Sateisesta sunnuntaista päivää. Hetki aikaa taas rauhoittua blogin äärelle. Huomaan kuitenkin, että tämä rauhoittuminen on minulle täällä maatilalla jotenkin vaikeampaa kuin omassa kodissa tai mökissä. Kun tiedän, että isäni on myös talossa, tuntuu, että koska tahansa voi tulla keskeytys, niin valitettavasti on sitten vaikeampi keskittyä ja kokea sitä rauhaa, mitä täysi yksinolo tuo. On kahtaalle jakautunut tai vähintäänkin varuillaan oleva olo, eikä se ole kivaa.
Puinnit alkoivat tänä vuonna ennätysaikaisin kauran osalta. Kuuma ja kuiva kesä valmistutti aikaiset kauramme niin, että puinti alkoi jo 5.8. Sateita on sen jälkeen saatu kyllä sen verran, että puituna on nyt noin 70 %. Tämän viikon sääennuste näyttää hyvin sateiselta, että nähtäväksi jää, koska seuraavaksi korjuu on mahdollista. Mutta on toki kiitollinen olo, että jo noinkin suuri osa on saatu puitua.
Mieli on taas alkanut kaipailla lomaa - useampia päiviä vailla velvollisuuksia ja jokapäiväisiä samoja rutiineja. Tämä maatilalla asuminen tuo sen haasteen, että viikonloputkaan eivät kovin paljon erotu, vaikka lepopäivän kyllä pidänkin. Lankoni lähti Lapinvaellukselle ja joitain tuttujani on viikon päästä lähdössä Ruotsiin siellä minullekin tuttuun paikkaan. Kai sitä itsekin sitten kaipaisi taas pitkästä aikaa vähän jotain muutakin maisemaa. En ole yli puoleentoista vuoteen nukkunut muualla kuin omassa sängyssä. Alkaa olla aika koronajämähtänyt olo ja iso kynnyskin lähteä yhtään mihinkään. Eikä niitä lähtemistilaisuuksiakaan ole kovasti ollut. Mutta kai sitä ensin pitää tulla edes jonkinlainen halu lähteä jonnekin ennen kuin mitään voi tapahtua oikeasti.
Elokuussa kerrostalolla on menossa oman asuntoni kohdalta käyttövesiputkien uusiminen ja on toki äärimmäistä luksusta, ettei tarvitse asua siellä remontin keskellä. Ehkä sitten syyskuussa jossain kohtaa palaan takaisin kerrostaloasujaksi ja sitten saa miettiä elämää taas sieltä suunnasta. On harmi ja vaikea asia, että tähän maatilaan ja perhesuhteisiin liittyvät asiat ovat minulle niin helposti taakka ja velvollisuus eikä vapaaehtoisuudesta ja kiitollisuudesta kumpuava asia. Viikon päästä on kulunut vuosi äidin kuolemasta ja jotkut hänen toimensa ja ajatusmallinsakin olen ottanut annettuna. On vaan niin vaikea olla muiden ihmisten seurassa oma itsensä ja kaikkien äänten seasta löytää se oma polku ja oma tapa toimia.
Tämmöiset tapailuunkin liittyvät asiat ja ajatukset ovat minulle vaikeita, kun sitten niihinkin niin helposti hukkuu ja se joku hiljainen sisimmän ääni katoaa. Toisaalta on hienoa, että lähellä on peili ja saa huomata uusia asioita ja Jumala käyttää häntä ja sitten on taas se puoli, että lähden helposti ihmisten miellyttämisen linjalle ja väsyn sitten siinä. En ymmärrä kuinka niin usein asiat ovat niin ristiriitaisia, mutta semmoista se vaan on.
Mutta onhan tämä sitten ihan mielenkiintoistakin. Ja kun on joskus romahtanut, ei sitä enää sillä lailla pelkää. Melkein odottaakin ja ehkä voi antaa luvan romahtaa jo paljon aikaisemmin kuin sitten vasta kun ei enää yhtään jaksa.
Vettä sataa kaatamalla. Tänään voisin lukea kirjaa. Sellaista en ole tehnyt aikoihin.
”Jumalaa yksin minun sieluni hiljaisuudessa odottaa. Häneltä tulee minulle apu. Odota yksin Jumalaa hiljaisuudessa, minun sieluni, sillä häneltä tulee minun toivoni.” (Ps. 62:2,6) |
