Syksyn luopumisia

Pitkästä aikaa oikein kaunista ja lämmintäkin. Kenties kesän viimeinen kesäinen viikonloppu. Nyt on vähän huono aika istua sisällä, mutta toivon voivani ehtiä nauttimaan ulkoilmasta vielä myöhemmin.

Kenties tämä on myös kesän viimeinen blogikirjoitus maatilalta. Jossain kohtaa syyskuuta olisi tarkoitus muuttaa takaisin kerrostalolle. Tämä on myös viimeinen kokonainen päivä, kun kanat ovat täällä. Huomenna palautan niistä kukon ja kaksi kanaa sinne, mistä ne tulivatkin. Kaksi puolestaan pääsee toiseen pikkukanalaan tässä omalla paikkakunnalla. Se tuntuu johdatukselta, kun menin aivan muissa asioissa käymään tässä paikassa, enkä edes muistanut silloin että sielläkin on kanoja. Sitten vain tuli kanat puheeksi ja tämä nainen olikin kiinnostunut lisäämään pientä parveaan kahdella kanalla. Annan oikein mielelläni pari tähän lähelle ja loput sitten palautukseen.

On vähän haikea luopua kanoista, vaikka kesäkanaperiaatteella nämäkin tulivat. Kyllä tässä syksyllä on pyöritetty mielessä kaikenlaisia vaihtoehtoja, mutta jotenkin tuntuu nyt vain parhaalta luopua näistä tässä kohtaa. En halua velvoittaa ketään muuta hoitamaan kanoja viikonloppuisin ja jos rakentaisi talvikanalan, niin kyllä sitä sitten vähän paremmin pitäisi suunnitella, vaikka se ei mikään ihmeellinen asia olisikaan. Jotenkin on vain vähän semmoista luopumisen aikaa taas kaikki.

Luovuimme myös tapailusta eli takaisin kaveripohjalle. On vain sellainen olo, ettei ole resursseja mihinkään. Ei talvikanalaan eikä vakavampaan suhteeseen. Tuntuu surulliselta, että tilanne on tämä, mutta sitten taas kun on realismia että se on tämä, niin ei sitä sitten väkisin kannata yrittää rakentaa mitään kyhäelmiä, jotka eivät ole yhtään vahvalla pohjalla.

Yksi teema mitä viime aikoina olen miettinyt on semmoinen eräänlainen lapsellisuus, mitä itsessä on paljon. Vastuu tuntuu helposti aivan liian raskaalta ja pelottavalta, arkinen palvelu äärimmäisen tylsältä ja kaipaa vaan kivoja hauskoja juttuja. Ja sitten masentuu kun niitä ei ole eikä kukaan järjestä. Omista asioista huolehtiminen on myös jotenkin ristiriitaista. Vaikka ikää on 44, parisuhdeasioissa henkinen ikä tuntuu olevan lähempänä 15 v tyyliä. On kiva hengailla ja tehdä jotain asioita yhdessä, puhua syvällisiä jne, mutta aivan oikeasti avioliittoon sitoutuminen on jotakin käsittämättömän kaukaista ja ”aikuista”, mihin tässä tilanteessa ei vain ole resursseja. Tuntuu että elämä on liian ”täynnä” nytkin eikä uudelle ole tilaa. Äidin kuolema läväytti päälle lisää vastuuta ja nyt sitten räpiköi niissä eikä ole ollut voimia paljoa muuhun. Joku perusasenteeni on niin synkkä ja kuitenkin siitä on hyvin vaikea saada kiinni, että ymmärtäisin mistään mitään.

Tässä kesän vaihtuessa syksyyn olen useana vuotena ollut vähän sisäisen tyhjyyden äärellä. Kesäisin on aina ohjelmaa ja sitten syksy ja talvi on vähän erilaista. Ja sitten kuitenkin Jumala on niihin aina jotakin tuonut. Joo, loman tarpeessa olen ja kyllä olisi taas tarpeen semmoinen erilainen viikko vailla velvollisuuksia. Jos vaikka syyskuussa johonkin kohtaan.

Ja tähän kohtaan tulikin luova tauko kirjoituksessa ennen loppukaneetteja. Naapuri oli lähettänyt siskolleni viestin että onko meillä kanoja, kun viimeisen päivän kunniaksi karkukana olikin lähtenyt pöheikköjen läpi naapurin puolelle. Sieltä sain sen sitten lopulta kaapattua kiinni. Tämä muistuttaa mieleen myös hauskan tilanteen jokunen viikko sitten kun näinkin yllättäen sisällä kanan isäni sylissä. Ovi oli ollut auki ja karkukana olikin marssinut olohuoneeseen ja ollut kuulemma olkkari pöydällä, mistä isä oli sen napannut. Niin, tällaisia ovat lapselliset ilot, mutta oli vaan hauskaa, ei voi mitään.

Huomenna on sitten tiedossa kanojen kiinni jaakaamista ja kuljetusta 100 km päähän. Haikeus voi vähän iskeä, mutta jos sitten olisi vielä elämässä tilaa jollekin muullekin.

