Iloisesti kanaton

No niin, täällä taas ollaan, vain reilun kahden viikon kuluttua edellisestä kirjoituksesta. Viimeksi kun kirjoitin, tuli oikein sellainen olo, että kyllä onkin niin hienoa kirjoittaa. En voi sille mitään, että tässä pääsen melkein parhaiten kuulemaan sisintäni ja antamaan sen kertoa tarinoitaan. Suullisesti ja muiden ihmisten seurassa yhteys sisimpääni on niin paljon pätkivämpi. Toisten seuraamiseen ja kuuntelemiseen menee niin paljon energia, että yhteys omiin tunteisiin sakkaa enemmän tai vähemmän. Yleensä isossa ja vieraassa seurassa yhteys katkeaa oikein pahasti ja parhaimmillaan jonkun tutun kanssa kahdestaan ollessa yhteys omiin tunteisiin on hyvinkin olemassa, mutta sekään ei ole mitenkään itsestään selvää, vaan riippuu hyvin paljon tilanteesta ja kuinka turvalliseksi sen kokee. Kirjoittaessa ei ole silmäpareja tuijottamassa eikä toisten tunnemaailmoja tai tarpeita aistittavissa, niin yhteys omiin tunteisiin ja ajatuksiin pysyy yllä. En erityisemmin haluaisi että tilanne olisi tällainen ja paljonhan tämä tuo yksinäisyyden kokemusta elämään, mutta toisaalta olen kiitollinen että Jumala antaa kuitenkin ymmärrystä ja kykyä myös hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Ja opettaa elämään ja toivottavasti edelleen avautumaan myös ihmisten edessä sopivalla tavalla ja tahdilla. Ja jos ei sitten aina ollenkaan osaa puhuen tuoda persoonaansa esiin, niin että käyttää sitten näitä muita välineitä eikä vain ”hautaudu sisäänsä”.

Edellisen kirjoituksen otsikko oli ”kanatonta kesää" ja siitä kanattomuudesta tulikin sitten oikein iso kiitosaihe, kun heinäkuun loppupuolella on perustettu Länsi- ja Etelä-Suomea laajasti kattava lintuinfluenssan tartuntavyöhyke, jossa siipikarjaa ei saa pitää vapaasti ulkona. Jos minulle olisi tullut kesäkanoja, olisin nyt jonkunlaisessa pulassa, kun kanoja ei saisikaan enää pitää vapaasti ulkona. Niille olisi pitänyt rakentaa uudesta tiiviistä verkosta uusi ulkoiluhäkki ja silti olisi surkeaa, kun eivät pääsisi vapaammin kulkemaan. Niin olen ollut tosi kiitollinen siitä, etten saanut kesäkanoja niin kuin olin kuvitellut, vaikka silloin olinkin vähän pettynyt. Paljon parempi näin. Ihana saada kokea tällaistakin Jumalan huolenpitoa, ja taas muistutusta siitä kuinka hyvä on, ettei väkisin väännä jotain asioita.

Siskoni appi kuoli reilu viikko sitten eli taas on lähipiirissä hautajaisvalmistelut käsillä. Siskoni lapset menettivät molemmat isoisänsä (87 v ja 88 v) kolme kuukauden välein eli siinä mielessä ollut hyvin erilainen vuosi. Hautausmaakävelyistä on tullut yhdenlainen satunnainen harrastus ja on tietysti tosi erilaista käydä siellä nykyään kun kivessä lukee omien vanhempien nimet. Ei nyt tule heti montaakaan omanikäistäni (46 v) mieleen, jolta olisi molemman vanhemmat kuolleet eli tämäkin on vähän semmoinen juttu, missä omanikäistensä seurassa on vähän erilainen. Onneksi on sisko, ettei ole aivan yksin tämän kokemuksen kanssa. Mutta tosiaan on sitten taas niitä omanikäisiä kavereita joiden ei ole tähän päivään mennessä tarvinnut vielä yhtään miettiä ikääntyvien vanhempiensa asioita ja itsellä se taas oli niin monia vuosia jatkuvaa arkipäivää. Enkä tarkoita että olisin nyt jotenkin pahoillani asiasta, kunhan vain pohtii että elämäntilanteet voivat olla niin monella lailla erilaiset.

