Puolitoista viikkoa olen nyt asunut uudessa asunnossa ja kyllä ihan hyvältä tuntuu. Tavaroita on edelleen osittain purkamatta, mutta alkaahan tämä jo kuitenkin jonkunlaisessa mallissa olla. Joidenkin juttujen hankintaan mennee vielä enemmänkin aikaa, kun uutta en hirveästi haluaisi ostaa, vaan jos jotain vanhoja saisi ja pystyisi kunnostamaankin. Mutta hyvä kun on aikaa. Se tuntuu ihmeelliseltä. Ettei ole jotain dead-linea jossain mihin mennessä pitäisi jotain olla tehtynä tai muuta sellaista. Silti se, että rauhoittuu kokonaan sielua myöden, on ihmeellisen vaikeaa. Olen niin stressaava tapaus. Joskus ajattelin, että on se hyvä, etten ole kana, kun varmaan pelästyksissäni päästelisin vain nahkamunia koko ajan.
Muutenkin olen miettinyt elämääni ja jaksamistani. Miettinyt sitä, miksi niin usein on ollut tunne, että ei jaksa eikä halua tehdä mitään. Tähän mennessä en ole keksinyt muuta kuin että voimia on syönyt se, että lähes kaikki tekeminen on ollut ulkoapäinohjautuvaa. Tai että itse ajattelen ”tämä vain pitää tehdä” sen sijaan että ajattelisin että ”haluan että tämä tehdään”. Ensimmäisestä ei tule lopputuloksena mitään tehdyn työn iloa, se oli vain suoritettu velvollisuus ja suurin helpotus on, että hommasta pääsee eroon, ei se, että se asian tekeminen olisi jotenkin mielekästä ja lopputulos haluttu.
Olen myös ajatellut, kuinka tyhjä sisältä olen. Nimittäin siitä kaikkein tärkeimmästä eli rakkaudesta. Haluaisin rakkautta vain itselleni, mutta minussa itsessä sitä ei ole. Senkin takia jaksaminen on huonoa, koska rakkaus on voima, joka laittaa tahtomaan ja tekemään, ja kun sitä puuttuu, niin meininki on sitten aika voimatonta, tylsistynyttä ja pakkopullaa. Lisäksi olen taas miettinyt sitäkin, kuinka paljon sitä on elämässään käyttänyt energiaa turhiin ajatuksiin eli rakkauden haaveiluun vääristä paikoista, erityisesti niihin kaipailuihin että olisipa joku mies, joka rakastaisi ja sitten muka kaikki ongelmat ratkeaisivat. Sen sijaan Jeesukseen tutustumiseen ei ole käyttänyt alkuunkaan niin paljon aikaa, vaikka Hän kuitenkin on Rakkaus ja turha muualta etsiä apua tuskiinsa kuin Jeesukselta. Hirveän usein joku unelma jostain miehestä on mennyt Jeesuksen ohi. Totta kai on ihan oikeinkin haaveilla myös puolisosta, mutta tosiaan itsellä se ajatusmaailma on ollut hyvin epärealistinen ja haaveisiin on liittynyt ties mitä sellaista, jota toinen ihminen ei koskaan voi antaa. Puurot ja vellit ovat olleet sujuvasti sekaisin.
Jeesuksen rakkaus onneksi avautuu edes pikkuhiljaa: parantuneen itsetuntemuksen ja oman syntisyyden tajuamisen myötä, lisääntyneen Raamatuntuntemuksen myötä ja tietysti arkisten asioiden myötä, kun vahvistuu, että Jumala välittää. Tänään olin kangaskaupassa, kun verhokangasta ostettiin ja tarvittavaa kangasta oli juuri tarvittava määrä, tai 3 senttiä yli. Siis koko pakassa ja koko kaupassa. Jos kaupassa olisi ollut puoli metriä vähemmän kangasta, niin ongelmia olisi tullut lisää. Just eikä melkein tilanteetkin ovat joskus niin puhuttelevia ja tuovat kiitosmieltä.
Nyt mielessä on eniten parin päivän päästä alkava matka. Saan tänäkin vuonna olla lähtemässä Italiaan Raamattuviikolle, mikä on ihmeellistä. Ja jään vain odottamaan mitä Jumala siellä puhuu. Tavalla tai toisella. Hänellä on lukuisia tapoja toimia ja puhua. Kaiken eniten kuitenkin toivon että matkassa olisi mukana Jeesuksen rakkaus ja rakkaus niiden kesken joita meillä siellä tulee paikalla olemaan. Että minäkin, kylmäsydäminen ja rakkaudeton voisin jotakin uutta Jumalan rakkaudesta kokea ja oppia. Haluaisin voida olla sydän auki, eikä kuoreensa käpertyneenä.
”Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin minä vain helisevä vaski ja kilisevä kulkunen.” (1. Kor. 13:1)
”..oppia tuntemaan Kristuksen rakkauden, joka on kaikkea tietoa ylempänä; …” (Ef. 3:19)
”Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkoittaa pelon, sillä pelossa on rangaistusta; ja joka pelkää, se ei ole päässyt täydelliseksi rakkaudessa.” (1. Joh. 4:18)
”Joka ei rakasta, se ei tunne Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus.” (1. Joh. 4:8)
