Vähitellen alkaa ehkä konkretisoitua tämä toimistotyöstä tehty irtisanoutuminen. Tosin hyvin vähitellen. Mutta jos en olisi keväällä irtisanoutunut, niin tällä viikolla olisin vaihtanut paikkakuntaa ja aloittanut taas työt siellä. Ja nyt sitten olenkin edelleen täällä. Ja kirjoitan blogia - keskellä kirkasta arkipäivää. Päätös tuntuu oikealta edelleen.
Päivissä on kyllä ihan tarpeeksi ohjelmaa. Mitään tekemistä en kaipaa yhtään enempää. Nytkin miettii, että onko liikaa. Mutta kyllä harrastukset ihan hyviltäkin tuntuvat. Aloitin Raamatun heprean kurssin ja sitten yhden jumpan. Aloitin myös neulekerhon, mutta saa nähdä jatkanko sitä. Ja sitten on paras eli Raamattupiiri.
Kuitenkin haluaa edelleenkin paljon vain miettiä ja pohtia ja kuunnella sisintään. Nautiskelin kovasti eväistä, joita sain nyt viimeksi lukemastani kirjasta eli Tommy Hellstenin Saat sen mistä luovut – Elämän paradoksit –kirjasta. Siinä oli itselle oikeasti uusia oivalluksia ja mielestäni suurta viisautta.
Hellstenin kirjassa on hyvin paljon erilaisia juttuja, jotka puhuttelevat, mutta itselle jäi ehkä päällimmäisenä mieleen ihmisen persoonallisuus ja persoona. Hellsten kirjoittaa, että ihminen löytää identiteettinsä löytäessään heikkoutensa ja että kukaan ei voi olla heikko, ellei hänen ympärillään ole rakkautta. Rakkaus synnyttää persoonan. Oman persoonan menettäminen johtaa aina myös rakkauden menettämiseen, koska rakkaus on persoonan ominaisuus. Kysymys Jumalasta on syvimmiltään kysymys rakkaudesta. Jos ei usko olevansa rakastavan Persoonan eli Jumalan kantama, ei uskalla elää. Sisäisesti turvaton ihminen joutuu välttämään elämää.
Tiedostan itsessäni selvästi persoonan menettämisen. Hellsten kuvaa kirjassaan, kuinka rakkauden kokemuksia vaille jääneet ihmiset hylkäävät itsensä ja ovat valmiita menettämään ja muuttamaan persoonallisuuttaan kaivatessaan rakkautta ja hyväksyntää. Kun ihminen pukeutuu kuoreen, joka ei ole totta, mutta johon hän rakkaudenkaipuussaan joutuu turvautumaan, ihminen menettää persoonallisuuttaan ja todellisuudessa alkaa torjua rakkautta, koska hän ei paljasta heikkoa sisintään. Kukaan ei voi todella rakastaa häntä, koska hän ei näytä todellista herkkyyttään tai luonnettaan ylipäätään. Lapsen selviytymismekanismista tulee aikuisuuden myötä todellinen ansa ja eristäjä.
Kaksi ja puoli vuotta sitten, kun menin erääseen keskusteluryhmään, aloitustilanteessa jokainen sai valita pöydältä pienen esineen ja kertoa sitten kuinka se kuvaa itseä. Muistan valinneeni liskon näköisen otuksen, jonka kuvasin kameleontiksi, joka aina vaihtaa väriä tilanteen mukaan. Hellstenin kirja palautti tämänkin puolen esiin. Kuinka inhottavaa on se, kun jotenkin on joka ihmisen kanssa vähän erilainen. Että ulkokuori muuttuu aina se mukaan kenen kanssa on ja toisen mielipiteet ja tunteet vaikuttavat liiallisesti. Kun ei uskalla olla oma itsensä tai ei oikein tiedäkään millainen se oma itse olisi. Omat rajat ja itsetuntemus on hukan teillä. Persoona on liuennut jonnekin tässä matkalla. Ja rakkaus sen myötä. Jäljellä on tyhjä ja voimaton olo. Kumiseva vaski.
Vaan en tietenkään ajattele, että persoona kokonaan kadonnut olisi. Kyllähän se mukana edelleen on. Ja varmaankin kovasti huutamassa ja kaipaamassa esille pääsyä. Itse asiassa luulen, että se persoona on aika vinkeä tyyppi. Radikaali ja kantaa ottava. Tulisielu, mutta myös lempeä. Kyllä se nytkin aina joskus on esillä, mutta arjessa kuitenkin usein piilossa. Toivon, että kuitenkin se olisi vielä joskus päivittäin elossa. Muuten kuolen.
Hellsten kuvaa kirjassaan avun askeleiksi pelkoja päin menemistä. Hän kirjoittaa, että tekemällä sitä, mikä pelottaa, ihminen kutsuu elämän luokseen ja herää näin henkiin. Aikuiseksi kasvaminen on niiden sisällä olevien kuvien uhmaamista, jotka ovat peräisin meidän lapsuudestamme.
En oikeastaan voi kuvitella pelottavampaa asiaa, kuin että olla oma itsensä. Ja kuitenkin näyttää siltä että siihen elämä minuakin kutsuu. Että siihen Jumala kutsuu. Että siihen Rakkaus kutsuu. Totuutta salatuimpaan saakka. Ja Rakkaus joka karkoittaa pois kaiken pelon. Jään ihmettelemään. Luulisi että elävä persoona kuitenkin jossain vaiheessa voittaa suojakuorihökötyksen. Että untuvikko tulee kuoresta pihalle, kun valmis on.
P.S. Tämän kirjoituksen päätteeksi sopiikin hyvin Munamiehen "Haudo mua" -laulu :)
http://www.youtube.com/watch?v=87G4RsWIZZY
