Keltaisten koivunlehtien aika. Niitä näkyy paljon tästä
kerrostaloni ikkunasta. Kaunista, vaikka onkin pilvinen päivä eivätkä värit
pääsee auringosta hehkumaan.
Katselen keltaisia lehtiä, sytytän kynttilän tietokoneen viereen,
ja koitan rauhoittaa sydäntä. Mutta se on vähän jännittynyt silti. Tulevien
päivien ohjelmassa on niin monenlaista erilaista juttua, mikä harmikseni myös
jännittää. Haluaisi, että sydän voisi olla levollinen ja todella turvata
Jumalaan uusissakin tilanteissa. Mutta jotain ihmeen pinnistystä ja ponnistusta
sieltä tuppaa vieläkin tulemaan. En edes kunnolla ymmärrä mitä se on. Omassa
varassa olemista? Riittämättömyyden pelkoa? Hylätyksi tulemisen pelkoa?
Jotakin, mistä en nyt saa edes aivan kiinni.
Jos Herra suo, huomenna maanantaina tapaan yhden projektin
merkeissä henkilön, jonka kanssa en ole kunnolla ollut tekemisissä 11 vuoteen. Vaikka
kaikki on nyt hyvin, jotain ylimääräistä jännitystä näyttää kuitenkin vähän
nousevan tapaamiseen liittyen. Ja sitten samalla jännitän myös keskiviikkona
alkavaa Israelin matkaa. Nämä jännittämiset kietoutuvat yhteen, enkä edes pysty
erottamaan kumpi on kumpaa, kun tuohon matkaankin liittyy paljon uutta, kaksi
viikkoa tulossa tiiviissä yhteydessä uusien ihmisten kanssa, miten tulee
toimeen muiden kanssa jne. Haluaisi voida luottaa Jumalaan koko sydämestään,
mutta kai nämä kaikki sitten ovat niitä tarvittavia prosesseja, joissa Jumala
voi syvemmälle sydämeen päästä. Kai sitä jotakin rikkimenemistä edelleen pelkää.
Ja kuitenkin ne ovat usein hyvin tarpeellisia, että kuoret särkyvät ja kulissit
murtuvat. En tiedä, näissä tilanteissa nyt vaan mennään.
Näissä tilanteissä on nyt vähän vaikea rauhassa kirjoittaa
niistä muista asioista, jotka ovat olleet mielessä. Mutta lyhyesti sanottuna
asiana on ollut rakkaus. Se, mitä viime kirjoituksessani jäin ihmettelemään. Se
tyhjyys ja käsitteen puute, mikä rakkauteen liittyy. Näen niin paljon paremmin
sydämessäni itsekkyyden, oman edun tavoittelun, omat tyydyttämättömät tarpeet,
toisten halveksunnan, mitätöimisen, paljon suuremman halun itse saada kuin olla
antamassa. Tyhjyyden, joka pelkää paljastumista. Itsekkyyden, joka tarvitsee
hyväntekijän mainetta peitokseen.
Mutta en kai minä tällä rakkaudettomuudellanikaan Jumalaa
pääse yllättämään. Tuskin lähimmäisiänikään. Ihan itseni vain. Jeesus tietää ja
tuntee ihmisen sydämen: ”Minä kyllä tunnen teidät: teissä ei ole Jumalan
rakkautta.” (Joh. 5:42) Kuitenkin Raamatun mukaan Jumalan rakkaus on uskoville
annettu: ”Mutta toivo ei tuota pettymystä, sillä Jumalan rakkaus on vuodatettu
meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu.” (Room. 5:5)
Haluan uskoa, että siellä sydämessä se on kuitenkin annettuna. Odottamassa,
että pääsee vuotamaan eteenpäin, vaikka esteitä ja muureja onkin paljon. Haluan
uskoa, että Jumalan rakkaus on sittenkin suurempi, kuin vihollisen rakentamat
esteet.