Tänään on sateinen lauantai ja ensi viikon sääennuste näyttää myös hyvin sateiselta. Syysspeltti kaipaisi jo kovasti aurinkoista säätä puintikuntoon päästäkseen, mutta katsotaan miten käy. Koitan ajatella, että pellot ovat Jumalan peltoja ja Hän on vastuussa säistään ja viljoistaan. Jokivesi on viilentynyt niin paljon, ettei tämmöinen vilukissa siellä pysty uimaan ja niin olenkin käynyt muutamia kertoja maauimalassa, että edes jossain pääsee uimaan. Tietysti olisi ihana vielä päästä johonkin luonnonveteenkin tänä kesänä.

Ja sitten vielä yksi juttu. Ostin lentolipun marraskuulle Israeliin, kun ollaan järjestämässä sinne ryhmämatkaa. Niin, että oikeasti vieläkö Israeliin? En pysty sitä kunnolla ajattelemaankaan, kun marraskuuhun on vielä niin paljon aikaa. Ensin ei meinannut uskoa sitä korona-aikaa ja sitten se kotiinjässähtäneisyys meni kuitenkin niin syvälle, ettei meinaa uskoa, että nytkö sitten muka on vielä lähdössä jonnekin? En varmaan saisi edes aikaiseksi itse lähteä, mutta kun on ryhmämatka ja minut on laitettu vielä hoitamaan käytännön asioita, niin kai sinne sitten itsekin ilmoittautuu? J

”Kääntymällä ja pysymällä levollisina te pelastutte, hiljainen luottamus on teidän voimanne.” (Jes. 30:15)

Siunattua kesänjatkoa!

Kanatonta kesää

Kesä alkaa olla puolessa välissä. Kesäkuun alkupuoli oli kuiva ja kuuma, sittemmin on sadellutkin välillä ihan rankasti. Alkukesän kuivuus oli tietysti viljoille huono juttu, mutta jossain muualla päin Suomea on ollut vielä kuivempaa kuin täällä.

Niin, miten tämä kesän ensimmäinen puolisko on sitten sujunut? Ja vielä ensimmäistä kertaa maatilalla yksin asuen? No, kiitos kysymästä vaan. Ihan hyvin kai sitten. Ohjelmaa on ollut varmaankin ihan sopivasti, niin en ole sitten kerinnyt vajoamaan liian syviin mietteisiin. Kesäkuun alkupuolella minua ja siskoani tultiin haastattelemaan yhteen hengelliseen lehteen aiheena kristityt naisviljelijät. Se oli ihan mukava päivä, kun saimme pitää vieraana semmoistakin toimittajaa, jonka tunsin entuudestaan tv-kasvona. Keskustelut olivat moninaisia, kun kahdestaan kysymyksiin vastailtiin enkä tiedä tuoko lopputulos nyt esille sitä, mitä olisin ehkä halunnut sanoa. Kuitenkin se tuo sitten sen minkä tuo ja oli vain jotenkin hauskaakin että kaksi toimittajaa ja kuvaaja ajoivat kolme tuntia suuntaansa vain päästäkseen tapaamaan meitä tänne tilalle. Haastattelupyynnön tultua tietysti ajattelin, että varmaan nyt olisi vaikka kuinka paljon parempi haastateltavia ja tämä on nyt tämmöistä räpellystä jne, mutta eipä sitä itsellä sitten kuitenkaan ollut mielessä ketään toistakaan kristittyä naista tai naisia joiden vastuulla maatila olisi. (No yhden tiedän, mutta hän oli kieltäytynyt ja heitti pallon meille.) Lehti ilmestyy vasta elokuun lopussa.

Sitten on ollut ihan kesämenojakin, vaikka mitään ei ollutkaan etukäteen suunniteltuna. Jonkunlainen kesäajelu oli kyllä haaveosastolla, mutta minulla on niin paljon asioita haaveosastolla, mitkä sitten helposti jäävät vain sinne, niin en nyt kesäajelunkaan konkretisoitumista kovasti uskaltanut odottaa. Kuitenkin ennen juhannusta alkoi yllättäen tulla kutsua ja mahdollisuutta lähteä oikeasti vähän pidemmälle ajelulle eli yhteen itärajan kuntaan 600 km päähän. Emmin tätäkin reissua vielä paljon enemmän kuin lehtihaastettelua, mutta niin vain rukousten ja erinäisten rohkaisevien keskustelujen ja viestien jälkeen lähdettiin juhannuspäivänä vähän pidemmälle juhannusajelulle. Perillä ohjelmassa olivat hengelliset kesäseurat, monenlaisia keskusteluja isäntäparin kanssa (kiitos vielä kaikesta J ) ja itärajan maisemiin ja historiallisiin paikkoihinkin tutustumista ja siellä rukoilemista. Oli ihana nähdä kauniita ja itselle vähän erilaisia suomalaisia maisemia, tehdä pieni vaellusretki hienossa maastossa ja uida hiljaisissa järvissä. Paluumatkalla näin vielä sukulaisia ja sitten olikin niin ihanaa olla kotona, olin aivan uupunut monta päivää enkä ihan heti sen jälkeen haikaillut enää millekään reissuille.

