Puoliksi takaisin

Täällä ollaan takaisin Suomessa kahden Israelissa vietetyn viikon jälkeen. Kolme yötä olen jo omassa sängyssä nukkunut matkaväsymyksiä pois. Voisikin sanoa, että ihanaa olla taas kotona, mutta ihan niin se ei mene. Tuo haikea tunne, että Israel on myös kotimaa, vaivaa nyt aika pahasti ja tuntuu aika tyhjältä olla täällä.

Matka meni ihan hyvin erilaisista haasteista huolimatta. Tämä oli 11. kertani Israelissa. Tällä kertaa olin kansainvälisessä ryhmässä, jossa osallistujia oli 7 Suomesta, 2 USA:sta ja 2 Uudesta-Seelannista. Vetäjä oli uusiseelantilainen ja häntä avustava pariskunnan kotimaat olivat Uusi-Seelanti ja Etelä-Afrikka. Aika paljon aikaa vietin myös Israelissa samaan aikaan käymässä olleen saksalaisen ystäväni kanssa. Hänen äitinsä on puolestaan Filippiineiltä kotoisin, joten hän näyttää aika paljon filippiiniläiseltä. Matkaoppaamme oli Israelissa syntynyt juutalainen. Tällä porukalla kierreltiin ympäri Israelia, tavattiin paikallisia ja muualta muuttaneita – muutamaa suomalaistakin, jotka siellä nykyään asuvat. Juutalaisia, arabeja, druuseja, samarialaisia, beduiineja. Israel on ihmeellinen sekoitus niin monia etnisiä ryhmiä.

Niin. Jotakin sydäntä sinne taas jäi. Eikä sitä pysty selittämään. Ei siellä ole ketään ihmistä ketä nyt kaipailisin, ei mitään erityistä juttua tai paikkaa, mitä ikävöin. Ja silti jotakin vaan jäi sinne taas. Luulen, että se johtuu Jumalan sydämestä. Hänelle Israel on niin rakas ja tärkeä. Ja oli ihmeellistä kuulla taas siitä, mitä Jumala maassa tekee. Yksittäisiä ihania kertomuksia siitä kuinka ihmiset löytävät Jeesuksen Messiaana.

Mitä ilmeisemmin olen menossa seuraavaksi Israeliin maaliskuussa. Ja toivon, että tässä nyt jo vähitellen pääsisi elämään kiinni täälläkin. Kai tämä myllerrys tästä välitellen asettuu. Onhan se asettunut ennenkin..

"Miksi olet masentunut, sieluni, ja olet minussa levoton? odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan kiittää häntä hänen kasvojensa suomesta plastuksesta.”(Ps. 42:6)

”Odota Herraa. Ole luja, ja olkoon sydämesi rohkea. Odota Herraa.” (Ps. 27:14)

”Näky odottaa vielä aikaansa ja rientää päämääräänsä eikä petä. Jos se viipyy, odota sitä, sillä varmasti se toteutuu eikä myöhästy.” (Hab. 2:3)

Tämä kana istuskelee Karmel-vuorella druusiravintolassa.

Ottaa vai antaa

Keltaisten koivunlehtien aika. Niitä näkyy paljon tästä kerrostaloni ikkunasta. Kaunista, vaikka onkin pilvinen päivä eivätkä värit pääsee auringosta hehkumaan.

Katselen keltaisia lehtiä, sytytän kynttilän tietokoneen viereen, ja koitan rauhoittaa sydäntä. Mutta se on vähän jännittynyt silti. Tulevien päivien ohjelmassa on niin monenlaista erilaista juttua, mikä harmikseni myös jännittää. Haluaisi, että sydän voisi olla levollinen ja todella turvata Jumalaan uusissakin tilanteissa. Mutta jotain ihmeen pinnistystä ja ponnistusta sieltä tuppaa vieläkin tulemaan. En edes kunnolla ymmärrä mitä se on. Omassa varassa olemista? Riittämättömyyden pelkoa? Hylätyksi tulemisen pelkoa? Jotakin, mistä en nyt saa edes aivan kiinni.

Jos Herra suo, huomenna maanantaina tapaan yhden projektin merkeissä henkilön, jonka kanssa en ole kunnolla ollut tekemisissä 11 vuoteen. Vaikka kaikki on nyt hyvin, jotain ylimääräistä jännitystä näyttää kuitenkin vähän nousevan tapaamiseen liittyen. Ja sitten samalla jännitän myös keskiviikkona alkavaa Israelin matkaa. Nämä jännittämiset kietoutuvat yhteen, enkä edes pysty erottamaan kumpi on kumpaa, kun tuohon matkaankin liittyy paljon uutta, kaksi viikkoa tulossa tiiviissä yhteydessä uusien ihmisten kanssa, miten tulee toimeen muiden kanssa jne. Haluaisi voida luottaa Jumalaan koko sydämestään, mutta kai nämä kaikki sitten ovat niitä tarvittavia prosesseja, joissa Jumala voi syvemmälle sydämeen päästä. Kai sitä jotakin rikkimenemistä edelleen pelkää. Ja kuitenkin ne ovat usein hyvin tarpeellisia, että kuoret särkyvät ja kulissit murtuvat. En tiedä, näissä tilanteissa nyt vaan mennään.

Näissä tilanteissä on nyt vähän vaikea rauhassa kirjoittaa niistä muista asioista, jotka ovat olleet mielessä. Mutta lyhyesti sanottuna asiana on ollut rakkaus. Se, mitä viime kirjoituksessani jäin ihmettelemään. Se tyhjyys ja käsitteen puute, mikä rakkauteen liittyy. Näen niin paljon paremmin sydämessäni itsekkyyden, oman edun tavoittelun, omat tyydyttämättömät tarpeet, toisten halveksunnan, mitätöimisen, paljon suuremman halun itse saada kuin olla antamassa. Tyhjyyden, joka pelkää paljastumista. Itsekkyyden, joka tarvitsee hyväntekijän mainetta peitokseen.

Mutta en kai minä tällä rakkaudettomuudellanikaan Jumalaa pääse yllättämään. Tuskin lähimmäisiänikään. Ihan itseni vain. Jeesus tietää ja tuntee ihmisen sydämen: ”Minä kyllä tunnen teidät: teissä ei ole Jumalan rakkautta.” (Joh. 5:42) Kuitenkin Raamatun mukaan Jumalan rakkaus on uskoville annettu: ”Mutta toivo ei tuota pettymystä, sillä Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu.” (Room. 5:5) Haluan uskoa, että siellä sydämessä se on kuitenkin annettuna. Odottamassa, että pääsee vuotamaan eteenpäin, vaikka esteitä ja muureja onkin paljon. Haluan uskoa, että Jumalan rakkaus on sittenkin suurempi, kuin vihollisen rakentamat esteet.

Seuraavat viikot ovat blogihiljaisuutta ja nähtäväksi jää, kuinka paljon sydäntä sinä aikana myllerretään – Suomessa ja Israelissa.