Kesä on aika pitkällä. Aiempina vuosina olen kovasti miettinyt tässä vaiheessa kanoista luopumista. Tänä vuonna ei ole sitä asiaa mieltä painamassa. Ja ehkä murheita muutenkin pikkuisen vähemmän.
Kovasti olen kyllä taas kaikkea miettinyt. Liikaa varmasti, mutta minkäs teet kun aivot vain pyörii ja pyörii. Miettimistä tuntuu riittävän niin kauheasti. Ja likipitäen aina samasta aiheesta. Omasta elämästä. Odotan ihmetellen että voisiko vielä tulla sellainenkin aika että olisi päässyt tästä itsensä ympärillä pyörimisestä ja voisi alkaa elämään jotenkin oikeasti ja muuhunkin keskittyen. Kenties sekin tulee, mutta kai nyt sitten näiden pohdintojen aika on, kun kerran ne mielessä ovat ja aikaakin on.
Olen miettinyt paljon ihmisen mieltä. Omaa mieltäni. Sitä kuinka paljon siellä pyörii kaikkea aivan sontaa. Syntisiä ajatuksia. Pelkoja. Monenlaista masentavaa. Olen rukoillut mielen uudistusta, josta Room. 12:2 mainitsee. Mielen kupeiden vyöttämistä, josta 1. Piet. 1:13 kirjoittaa. Ettei aivan kaikki ajatukset vain rehottaisi miten sattuu, vaan että voisi edes yrittää hallita niitäkin. Olla hyväksymättä pahoja ajatuksia ja nähdä ja tunnustaa ne synniksi. Omille ajatuksilleen on niin helppo olla sokea. Varsinkin kun on lapsesta saakka ajatellut itsestään ja muista pahoja ajatuksia. Sitä on niin vahvasti hellinyt omaa ajatusmaailmaansa. Ja kun on jäänyt jotenkin hiljaiseksi ihmiseksi, nämä pahat ajatukset eivät niin helposti tule ulos ja toisten tietoisuuteen, niin sitten niitä voi itsekin huomaamattaan kantaa vuosikausia. Eihän niitä ole tiennyt kuin Jumala. Ihmeellistä on hänen rakkauden armonsa syntistä kohtaan. Ettei hän osoittele syntejä sormella, vaikka ne tuntee ja tietää. Että hän rakastaa ja haluaa vain auttaa ja vapauttaa.
Olen rukoillut anteeksiantavaista sydäntä. Anteeksiantaminen on jotenkin omalle sydämelle niin suorastaan vierasta ja outoa. Hyvä kun edes ymmärrän mitä se tarkoittaa. Ja kuitenkin tiedostan, että asiassa ollaan yhden suurimman salaisuuden äärellä, mitä ihmisen onnellisuuteen tulee. Ja Jeesuksen opetuksen ja toiminnan ja ristintyön ytimeen. Jeesus kuoli minun kaikkien mahdollisten syntien tähden ja Jumala antaa minulle kaikki syntini anteeksi. Menneet ja tulevat. Minun ei tarvitsisi kantaa syyllisyyttä mistään asiasta. Ja miksi kuitenkin kannan? Jumalan edessä olen puhdas. Jumala taas käskee antamaan synnit anteeksi sellaiselle joka on rikkonut minua vastaan. Etten kantaisi kaunaa ja katkeruutta, vihaa ja kostonhalua, vaan antaisin anteeksi. Vihaamalla pilaan oman elämäni ja suhteeni muihin. Ja sitten huomaan kuinka tiukassa jotkut asiat itsessäni ovat. Haluaisin haluta antaa anteeksi, ja joskus haluankin haluta, mutta ensisijaisesti huomaan etten aina niin kauheasti kuitenkaan halua. Saatan haluta sitä, että ihmiset maksavat kärsimisellään kun ovat kohdelleet minua kaltoin. Ja sitten kuitenkin haluaisin voida olla rakkauden puolella ja Jeesuksen puolella. Armon ja anteeksiantamisen puolella. Jumala, ole minulle syntiselle armollinen! Ei ole minun sydämessäni mitään hyvää. Vain Jeesus on hyvä, ei kukaan muu.
Mietin syntisyyttäni nykyään enemmän ja olotilani on huomattavasti parempi kuin joskus aikaisemmin. Joku ihmeellinen vapautuksen asia on kätketty tähän juttuun. Siis että kun näkee ja tunnustaa syntejään, niin helposti voisi ajatella, että ihmisellä menee silloin kauhean huonosti, vaan todellisuudessa näyttääkin menevän juuri päinvastoin. Kun tunnustaa Jumalalle, että on paha, niin hän tulee apuun ja auttamaan ja fiilis onkin hyvä, suorastaan kevyt. Jos taas ajattelee, että onhan se ihan inhimillistä vain ajatella pahoja ja vähän sanoa ja tehdäkin niitä ja mitäs tunnustamista siinä on Jumalan edessä, niin sitten ei tapahdukaan mitään ja roikkuminen samassa tilassa jatkuu. Tämä on kaiketi kirjoitettuna 1. Joh. 1:8-9 näillä sanoilla: ”Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme, ja totuus ei ole meissä. Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.”
