Kesä on aika pitkällä. Aiempina vuosina olen kovasti miettinyt tässä vaiheessa kanoista luopumista. Tänä vuonna ei ole sitä asiaa mieltä painamassa. Ja ehkä murheita muutenkin pikkuisen vähemmän.
Kovasti olen kyllä taas kaikkea miettinyt. Liikaa varmasti, mutta minkäs teet kun aivot vain pyörii ja pyörii. Miettimistä tuntuu riittävän niin kauheasti. Ja likipitäen aina samasta aiheesta. Omasta elämästä. Odotan ihmetellen että voisiko vielä tulla sellainenkin aika että olisi päässyt tästä itsensä ympärillä pyörimisestä ja voisi alkaa elämään jotenkin oikeasti ja muuhunkin keskittyen. Kenties sekin tulee, mutta kai nyt sitten näiden pohdintojen aika on, kun kerran ne mielessä ovat ja aikaakin on.
Olen miettinyt paljon ihmisen mieltä. Omaa mieltäni. Sitä kuinka paljon siellä pyörii kaikkea aivan sontaa. Syntisiä ajatuksia. Pelkoja. Monenlaista masentavaa. Olen rukoillut mielen uudistusta, josta Room. 12:2 mainitsee. Mielen kupeiden vyöttämistä, josta 1. Piet. 1:13 kirjoittaa. Ettei aivan kaikki ajatukset vain rehottaisi miten sattuu, vaan että voisi edes yrittää hallita niitäkin. Olla hyväksymättä pahoja ajatuksia ja nähdä ja tunnustaa ne synniksi. Omille ajatuksilleen on niin helppo olla sokea. Varsinkin kun on lapsesta saakka ajatellut itsestään ja muista pahoja ajatuksia. Sitä on niin vahvasti hellinyt omaa ajatusmaailmaansa. Ja kun on jäänyt jotenkin hiljaiseksi ihmiseksi, nämä pahat ajatukset eivät niin helposti tule ulos ja toisten tietoisuuteen, niin sitten niitä voi itsekin huomaamattaan kantaa vuosikausia. Eihän niitä ole tiennyt kuin Jumala. Ihmeellistä on hänen rakkauden armonsa syntistä kohtaan. Ettei hän osoittele syntejä sormella, vaikka ne tuntee ja tietää. Että hän rakastaa ja haluaa vain auttaa ja vapauttaa.
Olen rukoillut anteeksiantavaista sydäntä. Anteeksiantaminen on jotenkin omalle sydämelle niin suorastaan vierasta ja outoa. Hyvä kun edes ymmärrän mitä se tarkoittaa. Ja kuitenkin tiedostan, että asiassa ollaan yhden suurimman salaisuuden äärellä, mitä ihmisen onnellisuuteen tulee. Ja Jeesuksen opetuksen ja toiminnan ja ristintyön ytimeen. Jeesus kuoli minun kaikkien mahdollisten syntien tähden ja Jumala antaa minulle kaikki syntini anteeksi. Menneet ja tulevat. Minun ei tarvitsisi kantaa syyllisyyttä mistään asiasta. Ja miksi kuitenkin kannan? Jumalan edessä olen puhdas. Jumala taas käskee antamaan synnit anteeksi sellaiselle joka on rikkonut minua vastaan. Etten kantaisi kaunaa ja katkeruutta, vihaa ja kostonhalua, vaan antaisin anteeksi. Vihaamalla pilaan oman elämäni ja suhteeni muihin. Ja sitten huomaan kuinka tiukassa jotkut asiat itsessäni ovat. Haluaisin haluta antaa anteeksi, ja joskus haluankin haluta, mutta ensisijaisesti huomaan etten aina niin kauheasti kuitenkaan halua. Saatan haluta sitä, että ihmiset maksavat kärsimisellään kun ovat kohdelleet minua kaltoin. Ja sitten kuitenkin haluaisin voida olla rakkauden puolella ja Jeesuksen puolella. Armon ja anteeksiantamisen puolella. Jumala, ole minulle syntiselle armollinen! Ei ole minun sydämessäni mitään hyvää. Vain Jeesus on hyvä, ei kukaan muu.
Mietin syntisyyttäni nykyään enemmän ja olotilani on huomattavasti parempi kuin joskus aikaisemmin. Joku ihmeellinen vapautuksen asia on kätketty tähän juttuun. Siis että kun näkee ja tunnustaa syntejään, niin helposti voisi ajatella, että ihmisellä menee silloin kauhean huonosti, vaan todellisuudessa näyttääkin menevän juuri päinvastoin. Kun tunnustaa Jumalalle, että on paha, niin hän tulee apuun ja auttamaan ja fiilis onkin hyvä, suorastaan kevyt. Jos taas ajattelee, että onhan se ihan inhimillistä vain ajatella pahoja ja vähän sanoa ja tehdäkin niitä ja mitäs tunnustamista siinä on Jumalan edessä, niin sitten ei tapahdukaan mitään ja roikkuminen samassa tilassa jatkuu. Tämä on kaiketi kirjoitettuna 1. Joh. 1:8-9 näillä sanoilla: ”Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme, ja totuus ei ole meissä. Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.”
Se, että Jeesus on kuollut syntieni tähden on maailman suurin asia. Meinaa vain olla niin suuri, ettei alkuunkaan tahdo mennä ymmärryksen puolellekaan kunnolla koko juttu. Ja asian sovellukset omassa elämässäni. Armollinen suhtautuminen itseensä ja toisiin, koska itse olen armahdettu Jumalan edessä. Uskon silti että pikkuhiljaa Jumala ajaa päivityksiä meikäläiseenkin tässä asiassa. Että saa yhä syvemmin ja syvemmin ymmärtää. Viattoman Jumalan Pojan veriuhrin merkitystä. Ei kai se aukea kuin tätä elämää elämällä ja rehellisesti ihmisenä olemalla. Niin hirvittävän vaikealta kuin se usein tuntuukin.
