Mikä historiallinen päivä. Tämän kerrostalon yhtiökokous oli tänään ja minut valittiin taloyhtiön hallituksen jäseneksi . Varsinaisen ”asiantuntijajäsenen” saivat, mutta itsepä valitsivat ja kaikki muut järjestelmällisesti kieltäytyivät. Oma suhtautumiseni asiaan on ollut jotenkin melko neutraali. Ajattelin, että jos tämä asia tulee eteen, niin en sitten ala kieltäytymäänkään. Vaikka kiinteistönhoitoon ja talouteen liittyvät asiat eivät todellakaan ole mitään omimpia vaan päinvastoin. Onneksi hallituksen kaksi muuta jäsentä vaikuttavat päteviltä. Kieltäytyjät vetosivat ikäänsä ja sairauksiinsa, mikä ei ole kovin kaukaa haettua, sillä suurin osa talon asukkaista on yli 75-vuotiaita. Ajattelin, ettei minulla ole mitään pätevää syytä kieltäytyä.
Vastuun ottaminen on ollut minulle aina hyvin vaikeaa ja pelottavaa. En ole siihen oikeastaan kyennyt. Siksi tuntuu hyvältä, ettei nyt kuitenkaan iske mikään pakokauhu tässä kohtaan. Että voin yrittää tätä. Kenties oppia jotain. Yrittää opetella sellaista ajattelua, että on palvelemassa muita. Mutta en kyllä lupaa mitään.
Kerrostalo on uudehko, nyt 8 vuotta vanha. Opiskeluaikana Helsingissä asuin 3 vuotta vasta valmistuneessa kerrostalossa vuokralla, mutta vaikka talo oli uusi ei se mikään kovin laadukas ollut, kun se oli opiskelijoille tarkoitettu. Muuten sitten on ollut aina vanhaa ja kulunutta. Ja lapsuudenkodissani erittäin vanhaa ja erittäin kulunutta – erittäin huonokuntoista siis. En ole koskaan oikein oppinut kiinnittämään huomiota puutteisiin, koska niitä on ollut aina niin valtavan paljon. On vain selviydytty puutteista huolimatta ja tehty viritystä toisen päälle. Kotisokeana. Sen sokeutensa huomasi taas tuolla yhtiökokouksessa. Ihmiset kommentoivat puutteita, joita minä en ole huomannut ollenkaan. Roskakatos kaipaisi maalausta. Pyörävaraston ovi ei aukea kunnolla. Lumenauraus on hoidettu huonosti. En ole huomannut mitään. Minulle kaikki on vain ollut täydellistä. En tiedä kuinka osaan oppia kiinnittämään täällä huomiota asioihin, kun käydessäni joka päivä lapsuudenkotini huonokuntoisten rakennusten miljöössä, tämä kaikki on siihen verrattuna niin erilaista, suorastaan pelottavan hyväkuntoista.
Olen silti joka päivä kiitollinen tästä asunnosta. Ja sekin tuntuu erikoiselta, että on tutustunut täällä kuitenkin talon asukkaisiin. Sen 10 kk:n aikana mitä olen tässä asunut, olen jutellut varmaankin ainakin kerran jokaisen asukkaan kanssa jotakin. Yleensä asuessani kerrostaloissa hyvä kun olen juuri koskaan törmännyt kehenkään saatikka mitään sen kummemmasti jutellut. Nyt olen ollut kahvilla kahdessa naapurissani. Että sillai erilaista, vaikkei tässäkään nyt mitään erityisiä ystävyyksiä ole, niin kuitenkin jotain puhevälejä. Kesäkukkiakin on tarkoitus erään rouvan kanssa hommata pihalle.
No, edellisistä kerrostaloista pitää kyllä poikkeuksena mainita Seinäjoen asuntoni. Olin siellä poikkeuksellisen aktiivinen omalla laillani, kun yritin perustaa rappuuni raamattupiirin. Laitoin ilmoituksia rappuni postiluukkuihin ja 4 naista tulikin luokseni tässä tarkoituksessa. Aina silloin tällöin kokoonnuttiin, mutta muiden puheet kyllä tuppasivat olla enemmän taloyhtiön asioissa kuin uskon asioissa. Usein juteltiin kaikenlaista lähtien kauheista tupakantumpeista alaoven edessä (mihin en ollut kiinnittänyt mitään huomiota..) ja lopuksi rukoilin ja luin jonkun raamatunkohdan. Se oli vähän erilainen raamattupiiri kuin mitä olin ajatellut, mutta oli siinäkin oma siunauksensa.
Tässä nykyisessä talossa minulla ei ole ollut energiaa ja rohkeutta samanlaiseen, mitä Seinäjoella kokeiltiin. Lähinnä vain silloin tällöin rukoilee asukkaiden puolesta. Niin monenlaista tarinaa sopii yhteen 15 asunnon kerrostaloonkin. Yksinäisyyttä, sairautta, menetyksiä. Mutta sitten kun itselläkään ei ole sitä rakkautta, joka olisi aktiivinen. Sitä, mistä Raamattu kehottaa: ”älkäämme rakastako sanalla tai kielellä, vaan teossa ja totuudessa”. Toisaalta ihmisten on myös vaikea ottaa apua vastaan. Kerran näin kun tässä talossa eräs erittäin huonokuntoinen asukas tilasi taksin, joka kävi häntä varten kauppareissulla. Annoin puhelinnumeroni, ja sanoin että minua voi pyytää kyllä käymässä kaupassa – ettei taksinkuljettajaa taksoineen siihen tarvittaisi. Mutta ei ole mitään kuulunut ja joskus taas näin taksin samoilla asioilla. No, ymmärrän kyllä hyvin, ei ole minunkaan yhtään helppo pyytää apua mihinkään.
Tässäpä sitä sitten taas mennään ja ihmetellään eteenpäin. Ja koitan muistella että Jeesuskin oli raksamiehiä. Hän ainakin tajuaa näistä asioista, taloista ja ihmisistä. Osaa remontoida ihmismörskästäkin uuden käyttökelpoisen pytingin. Kun vain omat silmät avautuisivat näkemään asioita. Puutteita ja avun tarvitsijoita. Ja että olisi sydäntä joskus tehdäkin jotain.
