Puinnin jälkeen

Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet aika tiiviitä. Toisin sanoen puintiaika. Kaikki ei mennyt aivan kuin Strömsössä, vaan ensimmäisen viikon ohjelmassa oli lähinnä kuivurin- ja puimurinkorjaajien kanssa toimimista. Kiitos Herralle, lopulta paikalle tuli henkilö, joka osasi yhdistellä piuhat oikein uudesta pannusta muuten vanhaan laitteistoon, yksi mies sai uuden öljypolttimen toimimaan ja puimurinkorjaajakin pääsi paikalla aika hyvällä aikataululla. Hermot olivat ajoittain kireällä kun säältään upeita puintipäiviä meni tavallaan hukkaan ja väsymys alkoi itse kullakin painaa, vaikka pellolla ei oltu päästy alkua pidemmälle. Toinen viikko meni sitten kuitenkin paremmissa merkeissä ja nyt on puinnit tehty. Jyvät olivat hyvin kevyitä, joten kuivan kesän vaikutus näkyi erittäin selvästi sadossa. Mutta näin on nyt sitten puinnit jo takanapäin, vaikka normaalisti näillä main vasta sadonkorjuuta aloitellaan. Erikoinen kesä lämmön ja kuivuuden puolesta.

Edellä mainittujen toimien lomassa sain myös olla mukana auttamassa muutossa ja paikalleen asettumisessa tänne omalle paikkakunnalleni afrikkalaistaustaista perheenäitiä ja hänen 4:ää Suomessa syntynyttä lastaan. Nämä toimet ovat olleet kiva piristys perusarkeen ja olen tämän kuvion Herralta ottanut, kun oli niin ihmeellinen johdatus se tapa, miten tämä kontakti minulle tuli (siitä viimeksi kerroin). Kommunikointi on helppoa kun osaavat hyvin suomea ja äidin ulkomaalaistaustasta huolimatta Suomi on jo pitkään ollut kotimaa. Äiti on tullut nyt naapurikaupunkiin opiskelemaan ja lapset ovat täällä koulussa/päiväkodissa. Eli homma toimii ja varmasti heille on vaan kiva, että on joku kontakti nyt sitten uudella paikkakunnalla. Tänään mennään yhdessä ensimmäistä kertaa seurakuntatilaisuuteen. Rukoilen, että kotiutuvat hyvin tänne pikkukaupunkiin.

Puinnit on ohi ja mitäs sitten? Helpottavaa, että ohi on ja on taas aikaa muuhunkin. Ilman eilisen ihmeellisiä juttuja saattaisin olla nyt vähän tyhjyyden partaalla katsomassa tätä syksyä, mutta nyt en sitten olekaan. Sain käydä eilen Helsingissä päiväseltään Samaria-aiheisessa rukoustapaamisessa ja sen jälkimainingeissa tässä nyt sitten yhtäkkiä olenkin miettimässä että olenko lähdössä kuitenkin jonkinlaiselle Israelin-matkalle tässä syksyllä. Olin jo ajatellut, että taitaa tämä syksy jäädä väliin, mutta nyt kyllä mieli muuttui. Ja kun nämä puinnitkin valmistuivat näin aikaisin, niin voisiko jopa lähteä vaikka lehtimajanjuhlien aikaan? En tiedä vielä mitä tapahtuu, mutta olen kiitollinen eilisestä joka tapauksessa. Että sain rohkaisua Helsingin keikkaan, vaikka ajattelin, että en vaan puintien keskeltä voi lähteä. On vaikeata inhimillisesti ymmärtää tätä Samaria-kuviota, mutta se nyt vaan on Jeesukselle selvästi tosi tärkeä. Haluaisin voida olla omalta osaltani mukana siinä, mitä Jumala tekee. Välillä asia on vähän niin kuin unohduksissa ja muut asiat ovat paljon enemmän mielessä. Ja sitten taas kuuluu kutsua Samariaan..

Vaikka syksyssä on etukäteen murehduttavia elementtejä olemassa, on myös mielenkiintoa tiedossa ja olemassa. Olemassa on pieniä elementtejä ja mahdollisuuksia, mitä monessa aikaisemmassa syksyssä ei ole ollut. Kirjaprojekti sekä vanhoja ja uusia ystäviä lähempänä kuin ennen. Välillä masentaa ja väsyttää paljon, mutta jotenkin Jumala onnistuu sitten rohkaisemaan ja piristämään. Ja tietysti opettamaan luottamaan Häneen silloinkin, kun ulkoisia piristyksiä ei olekaan.