Se, että Jeesus on kuollut syntieni tähden on maailman suurin asia. Meinaa vain olla niin suuri, ettei alkuunkaan tahdo mennä ymmärryksen puolellekaan kunnolla koko juttu. Ja asian sovellukset omassa elämässäni. Armollinen suhtautuminen itseensä ja toisiin, koska itse olen armahdettu Jumalan edessä. Uskon silti että pikkuhiljaa Jumala ajaa päivityksiä meikäläiseenkin tässä asiassa. Että saa yhä syvemmin ja syvemmin ymmärtää. Viattoman Jumalan Pojan veriuhrin merkitystä. Ei kai se aukea kuin tätä elämää elämällä ja rehellisesti ihmisenä olemalla. Niin hirvittävän vaikealta kuin se usein tuntuukin.
perjantai 26. elokuuta 2011
lauantai 13. elokuuta 2011
Vapauden ihmettä
Pitkästä aikaa taas blogissa. Tämä kesä on ollut ainakin kirjoittamisen suhteen erilainen kuin kolme aikaisempaa. Vähemmän kotkotusta ja enemmän omia henk. koht. pohdintoja, joita ei kaikkea ole tarpeellista kirjoittaakaan.
Tuntuu kuitenkin siltä, että jotain on tapahtunut taas sitten edellisen kirjoituksen. Sain viettää viikon Raamatun äärellä ja uskovien parissa eräässä ”Raamattuviikko” – nimisessä tapahtumassa. Olen valtavan kiitollinen Jumalalle siitä viikosta. Tuntui, että Jeesus todella hoiti meitä kaikkia siellä mukana olleita. Nyt jälkeenpäin on ollut jotenkin sellainen olo aivan kuin olisin vapautunut jostain mikä on minua sitonut. On ollut kevyt olo. Ja vapaa olo. En muista koska olisin kokenut tällaista vapaudentunnetta elämässäni. Kenties sellaista ei ole koskaan ollutkaan.
Viikko tarjosi mahdollisuuden kertoa omista kivuistaan ja synneistään muille. Siitä olin erityisen kiitollinen. Monet rukoilivat minunkin puolestani. Jotakin ihmeellistä Jeesus siellä teki. Otti siteitä pois. Jotenkin siellä tuli kohdalle: ”Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.” (1. Joh. 1:9) ja lupaus Jeesuksen toiminnasta: ”Herran Henki on minun päälläni, sillä hän on voidellut minut julistamaan evankeliumia köyhille; hän on lähettänyt minut saarnaamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen, saarnaamaan Herran otollista vuotta.” (Luuk. 4:18-19).
Minä nyt sitten vain ihmettelen tätä vapautta. Aiemmin on ollut niin sidottu olo, kaikki likipitäen pakkoa mitä elämässä vastaan tulee. Ja nyt sitten tuntuu että onkin mahdollisuuksia. Valinnanvapautta. Eikä pakkoa sinänsä. Ihanaa vapaaehtoista kaikki. Jeesuksen seuraaminenkin. Hän ei pakota ketään itseään seuraamaan.
Jotenkin yksi oivallus tuolla viikolla oli se, että Jeesus todella meni vapaaehtoisesti ristille. Rakkauden tähden. Olen ehkä aiemmin jotenkin ajatellut, että se nyt vaan kuului Hänen toimenkuvaan. En ole käsittänyt kunnolla, että se oli täysin vapaaehtoista ja Hän olisi voinut todeta Isän kanssa että jätetään ihmiset synteihinsä, meillä on ihan kivaa täällä taivaassa keskenämme. Mutta rakkaus oli niin suuri, että Hän tuli ihmiseksi ja vielä otti kidutuksen ja kuolemankin rakkauden takia vastaan. Siinä tosiaan riittääkin ihmettelemistä loppuelämäksi. Itse ainakin olen ollut jotenkin niin tukossa ja lukossa rakkauden suhteen, etten ole tätäkään asiaa pystynyt oikein aiemmin edes käsittämään. Sitten sitä onkin etsinyt rakkautta vääristä paikoista. Vaikka todellakin mistään ei suurempaa rakkautta voi löytää kuin Jeesuksesta ja ristiltä. Se on niin käsittämätön ja kaiken yli menevä rakkaudenosoitus, että yleensä ihminen mieluummin torjuu koko asian, kuin alkaa sitä edes miettiä. Jumala Ihmisenä ja uhrattuna että jokaisella joka häneen uskoo olisi iankaikkinen elämä. Ja kun tämä ei ole fraasi vaan faktaa. Mutta aika hitaasti ymmärrettävä totuus. Ja todellakin totta on: ” Siinä on rakkaus - ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1. Joh. 4:10)
Tuntuu siis tosiaan ihmeelliseltä tämä vapaus. Enkä oikein tiedä miten tästä eteenpäin nyt sitten eläisinkään :) Katselen kansalaisopiston jotain kursseja ja muitakin mahdollisuuksia on. Paljon mahdollisuuksia! Kiitos Jeesus tästä vapaudesta! En olisi uskonut että tällaista avaran paikan olotilaa voi oikein minulle tullakaan.
