Kun ei yhtään tiedä..

Mä en tiedä, en tiedä, en todellakaan tiedä - että mitä tehdä tässä elämässä. Että miks juuri minä olen syntynyt, mitä minä täällä palloilen, mitä tekisin, mikä olis mun juttu.. kun ei mikään realistinen innosta oikeesti..


Sain kirjeen talouskoulusta, että minut on hyväksytty sinne. No, se ei ollut yllätys, näin ajattelinkin tapahtuvan. Mutta tosiaan viikon päästä pitäisi sanoa viimeistään, että menenkö sinne ja nyt minusta kuitenkin tuntuu että en mene. Olen koko ajan ollut ihan kahden vaiheilla etten yhtään tiedä – on asioita puolesta ja vastaan. Soitin sinne eilen ja puhelu oli tympeä ja niinpä se sitten tietysti vaikutti heti siihen että vaaka kääntyy sille puolelle että en mene. Kun kyselin mahdollisuutta olla ajoittain pois, vastannut henkilö kyseenalaisti kovasti motivaationi. Kun kerroin ikäni ja koulutukseni, vastannut henkilö kyseenalaisti kykyni olla muiden opiskelijoiden - eli suurin osa 16-17 –vuotiaiden kanssa. Ja lopuksi muisti vielä painottaa että kyllä tänne aikuisiakin saa toki tulla, mutta että on paljon nuoria vailla opiskelupaikkaa. Hän siis osui kaikissa juuri niihin samoihin asioihin, mitä itsekin olen murehtinut: motivaatioita, vaikeuksia olla nuorten kanssa ja että pitäisikö kuitenkin nuorten saada opiskella mieluummin kuin minun. Lisäksi epäilen jaksamistani kaiken kaikkiaan. Oi voi.

Minulla on liki aina ollut se tunne että tämä maailma on muita varten, ei minua. Muut tuntuvat olevan niin innostuneita ja motivoituneita tekemisiinsä. Ja mua ei kiinnosta mikään, väkisin joutuu vain vääntämään paitsi että enää en jaksa vääntää ja nyt sitten vain on. Tämä kyllä tuntuu paljon paremmalta kuin se väkisin vääntäminen, mutta sitten kuitenkin tulee niitä ajatuksia, että ehkä jotain haluaisi tehdäkin vielä joskus. Ja sitten kun ei kuitenkaan ole mitään kiinnostavaa. Tai sellaista mitä oikeasti voisi.

Kyllähän sitä kaikkia juttuja on mitkä ehkä voisi kiinnostaa: Raamattu- ja lähetyskoulut Suomessa tai ulkomailla. Kristillinen vapaaehtoistyö ulkomailla. Mutta kun sitten on tuo maatila ja vanhat vanhemmat. On semmoinen olo etten kuitenkaan voi mennä mihinkään. Ja toisekseen en haluaisi mennä yksin. Ja ajattelen myös että jos ei ole onnellinen/tyytyväinen/levollinen/jotenkin ok siellä missä on, ei sitten ole oikein muuallakaan. Että haluaisi nyt löytää ensin elämänilon ihan täällä näin missä on. Ja motivoitua jostain lähelläkin olevista asioista.

Ulkomaiden lisäksi toinen ura mitä joskus ajattelen on kotiäidin työnkuva. Mutta se sitten taas törmää alkuunsa jo tietysti siihen ettei ole miestäkään. Ja muutenkin toisaalta tuntuu haastavalta yhtälöltä ulkomaahaaveiden kanssa. Silti olen ihan tyytyväinen että kuitenkin löydän tätäkin puolta itsestäni. Edes jonkinlaista halua äitiyteen. Kaupoissa tuntuu että näen jatkuvasti pikkuvauvoja ja lapsia – joskus aiemmin en ole heitä suurin piirtein huomannutkaan. Ja sitten kuitenkin tuntuu ettei minusta olisi siihenkään. Vaan silti en haluaisi ajatella niin. Äidin uraan liittyy pelkoja kaikkein eniten ja tavallaan kuitenkin se on olemuksessa sisimpiä toiveitakin. Niin sisin, etten ole sitä oikein halunnut aiemmin ajatellakaan.

Konkreettinen tekeminen on ollut minulle aina vaikeaa. On ollut suht helppo opiskella (vaikka nyt en jaksaisi sitäkään) ja tehdä juttuja paperilla, mutta käytännössä ja aikuisten oikeasti – se on minulle kamalan vaikeaa. Ei uskalla tai halua päättää, pelkää virheitä, tekee asioita suorittamalla eikä levosta käsin, toivoo vain että asiat olisivat ohi eikä osaa nauttia tekemisistä itsestään, väsyy kun stressaa koko ajan kaikesta. Tässä kaikessa tarvitsisi niin uudet asetukset ajatuksiin. Ettei tarvitsisi stressata. Että voisi olla oma itsensä ja siinä rauhassa tehdäkin juttuja eikä niin että pitäisi ansaita olemassaolon oikeutus tai muodostaa persoonansa tekemisen kautta. En osaa edes itselleni selittää sitä ihmeellistä ajatusvääristymää mikä liittyy liki kaikkeen käytännön tekemiseen. Siihen liittyy niin paljon asioita.