Tämmöisiä tällä kertaa ja kohti alkavaa syksyä.

”Mutta Herra on uskollinen, ja hän on vahvistava teitä ja varjeleva teitä pahasta.” (2. Tess. 3:3)

Ruskeiden kanojen munasatoa.

Kesäihmeitä

Pitkästä aikaa rauhallista päivää omassa kotona. Otan tämän kiitollisuudella vastaan. Mutta kiitollisuudella olen ottanut vastaan myös joitain ihmeellisiä juttuja, missä olen saanut olla mukana viime aikoina. Toisaalta on ollut maatilan aika raskaat kuviot, joissa koitan vain olla murehtimatta ja toisaalta ollut tosi ihmeellisiä kohtaamisia ja tapahtumia – erityisesti viime viikolla Helsingissä. Tuntuu, että saa itse vain olla, ja jotenkin nyt ihmeellisesti kuljetetaan. En tiedä, että mihin, mutta tuntuu ihmeelliseltä, että kaikenlaista vain tapahtuu ilman mitään omia yrittämisiä. (Kirjoitinko sanan ”ihmeellistä” jo tarpeeksi monta kertaa…?)

Viime viikolla sain käydä Helsingissä ja oli todella kivaa olla siellä pitkästä aikaa. Koska olen asunut siellä opiskeluaikana 6 vuotta, on se toisaalta tuttu kaupunki.  Mutta kun poismuutosta on jo 15 vuotta aikaa, eikä varsinkaan palkkatöiden loputtua ole ollut sinne juuri mitään keikkaakaan (ihan jotain joskus), niin onhan tuohon kaupunkiin sitten jo päässyt myös välimatkaa tulemaan ja selvästi jo jotakin semmoista vähän eksotiikan tuntua. Samaan fiilikseen tuskin olisi päässyt kylmänä talviaikana, mutta kesänlämmin Helsinki kansainvälisine tunnelmineen ja ihmisvilinöineen oli mukavaa vaihtelua maatilan meininkeihin ja tähän pikkukaupunkiin.

Ihmeellistä-sarjaan reissu ei kuitenkaan päässyt kesäisen pääkaupungin atmosfäärillä, vaan niillä Jumalan jutuilla mitä matkalla tapahtui. Tapasin reissussa erästä ystävääni vuosien takaa ja hänen nykyisen työpaikkansa kautta olimmekin yhtäkkiä rukoilemassa itselleni aika käsittämättömässä paikassa. Kontrasti siihen, että kanojen katselemisesta ja maatilan haastavastakin arjesta olenkin yhtäkkiä yhdessä Suomen merkittävimmistä rakennuksista, kulkemassa siellä pitkin kesän hiljentämiä käytäviä ja rukoilemassa Suomen puolesta oli tarpeeksi hyvä muistutus siitä, että Jumala kyllä voi tehdä ihan mitä hän haluaa ja kaikki on Hänelle mahdollista.

Eli ihan hyvillä mielen olen taas takaisin arjessani. Vaikka toki ajatellen, olisiko muutosten ajat jo kohta alkamassa. Niin moni tuttuni on elämänmuutoksen ajassa tänä syksynä, että jotain uutta on ilmassa. Mutta omalle kohdalleni en kyllä kovin paljon uskalla odottaa, kun onhan sitä niin monesti jotakin muutosta jo odottanut, eikä mitään ulkoista ole kuitenkaan tapahtunut. Haluan edelleen nöyrtyä Jumalan käden alle ja olla mieluummin Hänen hiljaisissa ja näkymättömissä prosesseissaan, kun että ulkoisesti pitäisi tapahtua jotakin sen kummempaa. Hän tietää koska ylipäänsä sellaiseen olisin edes valmiskaan.

