkin on samoissa
vaikeuksissa, vaan siitä että näin hänet hyvin kauniina ja hauskana persoonana
ja elämänsä täynnä mahdollisuuksia. Luulen, että hän ei itse ollenkaan nähnyt
itseään ja tilannettaan niin. Mutta minä näin niin. Ja siitä tuli yllättävän hyvä
mieli. Josko sittenkin itsessäkin kuitenkin olisi niitä hyviäkin juttuja niin kuin
tässä kouluaikojen tutussa? Jos sittenkin persoonassani voisi olla jotain ihan
kivaa ja hauskaa? Ettei kysymys olekaan niin siitä, ettei ihan kivaa persoonaa ole
olemassa, vaan ettei sitä vain näe? Josko sittenkin jotkut uudet mahdollisuudet
odottavat kuitenkin vain ihan oven
takana?
Jos tätä itsenäisyyspäivää muistaisi nyt sitten vertailusta
vapaana päivänä. Luottamista Jumalaan, turvautumista Häneen, katsetta Häneen
eikä vertailujen hakemista toisista. Sitä samaa toivon ja rukoilen Suomellekin.
Todellista itsenäisyyttä, ei muiden maiden perässä juoksemista eikä niistä
turvan hakemista, vaan rohkeutta erilaisuuteen ja luottamista Herraan, Israelin
Jumalaan.
”Tutkikoon kukin omat tekonsa. Silloin hänellä on
kerskumista vain siitä, mitä hän itse on, vertaamatta itseään toisiin, sillä
jokaisen on kannettava oma taakkansa.” (Gal. 6:4-5)
