Onpa hienoa, kun jaksaa istua tällä lailla pöydän ääressä ihan normaalisti. Eilen en nimittäin jaksanut, vaan olin aivan uupunut ja piti vain levätä koko päivä. Joku pöpö on tällä viikolla vaivannut minua ja aiheuttanut epämääräisiä oireita. Vatsatautioireita ja sitten oli tuo eilinen uupumus. Tänään juon kokista, kun tuntuu, että jostain pitää saada energiaa, kun ruokahalua ei oikein ole. Olen miettinyt myyräkuumeen mahdollisuutta. Siivosin 20.3. täällä yhtä vaatehuonetta tai komeroa ja sieltä vastaan lopuksi tulikin aika tuore metsämyyrän raato. Se oli selkeä altistuminen. Sitten kului 6 ja puoli viikkoa ja tuli tällaista epämääräistä oiretta. Otin yhteyttä julkiseen terveydenhuoltoon perjantaina, mutta koska en ole sinänsä hoidon tarpeessa, niin eivät he huvin vuoksi testaa, onko tämä myyräkuumetta. Katsotaan, lähdenkö vielä alkuviikosta itse yksityiselle selvittämään, oliko tämä myyräkuumetta vai ei. Onhan se joku mahapöpökin voinut olla.
Perjantaina 8.5. kylvettiin ensimmäiset 3 hehtaaria. Hyvin
tavanomainen kylvöjen aloitusaika oli tänäkin vuonna. Kovasti on traktoreita
ollut tänä viikonloppuna liikenteessä kylänraitilla eikä ihme, kun sää on
todella hienoa, pellot kuivuneet kylvökuntoon ja alkuviikkoon ennustellaan
reiluja sateita. Mutta täällä on viikonloppua eletty hiljaisuudessa ja
katsotaan saataisiinko jotakin huomenna vielä kylvettyä ennen sateiden alkua.
Kyllähän nämä kaikki aikataulut ja sairastamisetkin tässä kohtaa aina vähän
mietityttää, kun aina toivoisi jotain oikein ihanteellista kylvöaikaa ja siihen
sitten sopivia sateita heti kun on saatu siemenet maahan. Eikä se sitten oikein
koskaan mene niin kuin itse toivoisi. Ja sitten kuitenkin lopputulos pystyy
olemaan oikein hyvä, Jumalan ohjaama ja siunaama, vaikkei mennytkään niin kuin
itse olisi toivonut. Nytkin kylvöaikataulussa mietityttää siis syksy, kun on
sitten taas sitä omaa ja työntekijän matkustelua siellä tiedossa. Koskahan sitä
oikeasti oppisi luottamaan Jumalaan ihan kokonaan, ettei pikkuisen tarttisi
kuitenkin jännittää ja stressata samalla kun luottaakin.
Tämmöisestä pienestä jännittämisestä sai rohkaisevan puhuttelun
viikko sitten. Tuttuni, jonka poneja on tulossa tänäkin kesänä laiduntamaan, on
tänä keväänä ottanut itselleen dobermannin pennun. Maaliskuun puolivälissä näin
tämän pennun, kun se oli 12 viikon ikäinen. Se oli innokas tapaus ja leikki
vähän pihassa ja oli kiva tutustua pentuun. Vapunaattona tämä tuttu kävi sitten
ostamassa kauroja ja kertoi että koira on nyt tullut siihen ikään, että suojeluvietti
alkaa heräämään ja se alkaa olla vieraita kohtaa epäluuloinen. Dobberi ei ollut
tuolloin mukana ja aloin miettiä, että mitenkähän se jatkossa suhtautuu minuun
ja jos se huomaa että arkailen, niin mitenkäs se sitten suhtautuu jne. Viikko
sitten katseltiin yhdessä näitä tämän vuoden laidunpeltoja ja 20 viikkoinen
pentu oli nyt mukana matkassa. Se oli tietysti kovasti kasvanut, mutta ei kiinnittänyt
minuun yhtään mitään huomiota, mennä touhotti vain ihan normaalisti. Ihmettelin
tätä sitten ääneen, että mites se nyt ei minua vierasta, kun kerran on siinä
iässä, että vieraita kohtaan on epäluuloinen. Niin sitten sain kuulla, että sehän
tuntee minut jo, kun on tavannut minut siinä iässä, eli 12-16 viikkoisena, kun
sosiaalistaminen tapahtuu. En ollut arvannut, että se noin helpolla tapahtuisi,
että ihan lyhyehköllä kertatapaamisella! Tuntui kovin hauskalta päästä dobermannin
sisäpiiriin. Se mikä voisi olla hyvin pelottava onkin minun puolellani. Ja
siitä tuleekin turvassa olemisen tunne.
Tämä puhutteli siis hengellisessä mielessä. ”Jos Jumala on
meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan? Hän, joka ei säästänyt omaa
Poikaansakaan vaan antoi hänet alttiiksi kaikkien meidän edestämme, kuinka hän
ei lahjoittaisi meille kaikkea muutakin hänen kanssaan!” (Room. 8:31-32) Tunnistan
itsessäni sellaista arkuutta luottaa Jumalaan jotenkin ihan täysillä ja
kaikessa. Että ehkä jossain tunnelämän ja sielun sopukoissa voi olla pelkoja
siitä, onko Hän minun puolellani todella aivan kaikessa. Nämä epävarmuudet
eivät kohdistu sielun pelastukseen liittyviin asioihin, vaan varmaan sitten
näihin jotenkin arkisempiin asioihin, tämän elämän kysymyksiin. Kun on yksin ja
sairaana isossa talossa, niin kyllä silloin kaikenlaisia ajatuksia voi tulla
mieleen. Että oletko Jumala minun puolellani, kun koen tällaista yksinäisyyttä?
Pitääkö selviytyä yksin? Ehkä se syvä ihmisyhteyden ja rakkauden kaipuu siellä
pohjalla kuitenkin kumisee ja jotenkin kokee sitten Jumalankin jättäneen yksin
jollain elämän alueella, missä on kaipaus jäänyt täyttymättä. Ja sitten miettii,
että onko Jumala oikeasti minun puolellani, kun on tämä tyhjiö aina olemassa ja
se sitten enemmän tai vähemmän oireilee. Sairaana isossa talossa näköjään enemmän.
Mutta jos kerran joku dopermannikin haluaa suojella omaa perhekuntaansa niin
eikö vielä paljon enemmän Jumala halua suojella omiaan olla heidän puolellaan?
Ja toki ymmärrän myös, että yksinäisyyden salliminen on myös osa Jumalan
suojelua. Mieluummin yksin kuin sellaisessa suhteessa, mitä Jumala ei ole
tarkoittanut.
Tänään on siis ihan hyvä olo jo pientä ruokahaluttomuutta lukuun
ottamatta. Uskon jaksavani lähteä tästä vielä ihan hyvin ehtoollistilaisuuteen.
