Rauhallista päivää. Tänään on Jom Kippur – Suuri sovituspäivä.
Israelissa hyvin erityinen päivä. En tosin ole koskaan ollut Israelissa Jom
Kippurina.
Minulla on sopivan hiljainen lauantai. Puinnit tulivat
meidän tilamme osalta valmiiksi jo puolitoista viikkoa sitten. Peltoon jäi vain
osa herneestä ja sekin paikallisen juolavehnäongelma takia, ei varsinaisesti
märkyyden. Tuntuu hyvältä, että sato on saatu talteen tällaisenakin syksynä.
Oma osuus ei toimissa kovin suuri ole ollut, mutta silti puintiaika jotenkin
sitoo ajatuksia eikä sille ajalle kovasti ylimääräisiä juttuja halua sopia. Nyt
on sitten taas vapaampaa ja jotain uusia juttuja on jo ollutkin.
Viimeksi kirjoitin ihmissuhdesidonnaisuuksista ja heti
seuraavalla viikolla siinä asiassa tapahtui mielestäni isoja asioita, uusien
näkökulmien avautumista. On ihmeellistä, että vaikka konkreettisesti olosuhteissa
ei tapahdu muutosta, jotain isoa ja näkökulmaa muuttavaa voi kuitenkin tapahtua
omassa mielessä ja sitten tilanne onkin jotakin jo erilainen – paljon helpompi:
Minulle tuli taas riitaa toisen vanhempani kanssa, niin kuin
niin usein ennenkin (kyseessä on ollut aika pitkäkestoinen tulehdustila).
Tilanteen jälkimainingeissa Jumala antoikin tällä kertaa asiaan aivan uuden
näkökulman. Minulle tuli selkeä oivallus siitä, etten ole itse ottanut vastuuta
elämästäni, vaan sen sijaan syyttänyt muita muka huonoista eväistä elämään jne.
On paljon helpompi syyttää muita, kuin itse ottaa vastuu omasta elämästään.
Helpottava uusi näkökulma. Vaikka oma elämä olisi kuinka pieni ja surkea
tahansa, on se kuitenkin minun oma pieni elämäni, josta voin olla kiitollinen. Ja
sitten pyysin anteeksi, että olen syytellyt muita enkä ole itse ottanut
vastuuta omasta elämästäni. Olen tuntenut oloni vapaammaksi, enkä voi enää esimerkiksi
syyttää muita siitä, ettei minulla olisi muka aikaa liikkumiseen, vaan ihan itse
saa ottaa aikaa niille asioille, mitkä tärkeiksi kokee. Onhan sittenkin
mahdollisuuksia vielä vaikka mihin. Kun otan itse vastuun elämästäni enkä
ulkoista vastuuta muille saan tehdä valintoja oman arvomaailman mukaan ja olen
Jumalalle vastuussa omista tekemistäni, en toisten.
Tämä oivallus on jo vienyt uusiin mietintöihin. Vapauden
seurauksena tulee halu ja uudenlainen mahdollisuus tasavertaisiin
ihmissuhteisiin. Ettei aina tarvitse itse olla se auttaja tai autettava, lapsi
tai vanhempi, ylempi tai alempi, opettaja tai oppilas, fiksumpi tai tyhmempi,
johtaja tai johdettava. Vaan voikin olla ihan tasavertainen toisen
tasavertaisen kanssa. Ilman huonommuuksia tai paremmuuksia. Tasavertainen. Yhtä
arvokas. Jotain uutta vapautta siinäkin. Kumpikin kantamassa oman vastuunsa
ilman että toinen on heittämässä omaa taakkaansa toiselle väärällä tavalla,
syytösten kera. Ja kuitenkin, että voidaan jotain juttuja kantaa yhdessä, ihan
vapaaehtoisesti.
Oikea vapaus auttaa katsomaan myös sydämen syviin
motiiveihin. Mistä motiivit nousevat, kun ulkoinen pakko ja väärä side ei ole
hämärtämässä näkökenttää ja luomassa illuusiota sydämen hyvyydestä, vaikka
kyseessä onkin vain ulkokultaisuuden opetettu kuori? Vihdoinkin pääsee näkemään
todelliseen itsekkyyteen, kapinaan Jumalaa vastaan, rakkaudettomuuden
erämaahan, kivisydämeen, joka todella tarvitsee Jumalan Hengen uuttaluovan
muutoksen ja elävien vesien virran voidakseen todellisesti rakastaa ja haluta
hyvää kenellekään muulle kuin itselleen. Ja että voisi rakastaa Jumalaa yli
kaiken.
Rakastaa. Se on minulle edelleenkin vaikea käsite. Muistan,
kuinka joskus armo oli sana, joka oli jotenkin merkitystä vailla. Nykyään se ei
enää ole merkitystä vailla, vaan juuri siitä armosta käsin uskaltaa katsella
näitä pimeyksiäkin ilman pelkoa. Ei tarvitse yrittää hyvistellä, vaan totuus ja
armo kulkevat käsi kädessä. Vapaus ja rakkaus ovat myös pari, jotka tarvitsevat toisiaan ollakseen olemassa. Mutta minulle tuo rakkaus ja rakastaminen on vieläkin
jotakin blankoa – avointa, tyhjää, täyttämätöntä – selkeää merkitystä vailla.
Jotakin vielä pelottavaa sittenkin. Jotakin, mihin en itse pysty ollenkaan, mutta
jonka saa taas jättää Jumalalle ja Sanan lupausten varaan, siitä että Hän sitäkin
voi vielä vaikuttaa.
”Mutta Hengen hedelmä on rakkaus, ..” (Gal. 5:22)
”Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus
karkottaa pelon, sillä pelossa on rangaistusta. Joka pelkää, ei ole päässyt
täydelliseksi rakkaudessa. Me rakastamme, koska hän on ensi rakastanut meitä.”
(1. Joh. 4:18-19)
