Yksi kestoaihe minulla muiden joukossa on niska- ja hartiakivut. Kesän aikana kävin 4 kertaa OMT-fysioterapeutilla. Niskoista otettiin myös röntgen-kuvat. Niska on todettu kyfoottiseksi eli kaularanka on jotenkin väärällä lailla suora, selkärangassa on skolioosia ja sitten erinäistä lihaskireyttä monessa paikassa. Mitään kovin vakavaa ei tässä vaiheessa vielä pitäisi olla, mutta ryhti ja niskan asento pitäisi saada hyväksi. Ja minä kun sitten kuitenkin aina vain retkotan enkä jaksa olla hyvässä ryhdissä. Miten päänuppi voikin olla niin painava kannateltavaksi.
OMT-fysioterapia lopetettiin ainakin toistaiseksi, koska siitä ei ollut tapauksessani tarpeeksi hyötyä (ja hoitaja oli niin fiksu että lopetti sen eikä rahastanut minua kuiviin). Nyt olen ollut kerran terveyskeskusfysioterapeutilla ja yritän aloittaa vuoden kestävää niskalihasten vahvistusohjelmaa. Saa nähdä mitä siitä tulee. Yksi ongelma on se, että en sitten kuitenkaan ole aina jaksanut kunnolla tehdä ohjelmia. Tai sitten ne ovat vain pahentaneet tilannetta. Mutta silti olen kiitollinen että on tämmöisiä fysioterapeutteja, joille voi mennä ja joiden kanssa puhua tästä asiasta.
Joskus aiemmin en oikein edes tiennyt mitä fysioterapeutit tekevät. Ajattelin, että semmoisilla käy jotkut vanhat kääkät vain. Viimeisten vuosien aikana olen ollut ottamassa mielellään vastaan kaikki vinkit, mitä heiltä kuulee. Kun on asia tullut omakohtaiseksi. Ja että on edes joku joka tsemppaa ryhdikkäämpään elämään.
Ajattelen kyllä että mieli ja keho on tosi vahvasti yhteyksissä. Luulen, että jos mieleni ei olisi ollut niin masentunut ja lytyssä niin kehonikaan ei olisi niin lytyssä. Kun on olo, ettei haluaisi olla olemassa, vaan niin ettei kukaan huomaisi ja haluaisi liueta lattianrakoon, niin silloin ei kyllä pidä yllä hyvää ryhtiäkään vaan päinvastoin haluaa olla mahdollisimman pienenä ja lyttänäisenä. Kun ei ole elämän energiaa mielessä, ei jaksa liikkuakaan, vaan makaa loputtomasti vain sohvalla huonossa asennossa. Kun ihmisten kanssa on vaikea olla, viettää tietokoneen ääressä huonossa ryhdissä aikaa tuntitolkulla. Ja tietysti kun on koko koulu- ja työuran tehnyt istuen, kaiken kiitoksen saanut istumatyöstä. Ja sitten vielä kun sisällä on joku jännitystila, joka ei lähde pois. Kun ei osaa ollenkaan rentouttaa itseään näistä kiristyneistä lihaksista ja on joku kestojännitys koko ajan päällä. Että eihän se sitten valtava ihme ole, että paikat ovat kipeät ja kireät.
Määräisin itselleni toisen ihmisen lempeää kosketusta, jos vain suinkin sellaisen määräyksen voisin kirjoittaa. On ihmeellistä, että Jumala on tehnyt ihmiset niin riippuvaiseksi toisistaan. Joskus kun on ollut tilanteessa että joku on puhtaan lempeän rakkaudellisesti koskettanut, on heti huomannut kuinka stressitaso laskee ja keho rentoutuu. Tästä on varmasti tehty tieteellisiä tutkimuksiakin, mutta voin ainakin todistaa omasta empiirisestä elämästäni asian todeksi. Huomaan sen tietysti siksi niin helposti, että itsellä tällaisia tilanteita on ollut suhteellisen harvassa ja peruskireys niin suuri. Joskus Jumala on ihmeellisellä tavalla antanut tällaisia hetkiä, että on jaksanut eteenpäin. Olen kiitollinen jokaisesta kosketuksesta, joka on puhdas ja rakkaudellinen ja läheisyydestä, joka ei vaadi mitään. Niistä harvinaisista hetkistä, jolloin tuntuu, että lepää Jeesuksen rintaa vasten, kun lähellä onkin joku ihminen. Tuntuu, etten olisi tässä ilman näitä kallisarvoisia hetkiä matkan varrella.
Toisena asiana määräisin itselleni tietysti liikuntaa, mutta sitäkin jotenkin hyvässä seurassa, että jaksaisi eikä niin että se olisi pakkopullaa, joka heti lopahtaa, niin kuin minulle usein liikunnan kanssa käy. Liikuntaan innostavat ihmiset sanovat aina että pitäisi valita laji, josta pitää, mutta entä sitten jos ei pidä mistään? Jos on mieli niin raskas ettei pysty nauttimaan liikunnasta yhtään? Jos se on vain pakkopullaa ja endorfiinit eivät liiku ollenkaan? Jos siitä tulee suoritus kaiken muun suorittamisen ohella ja sitä kautta ahdistavaa? Jos olet elänyt ympäristössä jossa liikuntaharrastuksia on halveksittu? Ei ole ollenkaan itsestäänselvää pitää itseään hyvässä ryhdissä.
Mieli on nyt sen verran hyvä, että huomenna olen menossa pilateskurssille. Ja torstaisin käyn nykyään jumpassa, että on nyt sentään jotain. Ja kun näihin jaksaa mennä niin tarkoittaa se, että mielikin on paremmassa kunnossa kuin joskus aiemmin. Tosin on kyllä myös paremmin aikaakin mennä.
Vielä mietin kyllä mistä saisi tsempparia lässähtävälle mielelle. Fysioterapeutti kun ei valitettavasti hoida sitä puolta. Ja kun ei ole sellaista ystävää kuka tsemppaisi liikkumaan, niin ei kyllä ole sellaistakaan joka kannustaisi elämässä muutenkaan. Olen miettinyt jollekin terapeutille menemistäkin vielä. Sielunhoito- tai psykoterapeutille tai jollekin semmoiselle, jonka kanssa voisi keskustella mielen lässähdyksistä ja skoliooseista. Kun kerran semmoisiakin ihmisiä on. Ja ihan tavallisien ihmisten elämää varten. Ihan minuakin varten. Se on ollut hyvin vaikea käsittää, mutta toisaalta on suuri helpotus tietää, että apua kuitenkin on mahdollisuus saada, jos tuntuu, ettei jaksa elää. Silti ei ole itsestään selvää kelle, miten ja mihin mennä. Kuka voisi olla aidosti - edes työnsä puolesta - kiinnostunut minun asioistani?
Tämä on tämmöistä. Välillä jaksaa pitää itseänsä ryhdissä ja mielikin on hyvä ja välillä sitten lässähtää niin totaalisesti ja on aivan masennuksen syövereissä ja täysin voimaton ja ahdistaa vain. Mutta kuitenkin, jos sittenkin, voisiko olla, että olisiko tämä elämä ihan myös minua varten? En ole siitä vielä ihan varma, mutta joskus uskaltaa hetken ajatella niinkin.
