Tipuja

Tänä samaisena helmikuun päivänä kaksi vuotta sitten makailin sairaalavuoteessa leikkauksesta toipumassa. Kun sairaalakokemusta ei ole muuten juuri ollut, tuo asia on ollut ihan mieliinpainuva. Kovin hyvin muistan edelleen kaikki siihen liittyvät ajatukset, vaikka tietysti etäisyyttäkin on niihin tullut. Tietyllä lailla koko asiasta tuli yhdenlainen käännekohta. Iloitsin sairauslomasta niin paljon, että ajattelin että on tämä nyt ehkä vähän outoa, jos elämässäni sairausloma aiheuttaa näin suuren ilon. Että ehkä kaikki ei ole aivan kohdallaan ja ehkä tälle asialle voisi itsekin tehdä jotain. Oikeastaan päätös raamattukurssille lähtemisestä ja sen jälkeen työstä irtisanoutumisesta kypsyi tuon sairausloman tuotoksena.


Kun menin leikkaukseen, ei tiedetty varmaksi mitä sisuksistani joudutaan poistamaan. Syövänkin mahdollisuus siinä hiukan keikkui - munasarjojen ja kohdun poistoa ei voinut varmasti poislukea ennen leikkausta. Muistan olleeni kuitenkin vain ihmeellisen rauhallinen. Enkä oikeastaan ollenkaan pelännyt sitä mahdollisuutta että voi käydä niin, ettei esim. lasten saaminen ole leikkauksen jälkeen enää mahdollista. Ajattelin vain, että Jumalan suunnitelma tapahtuu ja menee niin kuin menee. Tietysti oli sitten kuitenkin hienoa, että leikkaus oli vain suht pieni eikä mitään elimiä sitten tarvinnutkaan poistaa, ylimääräinen endometrioomaneste vain.

Kaikkea tässä nykyisessa rauhallisessa elämässä sitten ehtii miettimään. Niin kuin lapsiakin. Viime aikoina olen alkanut nimittäin huomata että lapsiakin on olemassa – positiivisella tavalla olemassa. Ruokakaupoissa näen nykyään lapsia – aiemmin en ole heitä siellä juuri huomannut. Raskaana olevat naiset ovat ilmeisesti lisääntyneet, koska näen heitä nykyään paljon useammin. Vauvanvaateosastot ovat ilmestyneet myös kauppoihin – epäilen ettei niitä ole aiemmin ollut. Facebookissa saatan katsella puolituntemattomien "tuttavieni" vauva- ja lapsikuvia, joita aiemmin en olisi vilaissutkaan. Jotakin on tapahtunut.

Oikeasti tuntuu hyvältä, että näköalat avartuvat. Lapsikammoni on ollut vähän ahdistavaa, enkä sano että se vieläkään kokonaan olisi pois, koska minulla ei ole koskaan ollut ketään lasta johon olisi voinut turvallisesti tutustua. Usein lapsen tavatessaan on ollut olo: kääk, lapsi, tehkää jotain! Nyt jotenkin ajattelen, että lapsi on aikamoinen peili. Ainakin tuntuu, että itsestä lapsen kohtaaminen paljastaa monia asioita: rakkaudettomuutta, teennäisyyttä, pelkoa, itsekkyyttä. Usein olen huomannut kadehtivani monia lapsia: heidän saamaansa huolenpitoa, syliä, huomiota, rohkaisua, kannustusta ja lapsen omaa rohkeutta. Näissä tilanteissa on tuntunut kuin oma sisäinen lapsi huutaisi valtavan lujaa omia tarpeitaan. Ei ole ollut resursseja kohdata kunnolla muita lapsia, kun oma sisin aloittaa valtavan rääkymisen ja kadehtimisen. On ollut ihana viime aikoina huomata ettei tätä ole tapahtunut enää, ainakaan niin paljon. Että aivan kuin joku sisälläni olisi saanut jotakin lohdutusta.

Kai tämä ikäkin jotakin teettää – parin viikon päästä täytän 35 v. Ei ole enää kuin noin 10 vuotta aikaa. Takana on paljon enemmän potentiaalisia vuosia kuin edessäpäin.Mutta en minä nyt edelleenkään aivan 42 asteen vauvakuumeessa kieriskele. Ja vaikka munasarjat jäivätkin istumaan paikalleen, niin silti ajattelen että asia on Jumalan suunnitelmien alla eikä minun suunnitelmieni asia. Välillä huvittelen ajatuksella kuinka joku lääkäri noissa leikkausyhteyksissä kysyi ”oletko ajatellut hankkia lapsia?” että kuinka olisi voinut vastata että ei kai niitä sentään ajattelemalla hankita. Että on sitten Korkeammassa Kädessä nämä johdatukset ja elämäni kulku. Ja tietysti voi olla etten kuitenkaan edes saisi lapsia – onhan endometrioosi yksi yleisimpiä lapsettomuutta aiheuttavia tekijöitä.

Olen katsellut omia vauva- ja lapsuudenkuviani ja jotenkin iloinnut näkemästäni. On kiva kun voi sanoa itselleen ja kuvilleen että siinä on söpö vauva ja ihana lapsi. Kaikkien kovien sisäisen itsesyyttelyiden ja häpeämisten jälkeen.

