Lukioaikana kävin silloin tällöin iltaisin jumpissa tuossa samaisessa ammattikoulun liikuntasalissa. Nyt, 15 vuotta myöhemmin, löysin sieltä taas itseni jumppaamasta. Ja sitten kun mietin, että mitä tässä välissä on tapahtunut ja missä tilanteessa nyt olen, niin jotenkin tuli ensin vain syvä itku. Tämä 15 vuotta ei ole mennyt ihan niin kuin itse olisi toivonut. Päällimmäisinä muistoina olivat vain kärsimykset. Pettymykset ja surut. Ja suurimpana suruna tietysti se, ettei ole kyennyt läheisiin ihmissuhteisiin. 15 vuotta asuin muilla paikkakunnilla opiskelun ja työn perässä. Aina yksin. Ei puhettakaan mistään vakavasta parisuhteesta tai perheestä. Ja nyt sitten olen tekemässä samoja vatsalihasliikkeitä samassa paikassa kuin 15 vuotta sitten. Tuolloin luulin, että elämä jotenkin vain vie eteenpäin. Että kun lähtee opiskelemaan, niin kyllä sieltä sitten jostain puolisokin löytyy. Mutta ei se sitten ihan mennytkään niin.
Minulla on ollut paljon hyviä ja ihmeellisiä hetkiä viimeisen 15 vuoden aikana. Mutta silti oli melkein erikoista huomata, kuinka tuossa jumppatunnilla ei oikein tullut mitään mieleen. Vain tyhjyys siitä että 15 vuotta on kulunut eikä tunnu olevan siitä mitään konkreettista. Oli muistoja ihmisistä sieltä ja täältä – kipeitä ja hyviä muistoja, mutta jotenkin kuitenkin enempi muistoja kuin tämän päivän konkretiaa. Ainoa asia, mikä oli erilaista jumppaajan ajatuksissa nyt kuin 15 vuotta sitten oli Jeesus. Häneen minä olen saanut tutustua. Hän on tullut elämääni sitten lukiovuosien. Ja hän on konkreettinen, vaikkei olekaan nyt silminnäkyvä. Hän rakastaa minua, vaikken muilta kivuiltani ja peloiltani ole rakkauttaan pystynyt ja uskaltanut kunnolla ajatella tai kokea. Hän on auttanut jaksaa elämään ja antanut toivoa, kun sitä ei ole missään muualla ollut. Hän on ollut valo ja tulevaisuuden toivo minun muuten niin säkkipimeässä mielessäni. Ja Hän on ainoa toivo tänäänkin. Kunpa en toivoani enää muuhun yrittäisikään laittaa. Ihmisrakkauden toivoon joka pettää kerta toisensa jälkeen.
Syksy tuo nyt sitten konkreettisen muutoksen aikaisempien vuosien elämään. Niin monena vuotena aikaisemmin olen syyskuussa muuttanut työpaikkakunnalle talvikaudeksi. Tänä vuonna en nyt sitten muutakaan. Olen onnellinen siitä, ettei nyt tarvitse muuttaa, mutta kyllä minä täälläkin vähän hukassa olen. Kun tuntuu, että vain ajelehdin ja ajelehdin. Motivaatio ja voimat erinäisiin tekemisiin ovat edelleen aivan hukassa ja olemattomat. Koen, että minulta odotetaan asioita, joita en haluaisi tehdä tai joihin en pysty. Stressitasot ovat edelleen aivan liian korkealla, vaikka toisaalta en tee kauheasti mitään - kunhan murehdin vain. Paljon on vielä solmuja selvittämättä. Tavallaan pelottaa, että mitähän tästä syksystä oikein tulee. En pysty ottamaan vastuuta asioista, joihin minulla ei ole motivaatiota ja kun ei ota vastuuta, niin käyttäytyy kuin pahainen kakara eivätkä asiat silloin oikein toimi kauhean hyvin käytännössä ja on paha mieli itsellä ja muilla. Tätä ihmettelyä tullee riittämään.
Mutta on tässä ollut kivojakin hetkiä. Eilen sain uuden kana-asukin talvikanalaani! Pidettiin pientä rukous- ja palaverihetkeä muutamien paikallisten uskovien kanssa, mikä oli innostavaa ja ihanaa. Lahjaksi sain uuden kauniin kanan :). Väkisin tuli myös muisteltua hieman päivälleen tasan kahden vuoden takaista ”kanakauden päättäjäiset” tapahtumaa kaikkine hassuine juttuineen ja siunaavine iltakokoushetkineen. Näin jälkeenpäin ajateltuna se päivä kuuluu kyllä ehdottomasti omien huippupäivieni joukkoon tässä viimeisen 15 vuoden aikana.
Päivä kerrallaan pitää nyt sitten vain yrittää orientoitua tähän uuteen syksyelämään ja luottaa Jumalan johdatukseen. Ihan tämmöisenä paluumuuttajanakin.
