Pöpön ja pennun puhuttelussa

Onpa hienoa, kun jaksaa istua tällä lailla pöydän ääressä ihan normaalisti. Eilen en nimittäin jaksanut, vaan olin aivan uupunut ja piti vain levätä koko päivä. Joku pöpö on tällä viikolla vaivannut minua ja aiheuttanut epämääräisiä oireita. Vatsatautioireita ja sitten oli tuo eilinen uupumus. Tänään juon kokista, kun tuntuu, että jostain pitää saada energiaa, kun ruokahalua ei oikein ole. Olen miettinyt myyräkuumeen mahdollisuutta. Siivosin 20.3. täällä yhtä vaatehuonetta tai komeroa ja sieltä vastaan lopuksi tulikin aika tuore metsämyyrän raato. Se oli selkeä altistuminen. Sitten kului 6 ja puoli viikkoa ja tuli tällaista epämääräistä oiretta. Otin yhteyttä julkiseen terveydenhuoltoon perjantaina, mutta koska en ole sinänsä hoidon tarpeessa, niin eivät he huvin vuoksi testaa, onko tämä myyräkuumetta. Katsotaan, lähdenkö vielä alkuviikosta itse yksityiselle selvittämään, oliko tämä myyräkuumetta vai ei. Onhan se joku mahapöpökin voinut olla.

Perjantaina 8.5. kylvettiin ensimmäiset 3 hehtaaria. Hyvin tavanomainen kylvöjen aloitusaika oli tänäkin vuonna. Kovasti on traktoreita ollut tänä viikonloppuna liikenteessä kylänraitilla eikä ihme, kun sää on todella hienoa, pellot kuivuneet kylvökuntoon ja alkuviikkoon ennustellaan reiluja sateita. Mutta täällä on viikonloppua eletty hiljaisuudessa ja katsotaan saataisiinko jotakin huomenna vielä kylvettyä ennen sateiden alkua. Kyllähän nämä kaikki aikataulut ja sairastamisetkin tässä kohtaa aina vähän mietityttää, kun aina toivoisi jotain oikein ihanteellista kylvöaikaa ja siihen sitten sopivia sateita heti kun on saatu siemenet maahan. Eikä se sitten oikein koskaan mene niin kuin itse toivoisi. Ja sitten kuitenkin lopputulos pystyy olemaan oikein hyvä, Jumalan ohjaama ja siunaama, vaikkei mennytkään niin kuin itse olisi toivonut. Nytkin kylvöaikataulussa mietityttää siis syksy, kun on sitten taas sitä omaa ja työntekijän matkustelua siellä tiedossa. Koskahan sitä oikeasti oppisi luottamaan Jumalaan ihan kokonaan, ettei pikkuisen tarttisi kuitenkin jännittää ja stressata samalla kun luottaakin.

Tämmöisestä pienestä jännittämisestä sai rohkaisevan puhuttelun viikko sitten. Tuttuni, jonka poneja on tulossa tänäkin kesänä laiduntamaan, on tänä keväänä ottanut itselleen dobermannin pennun. Maaliskuun puolivälissä näin tämän pennun, kun se oli 12 viikon ikäinen. Se oli innokas tapaus ja leikki vähän pihassa ja oli kiva tutustua pentuun. Vapunaattona tämä tuttu kävi sitten ostamassa kauroja ja kertoi että koira on nyt tullut siihen ikään, että suojeluvietti alkaa heräämään ja se alkaa olla vieraita kohtaa epäluuloinen. Dobberi ei ollut tuolloin mukana ja aloin miettiä, että mitenkähän se jatkossa suhtautuu minuun ja jos se huomaa että arkailen, niin mitenkäs se sitten suhtautuu jne. Viikko sitten katseltiin yhdessä näitä tämän vuoden laidunpeltoja ja 20 viikkoinen pentu oli nyt mukana matkassa. Se oli tietysti kovasti kasvanut, mutta ei kiinnittänyt minuun yhtään mitään huomiota, mennä touhotti vain ihan normaalisti. Ihmettelin tätä sitten ääneen, että mites se nyt ei minua vierasta, kun kerran on siinä iässä, että vieraita kohtaan on epäluuloinen. Niin sitten sain kuulla, että sehän tuntee minut jo, kun on tavannut minut siinä iässä, eli 12-16 viikkoisena, kun sosiaalistaminen tapahtuu. En ollut arvannut, että se noin helpolla tapahtuisi, että ihan lyhyehköllä kertatapaamisella! Tuntui kovin hauskalta päästä dobermannin sisäpiiriin. Se mikä voisi olla hyvin pelottava onkin minun puolellani. Ja siitä tuleekin turvassa olemisen tunne.

Tämä puhutteli siis hengellisessä mielessä. ”Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan? Hän, joka ei säästänyt omaa Poikaansakaan vaan antoi hänet alttiiksi kaikkien meidän edestämme, kuinka hän ei lahjoittaisi meille kaikkea muutakin hänen kanssaan!” (Room. 8:31-32) Tunnistan itsessäni sellaista arkuutta luottaa Jumalaan jotenkin ihan täysillä ja kaikessa. Että ehkä jossain tunnelämän ja sielun sopukoissa voi olla pelkoja siitä, onko Hän minun puolellani todella aivan kaikessa. Nämä epävarmuudet eivät kohdistu sielun pelastukseen liittyviin asioihin, vaan varmaan sitten näihin jotenkin arkisempiin asioihin, tämän elämän kysymyksiin. Kun on yksin ja sairaana isossa talossa, niin kyllä silloin kaikenlaisia ajatuksia voi tulla mieleen. Että oletko Jumala minun puolellani, kun koen tällaista yksinäisyyttä? Pitääkö selviytyä yksin? Ehkä se syvä ihmisyhteyden ja rakkauden kaipuu siellä pohjalla kuitenkin kumisee ja jotenkin kokee sitten Jumalankin jättäneen yksin jollain elämän alueella, missä on kaipaus jäänyt täyttymättä. Ja sitten miettii, että onko Jumala oikeasti minun puolellani, kun on tämä tyhjiö aina olemassa ja se sitten enemmän tai vähemmän oireilee. Sairaana isossa talossa näköjään enemmän. Mutta jos kerran joku dopermannikin haluaa suojella omaa perhekuntaansa niin eikö vielä paljon enemmän Jumala halua suojella omiaan olla heidän puolellaan? Ja toki ymmärrän myös, että yksinäisyyden salliminen on myös osa Jumalan suojelua. Mieluummin yksin kuin sellaisessa suhteessa, mitä Jumala ei ole tarkoittanut.

Tänään on siis ihan hyvä olo jo pientä ruokahaluttomuutta lukuun ottamatta. Uskon jaksavani lähteä tästä vielä ihan hyvin ehtoollistilaisuuteen.

”Olen näet varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit eivätkä henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva, eivät voimat, ei korkeus eikä syvyys eikä mikään muu luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” (Room. 8:38-39)