Skannasin tähän yhden otoksen lapsuuskuvieni joukosta. Olen siinä 3-vuotias. Kuvan valitsin tietysti mainion paidan takia. Keltainen kananpoikahan se siinä piipertää :)

Bittien maailmassa

Tietokoneeni kävi tänään huollossa. Siitä oli tullut selvästi hitaampi avaamaan jotain ohjelmia ja nettisivuja ja niinpä lopulta sain aikaiseksi viedä sen huoltoon. Eipä se sitten turhaa ollutkaan. Kävi ilmi, että virustorjuntaohjelma oli mennyt rikki ja koneessa oli monenlaista ”kuppaa”, niin kuin atk-firman henkilö asian ilmaisi. Kyllä tämä kannettava nyt nopeampi taas onkin. Jotakin juttuja kyllä vielä jäi, mutta on tälle selvästi jotain tehty.


Itse kävin tänään juttusilla psykoterapeutin luona, 7. kerta. Olin siellä aivan pelkkää positiivista vaan. Aikaisemmilla kerroilla olen murehtinut ja puhunut ja itkenyt ties mitä vaikeita asioita, mutta tänään ei ollut mitään sellaista mielessä. Kerroin vain, kuinka olen alkanut nähdä asioita positiivisesti, kuinka elämä on alkanut näyttää siltä, että siinä sittenkin on paljon mahdollisuuksia, kuinka olen saanut ymmärtää Jumalan rakkautta, kuinka on hyvä olla tässä ja nyt jne jne. Aivan kuin olisi tapahtunut joku käänne parempaan.

On helppo verrata ajatusmaailmaa tietokoneeksi, jossa pyörii kaikenlaista ohjelmaa. Itsestä kuitenkin tuntuu, että oma virustorjunta on ollut rikki hyvin alusta lähtien. Monenlaista haittaohjelmaa on ehtinyt kertyä ja ne ovat hidastaneet kauheasti tervettä ajatuskulkua. Mielessä on pyörinyt enemmän ”saatanan ohjelmia” kuin ”Jumalan ohjelmia”. Saatanan ohjelmissa pyörii syytösten, häpeän, pelkojen, ahdistusten ja ties minkä kamalat virukset. Ne ovat tuhonneet ihmissuhteita, Jumalasuhdetta ja suhdetta omaan itseen. Jotenkin viime viikkoina mieleen on vaan silti meinannut nousta positiivisia asioita. Omasta itsestä, lähimmäisistä, Jumalasta. Se on aika ihmeellistä, kun huomaakin että tämmöisiä alkaa pompsahtelemaan. Yllättäviä pop-up ikkunoita mielen biteistä, joissa onkin hienoja asioita :) . Se on niin ilahduttavaa. Että ehkä sittenkään en ole viallinen, vaan että on vain tullut saaduksi paljon vääriä ajatusmalleja. Joista Jumala auttaa vapautumaan.

Epäilemättä monenlaista haittaohjelmaa on vielä rattaissa pyörimässä. Mutta onhan se helpottavaa nähdä vähän valoa tunnelin päässä. Luin jostain, että lapsuuden traumojen käsittelemiseen menee 2-3 vuotta. Itsellä on nyt 3 vuotta siitä, kun asioiden käsittely alkoi sielunhoidollisessa keskusteluryhmässä. Ja nyt on jo paljon enemmän niitä hetkiä, ettei enää tarvitse niin miettiä näitä asioita.

Parhaimpia hetkiä ovat ne, kun kokee, että on levollinen ja tyytyväinen tässä hetkessä. Se kuulostaa minusta suorastaan kliseeltä, mutta taitaa sitten olla niin että joku muukin on samasta asiasta osannut nauttia. Etteivät ajatukset väännä menneeseen eivätkä tulevaan, vaan lepoon tässä hetkessä. Ettei onni ole siellä tai täällä tai tuolla vaan tässä. ”Minä olen” on Jumalan nimi. Ja Jumalan kuvana ihmisenkin paras olotila on tässä hetkessä oleminen. Omana itsenä oleminen. Miten vaikea laji. Human being. Ei Human doing.

Minä opettelen ihmisenä olemista. Ja rakkautta, mikä on jotenkin salatusti kätketty tähän asiaan. En sitä ymmärrä järjellä, mutta jossain sisimmässäni aavistan että oleminen ja rakkaus ovat yhdessä. Niin kuin Jumala sanoo, että hän on ”Minä olen ” ja ”Rakkaus”. Samaa olemusta. Rakkaus, joka rakastaa olemusta. Miten vaikea sitä onkaan ottaa vastaan sellaisen ihmisen jonka ympärillä työtä ja tekemistä on korostettu persoonan yli. Kuinka vaikea on ottaa vastaan totuus. Rakkaus, joka rakastaa olemusta. Jumala, joka rakastaa minua. Jumala, jolle heikkouteni, vajavuuteni ja syntisyyteni ei ole mikään ongelma. ”Rakkaus peittää syntien paljouden”.

Tietokoneeseen asennettiin uusi virustorjuntaohjelma. Toivon että minuunkin sen Jumala asentaa. Ettei tarvitse niitä valheita uskoa, mitä tämä maailma syöttää. Ettei jokaista pahaa ajatusta omasta itsestä, toisista tai Jumalasta tarvitse imeä, vaan että ne eivät sijaa saa. Raamattu on. Jumalan sana on. Totuus on. Jeesus on. Rakkaus on. Toivo on.

Pari viikkoa sitten piirsin lumeen kanan. Ilo palailee.