No niin, täällä taas ollaan, vain reilun kahden viikon kuluttua edellisestä kirjoituksesta. Viimeksi kun kirjoitin, tuli oikein sellainen olo, että kyllä onkin niin hienoa kirjoittaa. En voi sille mitään, että tässä pääsen melkein parhaiten kuulemaan sisintäni ja antamaan sen kertoa tarinoitaan. Suullisesti ja muiden ihmisten seurassa yhteys sisimpääni on niin paljon pätkivämpi. Toisten seuraamiseen ja kuuntelemiseen menee niin paljon energia, että yhteys omiin tunteisiin sakkaa enemmän tai vähemmän. Yleensä isossa ja vieraassa seurassa yhteys katkeaa oikein pahasti ja parhaimmillaan jonkun tutun kanssa kahdestaan ollessa yhteys omiin tunteisiin on hyvinkin olemassa, mutta sekään ei ole mitenkään itsestään selvää, vaan riippuu hyvin paljon tilanteesta ja kuinka turvalliseksi sen kokee. Kirjoittaessa ei ole silmäpareja tuijottamassa eikä toisten tunnemaailmoja tai tarpeita aistittavissa, niin yhteys omiin tunteisiin ja ajatuksiin pysyy yllä. En erityisemmin haluaisi että tilanne olisi tällainen ja paljonhan tämä tuo yksinäisyyden kokemusta elämään, mutta toisaalta olen kiitollinen että Jumala antaa kuitenkin ymmärrystä ja kykyä myös hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Ja opettaa elämään ja toivottavasti edelleen avautumaan myös ihmisten edessä sopivalla tavalla ja tahdilla. Ja jos ei sitten aina ollenkaan osaa puhuen tuoda persoonaansa esiin, niin että käyttää sitten näitä muita välineitä eikä vain ”hautaudu sisäänsä”.
Edellisen kirjoituksen otsikko oli ”kanatonta kesää" ja siitä kanattomuudesta tulikin sitten oikein iso kiitosaihe, kun heinäkuun loppupuolella on perustettu Länsi- ja Etelä-Suomea laajasti kattava lintuinfluenssan tartuntavyöhyke, jossa siipikarjaa ei saa pitää vapaasti ulkona. Jos minulle olisi tullut kesäkanoja, olisin nyt jonkunlaisessa pulassa, kun kanoja ei saisikaan enää pitää vapaasti ulkona. Niille olisi pitänyt rakentaa uudesta tiiviistä verkosta uusi ulkoiluhäkki ja silti olisi surkeaa, kun eivät pääsisi vapaammin kulkemaan. Niin olen ollut tosi kiitollinen siitä, etten saanut kesäkanoja niin kuin olin kuvitellut, vaikka silloin olinkin vähän pettynyt. Paljon parempi näin. Ihana saada kokea tällaistakin Jumalan huolenpitoa, ja taas muistutusta siitä kuinka hyvä on, ettei väkisin väännä jotain asioita.
Siskoni appi kuoli reilu viikko sitten eli taas on lähipiirissä hautajaisvalmistelut käsillä. Siskoni lapset menettivät molemmat isoisänsä (87 v ja 88 v) kolme kuukauden välein eli siinä mielessä ollut hyvin erilainen vuosi. Hautausmaakävelyistä on tullut yhdenlainen satunnainen harrastus ja on tietysti tosi erilaista käydä siellä nykyään kun kivessä lukee omien vanhempien nimet. Ei nyt tule heti montaakaan omanikäistäni (46 v) mieleen, jolta olisi molemman vanhemmat kuolleet eli tämäkin on vähän semmoinen juttu, missä omanikäistensä seurassa on vähän erilainen. Onneksi on sisko, ettei ole aivan yksin tämän kokemuksen kanssa. Mutta tosiaan on sitten taas niitä omanikäisiä kavereita joiden ei ole tähän päivään mennessä tarvinnut vielä yhtään miettiä ikääntyvien vanhempiensa asioita ja itsellä se taas oli niin monia vuosia jatkuvaa arkipäivää. Enkä tarkoita että olisin nyt jotenkin pahoillani asiasta, kunhan vain pohtii että elämäntilanteet voivat olla niin monella lailla erilaiset.
Tänään on sateinen lauantai ja ensi viikon sääennuste näyttää myös hyvin sateiselta. Syysspeltti kaipaisi jo kovasti aurinkoista säätä puintikuntoon päästäkseen, mutta katsotaan miten käy. Koitan ajatella, että pellot ovat Jumalan peltoja ja Hän on vastuussa säistään ja viljoistaan. Jokivesi on viilentynyt niin paljon, ettei tämmöinen vilukissa siellä pysty uimaan ja niin olenkin käynyt muutamia kertoja maauimalassa, että edes jossain pääsee uimaan. Tietysti olisi ihana vielä päästä johonkin luonnonveteenkin tänä kesänä.
Ja sitten vielä yksi juttu. Ostin lentolipun marraskuulle Israeliin, kun ollaan järjestämässä sinne ryhmämatkaa. Niin, että oikeasti vieläkö Israeliin? En pysty sitä kunnolla ajattelemaankaan, kun marraskuuhun on vielä niin paljon aikaa. Ensin ei meinannut uskoa sitä korona-aikaa ja sitten se kotiinjässähtäneisyys meni kuitenkin niin syvälle, ettei meinaa uskoa, että nytkö sitten muka on vielä lähdössä jonnekin? En varmaan saisi edes aikaiseksi itse lähteä, mutta kun on ryhmämatka ja minut on laitettu vielä hoitamaan käytännön asioita, niin kai sinne sitten itsekin ilmoittautuu? J
”Kääntymällä ja pysymällä levollisina te pelastutte, hiljainen luottamus on teidän voimanne.” (Jes. 30:15)
Siunattua kesänjatkoa!