Tuntuu kuitenkin siltä, että jotain on tapahtunut taas sitten edellisen kirjoituksen. Sain viettää viikon Raamatun äärellä ja uskovien parissa eräässä ”Raamattuviikko” – nimisessä tapahtumassa. Olen valtavan kiitollinen Jumalalle siitä viikosta. Tuntui, että Jeesus todella hoiti meitä kaikkia siellä mukana olleita. Nyt jälkeenpäin on ollut jotenkin sellainen olo aivan kuin olisin vapautunut jostain mikä on minua sitonut. On ollut kevyt olo. Ja vapaa olo. En muista koska olisin kokenut tällaista vapaudentunnetta elämässäni. Kenties sellaista ei ole koskaan ollutkaan.
Viikko tarjosi mahdollisuuden kertoa omista kivuistaan ja synneistään muille. Siitä olin erityisen kiitollinen. Monet rukoilivat minunkin puolestani. Jotakin ihmeellistä Jeesus siellä teki. Otti siteitä pois. Jotenkin siellä tuli kohdalle: ”Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.” (1. Joh. 1:9) ja lupaus Jeesuksen toiminnasta: ”Herran Henki on minun päälläni, sillä hän on voidellut minut julistamaan evankeliumia köyhille; hän on lähettänyt minut saarnaamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen, saarnaamaan Herran otollista vuotta.” (Luuk. 4:18-19).
Minä nyt sitten vain ihmettelen tätä vapautta. Aiemmin on ollut niin sidottu olo, kaikki likipitäen pakkoa mitä elämässä vastaan tulee. Ja nyt sitten tuntuu että onkin mahdollisuuksia. Valinnanvapautta. Eikä pakkoa sinänsä. Ihanaa vapaaehtoista kaikki. Jeesuksen seuraaminenkin. Hän ei pakota ketään itseään seuraamaan.
Jotenkin yksi oivallus tuolla viikolla oli se, että Jeesus todella meni vapaaehtoisesti ristille. Rakkauden tähden. Olen ehkä aiemmin jotenkin ajatellut, että se nyt vaan kuului Hänen toimenkuvaan. En ole käsittänyt kunnolla, että se oli täysin vapaaehtoista ja Hän olisi voinut todeta Isän kanssa että jätetään ihmiset synteihinsä, meillä on ihan kivaa täällä taivaassa keskenämme. Mutta rakkaus oli niin suuri, että Hän tuli ihmiseksi ja vielä otti kidutuksen ja kuolemankin rakkauden takia vastaan. Siinä tosiaan riittääkin ihmettelemistä loppuelämäksi. Itse ainakin olen ollut jotenkin niin tukossa ja lukossa rakkauden suhteen, etten ole tätäkään asiaa pystynyt oikein aiemmin edes käsittämään. Sitten sitä onkin etsinyt rakkautta vääristä paikoista. Vaikka todellakin mistään ei suurempaa rakkautta voi löytää kuin Jeesuksesta ja ristiltä. Se on niin käsittämätön ja kaiken yli menevä rakkaudenosoitus, että yleensä ihminen mieluummin torjuu koko asian, kuin alkaa sitä edes miettiä. Jumala Ihmisenä ja uhrattuna että jokaisella joka häneen uskoo olisi iankaikkinen elämä. Ja kun tämä ei ole fraasi vaan faktaa. Mutta aika hitaasti ymmärrettävä totuus. Ja todellakin totta on: ” Siinä on rakkaus - ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1. Joh. 4:10)
Tuntuu siis tosiaan ihmeelliseltä tämä vapaus. Enkä oikein tiedä miten tästä eteenpäin nyt sitten eläisinkään :) Katselen kansalaisopiston jotain kursseja ja muitakin mahdollisuuksia on. Paljon mahdollisuuksia! Kiitos Jeesus tästä vapaudesta! En olisi uskonut että tällaista avaran paikan olotilaa voi oikein minulle tullakaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)