Sain kirjeen talouskoulusta, että minut on hyväksytty sinne. No, se ei ollut yllätys, näin ajattelinkin tapahtuvan. Mutta tosiaan viikon päästä pitäisi sanoa viimeistään, että menenkö sinne ja nyt minusta kuitenkin tuntuu että en mene. Olen koko ajan ollut ihan kahden vaiheilla etten yhtään tiedä – on asioita puolesta ja vastaan. Soitin sinne eilen ja puhelu oli tympeä ja niinpä se sitten tietysti vaikutti heti siihen että vaaka kääntyy sille puolelle että en mene. Kun kyselin mahdollisuutta olla ajoittain pois, vastannut henkilö kyseenalaisti kovasti motivaationi. Kun kerroin ikäni ja koulutukseni, vastannut henkilö kyseenalaisti kykyni olla muiden opiskelijoiden - eli suurin osa 16-17 –vuotiaiden kanssa. Ja lopuksi muisti vielä painottaa että kyllä tänne aikuisiakin saa toki tulla, mutta että on paljon nuoria vailla opiskelupaikkaa. Hän siis osui kaikissa juuri niihin samoihin asioihin, mitä itsekin olen murehtinut: motivaatioita, vaikeuksia olla nuorten kanssa ja että pitäisikö kuitenkin nuorten saada opiskella mieluummin kuin minun. Lisäksi epäilen jaksamistani kaiken kaikkiaan. Oi voi.
Minulla on liki aina ollut se tunne että tämä maailma on muita varten, ei minua. Muut tuntuvat olevan niin innostuneita ja motivoituneita tekemisiinsä. Ja mua ei kiinnosta mikään, väkisin joutuu vain vääntämään paitsi että enää en jaksa vääntää ja nyt sitten vain on. Tämä kyllä tuntuu paljon paremmalta kuin se väkisin vääntäminen, mutta sitten kuitenkin tulee niitä ajatuksia, että ehkä jotain haluaisi tehdäkin vielä joskus. Ja sitten kun ei kuitenkaan ole mitään kiinnostavaa. Tai sellaista mitä oikeasti voisi.
Kyllähän sitä kaikkia juttuja on mitkä ehkä voisi kiinnostaa: Raamattu- ja lähetyskoulut Suomessa tai ulkomailla. Kristillinen vapaaehtoistyö ulkomailla. Mutta kun sitten on tuo maatila ja vanhat vanhemmat. On semmoinen olo etten kuitenkaan voi mennä mihinkään. Ja toisekseen en haluaisi mennä yksin. Ja ajattelen myös että jos ei ole onnellinen/tyytyväinen/levollinen/jotenkin ok siellä missä on, ei sitten ole oikein muuallakaan. Että haluaisi nyt löytää ensin elämänilon ihan täällä näin missä on. Ja motivoitua jostain lähelläkin olevista asioista.
Ulkomaiden lisäksi toinen ura mitä joskus ajattelen on kotiäidin työnkuva. Mutta se sitten taas törmää alkuunsa jo tietysti siihen ettei ole miestäkään. Ja muutenkin toisaalta tuntuu haastavalta yhtälöltä ulkomaahaaveiden kanssa. Silti olen ihan tyytyväinen että kuitenkin löydän tätäkin puolta itsestäni. Edes jonkinlaista halua äitiyteen. Kaupoissa tuntuu että näen jatkuvasti pikkuvauvoja ja lapsia – joskus aiemmin en ole heitä suurin piirtein huomannutkaan. Ja sitten kuitenkin tuntuu ettei minusta olisi siihenkään. Vaan silti en haluaisi ajatella niin. Äidin uraan liittyy pelkoja kaikkein eniten ja tavallaan kuitenkin se on olemuksessa sisimpiä toiveitakin. Niin sisin, etten ole sitä oikein halunnut aiemmin ajatellakaan.
Konkreettinen tekeminen on ollut minulle aina vaikeaa. On ollut suht helppo opiskella (vaikka nyt en jaksaisi sitäkään) ja tehdä juttuja paperilla, mutta käytännössä ja aikuisten oikeasti – se on minulle kamalan vaikeaa. Ei uskalla tai halua päättää, pelkää virheitä, tekee asioita suorittamalla eikä levosta käsin, toivoo vain että asiat olisivat ohi eikä osaa nauttia tekemisistä itsestään, väsyy kun stressaa koko ajan kaikesta. Tässä kaikessa tarvitsisi niin uudet asetukset ajatuksiin. Ettei tarvitsisi stressata. Että voisi olla oma itsensä ja siinä rauhassa tehdäkin juttuja eikä niin että pitäisi ansaita olemassaolon oikeutus tai muodostaa persoonansa tekemisen kautta. En osaa edes itselleni selittää sitä ihmeellistä ajatusvääristymää mikä liittyy liki kaikkeen käytännön tekemiseen. Siihen liittyy niin paljon asioita.
Minä nyt sitten vaan en kai muuta voi kuin jatkaa tätä olemaan opettelua. Psykoterapeutin luonakaan juttelemassa käyminen ei liene turhaa. Ja sitten tietysti ajattelee kuitenkin että Jumalalla on omat suunnitelmansa ja mahdollisuutensa. Että Hän johdattaa kuitenkin kaikenlaisten vaiheiden kautta. Kai se päämäärä kuitenkin on Taivas eikä joku hieno ura. Mutta kukapa ei kaipaisi mielekästä elämää ja mielekästä tekemistä. Ja ennen kaikkea rakkautta ja terveitä ja lämpimiä ihmissuhteita. Jeesus auta, mä en yhtään tiedä mitä mä teen ja mikä olis mulle oikeasti hyvää ja sopivaa.. Mitä mä teen vai vieläkö kauankin makaan tuossa sohvalla… vaikka meneehän se niinkin..marraskuun pimeässä ihan hyvin…
