Kun menin leikkaukseen, ei tiedetty varmaksi mitä sisuksistani joudutaan poistamaan. Syövänkin mahdollisuus siinä hiukan keikkui - munasarjojen ja kohdun poistoa ei voinut varmasti poislukea ennen leikkausta. Muistan olleeni kuitenkin vain ihmeellisen rauhallinen. Enkä oikeastaan ollenkaan pelännyt sitä mahdollisuutta että voi käydä niin, ettei esim. lasten saaminen ole leikkauksen jälkeen enää mahdollista. Ajattelin vain, että Jumalan suunnitelma tapahtuu ja menee niin kuin menee. Tietysti oli sitten kuitenkin hienoa, että leikkaus oli vain suht pieni eikä mitään elimiä sitten tarvinnutkaan poistaa, ylimääräinen endometrioomaneste vain.
Kaikkea tässä nykyisessa rauhallisessa elämässä sitten ehtii miettimään. Niin kuin lapsiakin. Viime aikoina olen alkanut nimittäin huomata että lapsiakin on olemassa – positiivisella tavalla olemassa. Ruokakaupoissa näen nykyään lapsia – aiemmin en ole heitä siellä juuri huomannut. Raskaana olevat naiset ovat ilmeisesti lisääntyneet, koska näen heitä nykyään paljon useammin. Vauvanvaateosastot ovat ilmestyneet myös kauppoihin – epäilen ettei niitä ole aiemmin ollut. Facebookissa saatan katsella puolituntemattomien "tuttavieni" vauva- ja lapsikuvia, joita aiemmin en olisi vilaissutkaan. Jotakin on tapahtunut.
Oikeasti tuntuu hyvältä, että näköalat avartuvat. Lapsikammoni on ollut vähän ahdistavaa, enkä sano että se vieläkään kokonaan olisi pois, koska minulla ei ole koskaan ollut ketään lasta johon olisi voinut turvallisesti tutustua. Usein lapsen tavatessaan on ollut olo: kääk, lapsi, tehkää jotain! Nyt jotenkin ajattelen, että lapsi on aikamoinen peili. Ainakin tuntuu, että itsestä lapsen kohtaaminen paljastaa monia asioita: rakkaudettomuutta, teennäisyyttä, pelkoa, itsekkyyttä. Usein olen huomannut kadehtivani monia lapsia: heidän saamaansa huolenpitoa, syliä, huomiota, rohkaisua, kannustusta ja lapsen omaa rohkeutta. Näissä tilanteissa on tuntunut kuin oma sisäinen lapsi huutaisi valtavan lujaa omia tarpeitaan. Ei ole ollut resursseja kohdata kunnolla muita lapsia, kun oma sisin aloittaa valtavan rääkymisen ja kadehtimisen. On ollut ihana viime aikoina huomata ettei tätä ole tapahtunut enää, ainakaan niin paljon. Että aivan kuin joku sisälläni olisi saanut jotakin lohdutusta.
Kai tämä ikäkin jotakin teettää – parin viikon päästä täytän 35 v. Ei ole enää kuin noin 10 vuotta aikaa. Takana on paljon enemmän potentiaalisia vuosia kuin edessäpäin.Mutta en minä nyt edelleenkään aivan 42 asteen vauvakuumeessa kieriskele. Ja vaikka munasarjat jäivätkin istumaan paikalleen, niin silti ajattelen että asia on Jumalan suunnitelmien alla eikä minun suunnitelmieni asia. Välillä huvittelen ajatuksella kuinka joku lääkäri noissa leikkausyhteyksissä kysyi ”oletko ajatellut hankkia lapsia?” että kuinka olisi voinut vastata että ei kai niitä sentään ajattelemalla hankita. Että on sitten Korkeammassa Kädessä nämä johdatukset ja elämäni kulku. Ja tietysti voi olla etten kuitenkaan edes saisi lapsia – onhan endometrioosi yksi yleisimpiä lapsettomuutta aiheuttavia tekijöitä.
Olen katsellut omia vauva- ja lapsuudenkuviani ja jotenkin iloinnut näkemästäni. On kiva kun voi sanoa itselleen ja kuvilleen että siinä on söpö vauva ja ihana lapsi. Kaikkien kovien sisäisen itsesyyttelyiden ja häpeämisten jälkeen.
Skannasin tähän yhden otoksen lapsuuskuvieni joukosta. Olen siinä 3-vuotias. Kuvan valitsin tietysti mainion paidan takia. Keltainen kananpoikahan se siinä piipertää :)