Ihmeellisen rukouspaikan lisäksi Helsingissä tapahtui myös ihmeellisen ajoituksen puhelinsoitto. Olimme kävelemässä tämän samaisen ystäväni kanssa Mannerheimintiellä kohti Esplanadin puistoa, kun hänen puhelimensa soi. Puhelimessa oli eräs maahanmuuttajia auttavan tahon edustaja, joka kertoi, että juuri tälle minun pikkupaikkakunnalleni on kohta muuttamassa pääkaupunkiseudulta eräs ulkomaalaistaustainen perhe, joka tarvitsisi jotain ystäviä/linkkiä ko. paikkakunnalta. Ja minä – ko. pikkukaupungin edustaja satun sitten olemaan juuri siinä vieressä. Ja sitten hetken kuluttua käy vielä ilmi, että tämä soittajakin on minun vanha tuttuni. Istun siinä sitten Espan penkillä täysin äimistyneenä siitä, että Helsingin tutulleni, jonka kanssa en ole ollut kunnolla tekemisissä vuosikausiin soittaa juuri samaan aikaan kun minä olen hänen kanssaan toinen tuttuni, jonka kanssa en ole ollut tekemissä vuosikausiin kertoen, että omalle pikkupaikkakunnalleni muuttavasta kristitystä ulkomaalaisperheestä. Ajoitus oli melkoinen, enkä voinut kuin todeta, että jos tämä ei ole johdatusta niin mikä sitten. Nähtäväksi jää, miten kuvio tästä eteenpäin johdattuu ja kuinka paljon tulen olemaan tässä asiassa mukana, kun sitten muuttavat tänne jne. Mutta asian aloitus oli kyllä aika käsittämätön.

Eilen kiersin vähän pelloilla ottamassa kosteusnäytteitä ja kasvustot olivat jo todella kuivia. Puinnit olisi periaatteessa pitänyt jo aloittaa kuluneella viikolla, mutta käytännössä emme ole siihen pystyneet. Kuivurissa on tehty pannunvaihto, eikä työ ole vieläkään valmis. Tuntuu käsittämättömältä että viljat ovat valmiita jo nyt, vaikka eihän se tällaisen kesän jälkeen toki mikään ihme ole. Puintiaikahärdelli on kuitenkin alkamassa heti kun kuivuri saadaan valmiiksi. Lepopäivää otan tässä senkin takia vastaan kiitollisuudella, kun tietää, että kaikenlaista on kohta tulossa.

Pari viikkoa sitten olin kuuntelemassa raamattutuntia Joosefista, ja hänen stoorinsa puhuttelee edelleen. (Muistan Joosefista ennenkin kirjoittaneeni). Hänen käsittämättömästä nöyryyden koulusta orjana ja vankina ja ihmeellistä nostosta vankilasta suoraan faaraon hoviin ja pääministeriksi. Jumalan koulu korkeaan asemaan oli niin erilainen, kuin mitä ihmisten koulutus olisi ollut. Sydämen nöyryyden koulu ja Jumalan palvelemisen koulu. Hän palveli Jumalaa yhtä hyvällä mielellä vankilassa kuin korkeassa asemassa faaraon hovissa. Ja pystyi antamaan anteeksi veljilleen sen, että olivat myyneet hänet orjaksi ja näki senkin Jumalan ihmeellisenä johdatuksena ja tarkoituksena kansansa pelastamiseksi nälänhädältä. Kaikki tuskallisetkin vaiheet olivat osa Jumalan ihmeellistä suunnitelmaa, elämäntarinaa, josta nytkin voi saada voimaa ja rohkaisua omien haasteidensa keskelle.

”Mutta Joosef sanoi veljilleen:  ”Tulkaa tänne lähelleni.” Kun veljet olivat tulleet lähelle, hän sanoi: ”Minä olen veljenne Joosef, jonka te myitte Egyptiin. Älkää nyt kuitenkaan olko murheellisia tai vihaisia itsellenne siitä, että myitte minut tänne, sillä Jumala on lähettänyt minut teidän edellänne pitääksenne teidät hengissä. Te ette siis lähettäneet minua tänne, vaan Jumala. Hän asetti minut faraon neuvonantajaksi, koko hänen hovinsa herraksi ja koko Egyptin maan valtiaaksi.” (1. Moos. 45:4-5,8)

”Me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa, niiden, jotka hän on suunnitelmansa mukaan kutsunut. Sillä ne, jotka hän on ennalta tuntenut, hän on myös ennalta määrännyt Poikansa kuvan kaltaisiksi, että hän olisi esikoinen monien veljien joukossa.” (Room. 8:28-29)

Kanatuinen ja kesän ihmeellisyydet.