Puinnit ovat edenneet sateiden välissä. Kuivurissa öljyä
palaa ja vilja saa siellä kauan kiertää, kun puintikosteudet ovat olleet aika
korkeita, siinä 25 % molemmin puolin kuluneella viikolla. Enää on jäljellä 6,5
ha hernettä, joka joko menee rehutavaksi tai jää peltoon. Sen kohtaloa
ihmetellään sitten ensi viikolla. Eilen kävin ajamassa puimurilla kaksi
kierrosta kaurapellolla ja muuten ollut tyytyväisenä ja kiitollisena sivusta
seuraajan asemassa.
Olen aloitellut viime päivinä lukea Seppo Jokisen kirjaa ”Äiti,
anna minun mennä” (2008, 2. p.) Olen ostanut sen vuosia sitten, en edes yhtään
muista koska. Kirjanmerkki kertoi, että olen sitä aika pitkälle silloin joskus
lukenut, mutta en ihan loppuun asti. Kirjan takakansi kuvailee sisältöä seuraavasti:
”Isänikävä-kirjan kirjoittaja kajoaa nyt toiseen kipeään
suhteeseen, äitisuhteeseen ja ihmisen tarpeeseen elää itsenäisesti. Äidit
syyllistyvät usein lapsiinsa takertumiseen. ”Sitomalla rakastettuja” on paljon –
muitakin kuin äidin sitomia. Aikuiseksi tulemiseen kuuluu irrottautuminen
vääristä sidonnaisuuksista oikealla ja terveellä tavalla. Itsenäistyminen
synnyttää usein aggressioita ja muita vaikeasti hallittavia tunteita. Myös jumalasuhteen
kannalta nämä kehitysvaiheet ovat merkittäviä.”
Minulla ei silloin joskus teini-ikäisenä ollut mitään selkeää
murrosikää, siis henkistä sellaista. Enemmänkin tuntuu, että sitä ollut tässä
viimeiset vuodet, tai ehkä koko se reilu 6 vuotta, kun olen ollut takaisin
syntymäpaikkakunnallani ja nyt sitten olen hyvin paljon tekemisissä vanhempieni
kanssa. Ja se on ollut enemmän tai vähemmän raskasta joka päivä. Toisaalta on
suuri vapaudenkaipuu ja toisaalta se tuntuu jotenkin niin väärältä ja
itsekkäältä. Ja sitten ovat ne pelot, ettei pärjää yksin. Ja sitten ne kaikki
käytännönasiat, jotka ainakin sitovat, jos ei mikään muu. Ja sitten on
kuitenkin jatkuva paha olo ja häpeäkin tilanteesta. Ja suru siitä, että tämä vaikuttaa
myös Jumalasuhteeseen - joku muu hallitsee, kuin Jeesus. Ja olisiko elämässäni
sittenkään tilaa elämänkumppanille tässä tilanteessa? Onko mahdollista samaan aikaan sitoutua aidosti ja yrittää vapautua siteistä? Ja voiko käsittää, mitä oikea vapaudesta
lähtevä rakkaus on, jos on tuntee paremmin vain sidottuna olemisen? Kuinka
voisi olla mitään rakkautta, jos ei ole vapautta ja aidon valinnan
mahdollisuutta?
Vaikea sanoa, olisiko tätä asetelmaa ilman maatilaa. Sillä
on niin helppo perustella kaikkea, myös vääriä sidonnaisuuksia. Mutta kai näitä
sidonnaisuuksiin perustuvia ihmissuhteita ihan muutenkin voi muodostua, kun
kerran aiheesta kirjojakin on kirjoitettu.. Jokaisella on oma tilanteesta ja
lähtökohtansa, oma tiensä kuljettavana.
On tuskallista tuntea olevansa mahdottoman tehtävän edessä.
Olen näissä siteissä ja täysin kykenemätön irrottautumaan omin avuin. Siteet
urauttavat elämän ja tekevät siitä kapeaa ja ankeaa. Arkiset asiat masentavat,
koska ne on pakko, vaikka toisenlaisessa tilanteessa saman asian tekeminen
voisi olla iloista ja luovaa tai ainakin ihan ookoo. Olen jatkuvassa
hämmennyksessä, koska haluaisin ensisijaisesti eroon vain vääristä siteistä, en
koko maatilasta. Mutta välillä näiden asioiden erottaminen tuntuu täysin
mahdottomalta ja välillä haluaisi heittää pois aivan kaiken mikä yhtäänkin
haiskahtaa vanhoilta siteiltä ja mihin on liittynyt mitään pakkoa. Mutta eihän
sitä nyt siihenkään pysty eikä toisaalta haluakaan pystyä. Ja sitten on vaan
ihmeissään ja surullisenakin sillä vanhalla radallaan, jossa mikään ei muutu.
Tunnen suurta mahdottomuutta itse muuttaa tilanteita. Kun koko
elämänsä 40 vuotta on tietyssä mielessä pyörinyt samassa kuviossa, samat asiat
takaraivossa ja samat asetukset päällä tietyissä toimintatavoissa, tuntuu
täysin mahdottomalta, että voisi tulla vielä uusi erilainen aika. Ja sitten
kuitenkin sisällä on joku pieni ääni ja toisenlainen henki, joka kuitenkin
uskoo muutoksen mahdollisuuteen. Siihen että Jumala voi. Siihen että Jeesus on
Vapauttaja ja haluaa vapauttaa orjuuden siteistä. Ettei Jumala ole minua
turhaan tuonut tähän hetkeen, tuntemaan hyvin suurena vangittuna olemisen
tuskan vain siksi että jäisin ikuisesti tähän tilaan. Haluan uskoa, että Hän
voi vapauttaa, en vain yhtään käsitä miten. Mutta ei kai se olekaan oleellista.
”Mikä on ihmisille mahdotonta, se on mahdollista Jumalalle.”
(Luuk. 18:27)