Viime viikolla oli kuitenkin vielä yhdenlainen reissuputki, kun kolmena perättäisenä päivänä oli vähän pidemmät päiväreissut. Yksi päivä meni maatalousnäyttelyssä pyöriessä, seuraava siskonperheen kanssa huvipuistossa pyöriessä ja kolmas päivä hengellisillä kesäpäivillä pyöriessä. Onneksi sai käydä välillä nukkumassa omassa sängyssä ja kiitos Herralle että sain noina öinä nukuttuakin kunnolla niin jaksoin sitten ihan hyvin.

Ja sitten on nämä päivät jolloin on kotona, eikä halua lähteä yhtään mihinkään. Tämän päivän lomatunnelma on tullut siitä, kun työntekijä on lomalla, niin sitten itsellekin tulee jotenkin erilainen olo. Ihan kuin olisi viikonloppu, kun ei tarvitse miettiä, että mitä joku toinen seuraavaksi tekisi. Tämäkin asia on erilaista nyt isän kuoleman jälkeen. Aiemmin isäkin oli sanomassa työntekijälle hommia ja nyt se sitten vain minä. Toki siskoni on myös kuvioissa, mutta koulujen kesälomien aikaan hän ei täällä oikeastaan ole. Näissä vastuukysymyksissä tulee välillä isää ikävä niin kuin arvata saattoi. Välillä tulee niitä raskaita olotiloja että ”kaikki on minun päälläni”. Vaikka ei sitten olisikaan, kun on Jumala ja siskokin tässä yhtä lailla mukana. Mutta silti välillä tulee vain se olo, mikä raskauttaa. En haluaisi uupua turhiin murheisiin. Mutta ehkä näidenkin ajatusten takia on välillä ihana olla jossain ihan muualla ja unohtaa hetkeksi nämä vastuut ja velvollisuudet.

Ja niin, tämä on nyt siinäkin mielessä erilainen kesä, että olen kanaton ja lampaaton. Näkikö Jumala, ettei minulla olisi ollut nyt niillekään voimia tänä vuonna? Lampaiden suhteen olikin aika selvää, että niitä ei nyt varmaan tänä vuonna tule, mutta kanoja kuvittelin pitäväni entiseen tapaan.  Viime vuonna lähellä oleva ”kesäkanavuokraamo” ilmoitteli kanoista läpi kesän, niin kuvittelin että niitä on siellä tänäkin vuonna hyvin saatavilla. Kuolemantapausten ja alkukesän kylmien öiden takia en alkanut kysellä kanoista kuin vasta lähempänä kesäkuun puoliväliä ja sitten olikin jo kaikki mennyt. Siinäkin tuli vähän semmoinen tyhjyyden hetki, kun ei edes kanoja tullut. Ei enää isää eikä edes kanoja. Mutta otin sen sitten Herran kädestä, enkä alkanut enää muualta haalimaan, vaikka kai nyt jostain olisi saanutkin, jos olisi alkanut vaikka isoja kanaloitakin soittelemaan. No eipä tarvinnut sitten itärajan reissuakaan varten alkaa kananhoitajaa kyselemään. Enkä tiedä olisiko kananmunillakaan ollut nyt niin paljon käyttöä, kun ei niitä yksi tule niin paljon syötyä.

Tämmöistä on kesässäni tähän asti. Ja milloin mitäkin ajatusta ja milloin mitä rukousta ja pyyntöjä Herran puoleen. Mutta pitää varmaan lopettaa, ettei tule liian pitkää tekstiä.

"En minä jätä teitä orvoiksi vaan tulen luoksenne.” (Joh. 14:18)