Edellisestä kirjoittamisesta onkin jo useampi viikko. Tässä ne päivät ovat kuluneet ilman mitään ihmeellisimpiä konkreettisia asioita. Peruskuvio pyörii – aamupäivällä maatilalle vanhempien luo, siellä jotain toimintaa tai toimettomuutta, kenties kävelylenkkiä joskus iltapäivisin (ja muutama hiihtolenkkikin on takana). Iltaisin on joinain iltoina harrastuksia, hepreaa, raamattupiiriä tai liikuntaa. Joskus on jotain ystävien tapaamistakin. Mutta silti edelleen paljon aikaa ja energiaa kuluu ajatusmaailman pyörittämiseen. Oma oleminen ei vieläkään tapahdu ilman kovaa ajattelua ja ikäviäkin tunteita. Välillä masentaa lujasti, välillä on ihan hyvä.
Ajatusmaailmassa pyörii vaan edelleen niin kaikenlaista ikävää ja vääristynyttä, jonka kanssa on vaikea elää. Jos ajattelee kurjasti itsestä ja toisista, niin eihän se ihme ole, että elämä on raskasta. Toisaalta vääristyneitä ajatuksia häpeää, niin ettei niitä kerro kellekään. Ja silti tunteet ja elämä vääntyvät niiden mukaan. ”Sillä mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää.” (Gal. 6:7) On ollut hyvä että edes sille psykoterapeutille on pystynyt kertomaan jotain elämää hankaloittavia ajatuskuvioita. Ja kun on tullut kuulluksi ja otetuksi vakavasti niin se jo helpottaa. Ja kun saa vielä korjaavaa palautetta, niin onhan se jotenkin eteenpäin. Aivan kuin joku solmu aina aukeaisi sekaisessa vyyhdissä. Pääsee eteenpäin, kun saa purettua.
Monenlaista on tullut mietittyä jotenkin nyt uudelleen ja uudella tavalla. Vanhojen ajatusmallien tie tuli päähän eikä sillä tyylillä jaksanut enää. Viime vuonna tapahtuneet rankat asiat aivan kuin avasivat minun jonkun synkän vinttikomeron ovet. Ja nyt se tarvitsisi saada uuteen järjestykseen. On pakko siivota mm. sellaisia asioita kuin suhde vanhempiin, suhde Jumalaan, suhde itseensä, suhde moniin muihin ihmisiin, suhde naiseuteen, suhde miehiin ja suhde työhön. Ja muitakin osioita pyörii siinä sivussa. Välillä tulee epätoivoinen olo, että eikö tämä kelaaminen ikinä lopu. Mutta sitten taas olen hirveän kiitollinen kuitenkin tästä, että näin on mahdollista. Jos olisi kovin stressaantunut jostain muusta, niin tätä ei tapahtuisi. Tietysti joskus vain ihmettelee, että kuinkahan kauan tällainen vaihe oikein kestää.
Senkin tässä on saanut huomata, että kuinka ohut oma usko loppujen lopuksi on ollut. Luottamus Jumalaan on hyvin heikkoa. Sydän ei ole osannut levätä Jumalassa eikä sielu rauhoittua siinä että Isä pitää oikeasti huolen tapahtui mitä tahansa. Jeesus harvemmin täyttää ajatusmaailmani, enemmänkin omat murheet, joihin sitten vain pyytää Jumalan apua. Vaikka Jumala kehottaa heittämään kaikki murheet Hänen päällensä, niin yleensä ne jotenkin pitää itsellään ja Jumalalle valittaa vain.
Kanat, joita minulla on ollut, tulivat joka kesä ns. perinteisestä häkkikanalasta ja kun ne pääsivät ulos ja vapauteen, ne eivät kuitenkaan osanneet siitä alkuunkaan aluksi iloita, vaan vapaus oli selvästi pelottavaa. Ajattelen, että samoin voi olla ihmisen laita, jos hän on joutunut sopeutumaan ”häkkiin” eli vaikeisiin olosuhteisiin. Häkissä joutuu kehittämään erilaiset selviytymisstrategiat, kuin mitä vapaudessa on. Uskon että minutkin on Jeesus vapauttanut elämään ja vapauteen. Mutta että kestää aikansa ennen kuin oppii elämään vapaudessa. Ettei tarvitsekaan enää olla ihmisten orja. Ettei tarvitsekaan enää pelätä. Että voinkin odottaa elämältä hyviä asioita, jne. Suoristella siipiä, vahvistaa niitä ja ehkä vielä joskus kokeilla kananlentoja.
Tuossa vähän aikaa sitten täytin 35-v. Joskus aikaisemmin olin toivonut kovasti että tuohon mennessä minulla oli puoliso ja kenties perhettäkin. No, ei sitten ollut. Mutta jotenkin nyt tuntuu ihan hyvälle ja vapauttavalle siinäkin asiassa. Enää ei ole mitään ikärajoja määriteltynä. Menee niin kuin menee. Jumala tietää parhaiten.
”Ole minulle kallio, jolla saan asua ja jonne aina saan mennä, sinä, joka olet säätänyt minulle pelastuksen. Sillä sinä olet minun kallioni ja linnani.” (Ps. 71:3)