"Mutta hän sanoi minulle: "Minun armoni riittää sinulle, sillä voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa."" (2. Kor. 12:9)

                                            Hananjaa tulee ikävä.

Syksyntuntuinen elokuu

Sateisesta sunnuntaista päivää. Hetki aikaa taas rauhoittua blogin äärelle. Huomaan kuitenkin, että tämä rauhoittuminen on minulle täällä maatilalla jotenkin vaikeampaa kuin omassa kodissa tai mökissä. Kun tiedän, että isäni on myös talossa, tuntuu, että koska tahansa voi tulla keskeytys, niin valitettavasti on sitten vaikeampi keskittyä ja kokea sitä rauhaa, mitä täysi yksinolo tuo. On kahtaalle jakautunut tai vähintäänkin varuillaan oleva olo, eikä se ole kivaa.

Puinnit alkoivat tänä vuonna ennätysaikaisin kauran osalta. Kuuma ja kuiva kesä valmistutti aikaiset kauramme niin, että puinti alkoi jo 5.8. Sateita on sen jälkeen saatu kyllä sen verran, että puituna on nyt noin 70 %. Tämän viikon sääennuste näyttää hyvin sateiselta, että nähtäväksi jää, koska seuraavaksi korjuu on mahdollista. Mutta on toki kiitollinen olo, että jo noinkin suuri osa on saatu puitua.

Mieli on taas alkanut kaipailla lomaa - useampia päiviä vailla velvollisuuksia ja jokapäiväisiä samoja rutiineja. Tämä maatilalla asuminen tuo sen haasteen, että viikonloputkaan eivät kovin paljon erotu, vaikka lepopäivän kyllä pidänkin. Lankoni lähti Lapinvaellukselle ja joitain tuttujani on viikon päästä lähdössä Ruotsiin siellä minullekin tuttuun paikkaan. Kai sitä itsekin sitten kaipaisi taas pitkästä aikaa vähän jotain muutakin maisemaa. En ole yli puoleentoista vuoteen nukkunut muualla kuin omassa sängyssä. Alkaa olla aika koronajämähtänyt olo ja iso kynnyskin lähteä yhtään mihinkään. Eikä niitä lähtemistilaisuuksiakaan ole kovasti ollut. Mutta kai sitä ensin pitää tulla edes jonkinlainen halu lähteä jonnekin ennen kuin mitään voi tapahtua oikeasti.

Elokuussa kerrostalolla on menossa oman asuntoni kohdalta käyttövesiputkien uusiminen ja on toki äärimmäistä luksusta, ettei tarvitse asua siellä remontin keskellä. Ehkä sitten syyskuussa jossain kohtaa palaan takaisin kerrostaloasujaksi ja sitten saa miettiä elämää taas sieltä suunnasta. On harmi ja vaikea asia, että tähän maatilaan ja perhesuhteisiin liittyvät asiat ovat minulle niin helposti taakka ja velvollisuus eikä vapaaehtoisuudesta ja kiitollisuudesta kumpuava asia. Viikon päästä on kulunut vuosi äidin kuolemasta ja jotkut hänen toimensa ja ajatusmallinsakin olen ottanut annettuna. On vaan niin vaikea olla muiden ihmisten seurassa oma itsensä ja kaikkien äänten seasta löytää se oma polku ja oma tapa toimia.

Tämmöiset tapailuunkin liittyvät asiat ja ajatukset ovat minulle vaikeita, kun sitten niihinkin niin helposti hukkuu ja se joku hiljainen sisimmän ääni katoaa. Toisaalta on hienoa, että lähellä on peili ja saa huomata uusia asioita ja Jumala käyttää häntä ja sitten on taas se puoli, että lähden helposti ihmisten miellyttämisen linjalle ja väsyn sitten siinä. En ymmärrä kuinka niin usein asiat ovat niin ristiriitaisia, mutta semmoista se vaan on.

Mutta onhan tämä sitten ihan mielenkiintoistakin. Ja kun on joskus romahtanut, ei sitä enää sillä lailla pelkää. Melkein odottaakin ja ehkä voi antaa luvan romahtaa jo paljon aikaisemmin kuin sitten vasta kun ei enää yhtään jaksa.

Vettä sataa kaatamalla. Tänään voisin lukea kirjaa. Sellaista en ole tehnyt aikoihin.

”Jumalaa yksin minun sieluni hiljaisuudessa odottaa. Häneltä tulee minulle apu. Odota yksin Jumalaa hiljaisuudessa, minun sieluni, sillä häneltä tulee minun toivoni.” (Ps. 62:2,6)

Kuvassa on karkukana. Tämä kana on oppinut reitin pois isosta aitauksesta ja yleensä aina se löytyy verkon ulkopuolelta. Yksi seikkailemassa, neljä aitauksessa. Tämä toistuu nykyään joka kerta, kun päästän kanat vapaaksi isoon aitaukseen.