Minä nyt sitten vaan en kai muuta voi kuin jatkaa tätä olemaan opettelua. Psykoterapeutin luonakaan juttelemassa käyminen ei liene turhaa. Ja sitten tietysti ajattelee kuitenkin että Jumalalla on omat suunnitelmansa ja mahdollisuutensa. Että Hän johdattaa kuitenkin kaikenlaisten vaiheiden kautta. Kai se päämäärä kuitenkin on Taivas eikä joku hieno ura. Mutta kukapa ei kaipaisi mielekästä elämää ja mielekästä tekemistä. Ja ennen kaikkea rakkautta ja terveitä ja lämpimiä ihmissuhteita. Jeesus auta, mä en yhtään tiedä mitä mä teen ja mikä olis mulle oikeasti hyvää ja sopivaa.. Mitä mä teen vai vieläkö kauankin makaan tuossa sohvalla… vaikka meneehän se niinkin..marraskuun pimeässä ihan hyvin…

Tämän söpön kanaemon sain hiljan tuliaislahjana Argentiinasta. Luulin ensin kahta ruskeaa muniksi, mutta kyllä ne ovatkin tipuja. Kanaäiti tipuineen siis - ja ulkomailta. :)

Kansainvälisiä kanoja

Viime viikko oli minulla tosi hieno. Oli ihmeellistä olla pois näistä peruskuvioista. Olin viikon matkalla – Israelin ja Jordanian kiertomatkalla.


Jostain syystä olen jotenkin kiinnostunut ja innostunut Lähi-idästä. Israelissa ainakin minulla on joka matkalla ollut jotenkin hienoa. Aina se kutsuu ja vetää puoleensa, en sitä oikein voi ymmärtääkään. Tämä oli 4. matkani Israeliin (aina olleet viikon mittaisia). Ja taas haluaisi mennä sinne uudelleen. Se on niin pieni ja ihmeellinen maa täynnä mielenkiintoisia asioita.

Ensimmäistä kertaa olin nyt elämässäni myös Jordanian puolella – kaksi yötä siellä oltiin. Kauniita vuoristoisia maisemia oli sielläkin. Ja sitten toki myös paljon aavikkoa. Ja turistille ihmeellinen Petran kaupunki. Se oli kyllä elämys.

Jordania on Israelia toki kovasti erilainen. Jotenkin alkeellisempi monissa kohdin. En nyt miksikään suureksi Jordanian tuntijaksi kahdessa päivässä tullut, mutta ainakin jotakin sellaista näin mitä Israelissa ei ole: kanakaupat! Kun ajettiin kaupunkien läpi, niin väkisinkin huomasi muiden kauppojen ohessa pieniä putiikkeja, jossa sisällä oli häkkejä ja niissä istui valkoisia kanoja odottamassa ostajiaan. Valitettavasti bussi ajoi sen verran vauhdilla aina ohi, etten ollenkaan ehtinyt räppäämään valokuvaa näistä kaupoista. Toisaalta voi olla hyväkin etten ehtinyt, sillä näky olisi saattanut olla aika surkeakin. Olisi voinut tulla kanoja sääli.

En tiedä kanakauppojen toimintaperiaatetta – ostettiinko sieltä eläviä kanoja, jotka sitten tapettiin kotona vai tapahtuiko teurastus kaupassa vai olisiko sieltä saanut ostaa munivia kanoja kotiin. Veikkaan kuitenkin että kotiin olisi saanut ostaa elävän kanan ja valmistaa sen sitten siellä. Uusavuttomuudesta ei ainakaan voi paikallisia moittia. Aktiivista toimintaa nähtiin myös toisella tavalla bussin ikkunasta kun meneillään oli parhaillaan jokin islaminuskoon kuuluva juhla, jonka tapoihin kuuluu lampaan teurastaminen. Tienvarsilla näkyikin lampaan teurastusta ja suolistusta. Onhan siinä länsimainen aika ihmeissään.

Islamista ei ole helppo kirjoittaa. Tarvitsee olla niin kauhean rohkea, että uskaltaa ja minä en ole. Jotenkin pelkää sitä uskontoa. Se armottomuus tuntuu niin pelottavalta. Ja toisaalta haluan heti samaan hengenvetoon sanoa, että haluan kovasti rakastaa näitä ihmisiä. Ja rakastan. Jordanialaisetkin olivat aivan ihania – vieraanvaraisia ja ystävällisiä. Muttei se tarkoita että tuo uskonto olisi ihana. Kunpa hekin voisivat tulla tuntemaan Jeesuksen ja armon ja anteeksiantamisen voiman.

Vaikea selittää, mutta jotenkin tämä oli minulle merkittävä matka. Vaikka mitään sinänsä erikoista ei siellä tapahtunut, niin silti jälkeenpäin on tuntunut siltä, että sai siellä olla Jumalan siunauksen sateissa. On ollut hyvä olla matkan jälkeen, parempi kuin pitkään aikaan. Nautin niin ulkomailla olosta. Jotakin elämäni kutsumusta koen siinä. Että jos joskus tulen jotenkin enemmän vielä olemaankin ulkomailla. Se on joku sisäinen toivekin. Jeesuksen asioilla ulkomailla. Mutta en taida olla vieläkään alkuunkaan valmis siihen. Ja silti se ajatus antoi uutta voimaa. Että jos elämäntehtävä vielä kirkastuisi ja saisi joskus kunnolla innostua jostain.

Israelin aurinko jäi paistamaan sisimpään ja matkan muistot kelautuvat vielä edessä. Varmaan tässä nyt pian arkeen mieli putoaa. Israelia ja Jordaniaa en kuitenkaan haluaisi unohtaakaan. Herra siunatkoon ihmisiä siellä.

Tämä kuva on erään Jordaniassa asuvan tuttavani torilta ottama. Tämä ei ole sama asia kuin ne kanakaupat mitä näin, mutta jordanialaisia kanoja kuitenkin. Vähän käy sääliksi käy näitä kanojakin – tuo laatikosta tuleva kaula on niin surkea.

P.S. Jerusalemissa yövyttiin hienossa hotellissa aikalailla keskustan alueella, mutta niin vain kuului kukon kiekuminen siellä, kun aamulla ikkunan aukaisin. Se oli hauskaa. Kotoinen ääni. :)