Puinnin jälkeen

Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet aika tiiviitä. Toisin sanoen puintiaika. Kaikki ei mennyt aivan kuin Strömsössä, vaan ensimmäisen viikon ohjelmassa oli lähinnä kuivurin- ja puimurinkorjaajien kanssa toimimista. Kiitos Herralle, lopulta paikalle tuli henkilö, joka osasi yhdistellä piuhat oikein uudesta pannusta muuten vanhaan laitteistoon, yksi mies sai uuden öljypolttimen toimimaan ja puimurinkorjaajakin pääsi paikalla aika hyvällä aikataululla. Hermot olivat ajoittain kireällä kun säältään upeita puintipäiviä meni tavallaan hukkaan ja väsymys alkoi itse kullakin painaa, vaikka pellolla ei oltu päästy alkua pidemmälle. Toinen viikko meni sitten kuitenkin paremmissa merkeissä ja nyt on puinnit tehty. Jyvät olivat hyvin kevyitä, joten kuivan kesän vaikutus näkyi erittäin selvästi sadossa. Mutta näin on nyt sitten puinnit jo takanapäin, vaikka normaalisti näillä main vasta sadonkorjuuta aloitellaan. Erikoinen kesä lämmön ja kuivuuden puolesta.

Edellä mainittujen toimien lomassa sain myös olla mukana auttamassa muutossa ja paikalleen asettumisessa tänne omalle paikkakunnalleni afrikkalaistaustaista perheenäitiä ja hänen 4:ää Suomessa syntynyttä lastaan. Nämä toimet ovat olleet kiva piristys perusarkeen ja olen tämän kuvion Herralta ottanut, kun oli niin ihmeellinen johdatus se tapa, miten tämä kontakti minulle tuli (siitä viimeksi kerroin). Kommunikointi on helppoa kun osaavat hyvin suomea ja äidin ulkomaalaistaustasta huolimatta Suomi on jo pitkään ollut kotimaa. Äiti on tullut nyt naapurikaupunkiin opiskelemaan ja lapset ovat täällä koulussa/päiväkodissa. Eli homma toimii ja varmasti heille on vaan kiva, että on joku kontakti nyt sitten uudella paikkakunnalla. Tänään mennään yhdessä ensimmäistä kertaa seurakuntatilaisuuteen. Rukoilen, että kotiutuvat hyvin tänne pikkukaupunkiin.

Puinnit on ohi ja mitäs sitten? Helpottavaa, että ohi on ja on taas aikaa muuhunkin. Ilman eilisen ihmeellisiä juttuja saattaisin olla nyt vähän tyhjyyden partaalla katsomassa tätä syksyä, mutta nyt en sitten olekaan. Sain käydä eilen Helsingissä päiväseltään Samaria-aiheisessa rukoustapaamisessa ja sen jälkimainingeissa tässä nyt sitten yhtäkkiä olenkin miettimässä että olenko lähdössä kuitenkin jonkinlaiselle Israelin-matkalle tässä syksyllä. Olin jo ajatellut, että taitaa tämä syksy jäädä väliin, mutta nyt kyllä mieli muuttui. Ja kun nämä puinnitkin valmistuivat näin aikaisin, niin voisiko jopa lähteä vaikka lehtimajanjuhlien aikaan? En tiedä vielä mitä tapahtuu, mutta olen kiitollinen eilisestä joka tapauksessa. Että sain rohkaisua Helsingin keikkaan, vaikka ajattelin, että en vaan puintien keskeltä voi lähteä. On vaikeata inhimillisesti ymmärtää tätä Samaria-kuviota, mutta se nyt vaan on Jeesukselle selvästi tosi tärkeä. Haluaisin voida olla omalta osaltani mukana siinä, mitä Jumala tekee. Välillä asia on vähän niin kuin unohduksissa ja muut asiat ovat paljon enemmän mielessä. Ja sitten taas kuuluu kutsua Samariaan..

Vaikka syksyssä on etukäteen murehduttavia elementtejä olemassa, on myös mielenkiintoa tiedossa ja olemassa. Olemassa on pieniä elementtejä ja mahdollisuuksia, mitä monessa aikaisemmassa syksyssä ei ole ollut. Kirjaprojekti sekä vanhoja ja uusia ystäviä lähempänä kuin ennen. Välillä masentaa ja väsyttää paljon, mutta jotenkin Jumala onnistuu sitten rohkaisemaan ja piristämään. Ja tietysti opettamaan luottamaan Häneen silloinkin, kun ulkoisia piristyksiä ei olekaan.

Tämmöisiä tällä kertaa ja kohti alkavaa syksyä.

”Mutta Herra on uskollinen, ja hän on vahvistava teitä ja varjeleva teitä pahasta.” (2. Tess. 3:3)

Ruskeiden kanojen munasatoa.