Kevät tuo mukanaan kaikenlaista tekemistä. Ja se kaikenlainen tekeminen stressaa. Ja sitten on pinna tiukalla ja väsyy helposti. Ja tulee yhteenottoja. Ja mieli pahoittuu ja masentuu. Kevät kaikessa ihanuudessaan on aika vaikeaa minun elämässäni.
Monenlaisia ajatusmaailman kuvioita on talven aikana tullut pyöritettyä ja ajattelen, että joihinkin juttuihin on apuja tullutkin. Mutta tämä suhtautuminen tekemiseen. Se on edelleen tosi vaikeaa. Edelleen tuntuu, että aina on vain pakon edessä ja se on tosi ahdistavaa. En meinaa ollenkaan löytää rentoa suhtautumista työn tekemiseen. Tuntuu että on vain kaksi vaihtoehtoa: tehdä ja samalla stressata tosi paljon tai sitten olla levollisella mielellä vain lueskelemassa jotakin. Terve yhdistelmä – levollisella mielellä tehty työnteko – vaikuttaa utopialta. Stressin ja paineen tunne ja ajatukset pärähtävät niin herkästi pintaa teki melkein mitä hyvänsä.
Olen lapsuudenkodissani ollut näkemässä hyvin stressilähtöistä toimintatyyliä. Lähipiirini henkilölle liki jokainen arkipäivän askare on koko elämäni ajan vaikuttanut olevan äärimmäisen stressaavaa. Se on ollut aina itselle suuri suru ja samalla myös olen ollut halveksuvassakin mielentilassa: ”Mitä ihmeellistä tuossa nyt muka on?” Tänä päivänä onnistun itse stressaamaan asioista aivan samalla tavalla. En osaa rennosti puuhastella mitään. Kaikessa on suuri virheen mahdollisuus ja arvostelun henki mukana. Se syö paljon eikä halua silloin tarttua asioihin muuta kuin viimeisessä pakossa. Jolloin kyseessä onkin sitten se ahdistava pakko. Näin arjesta tulee varsin haastava jokapäiväinen taistelutanner, jossa on jatkuvasti väsynyt.
Ihan järkyttävän paljon minua stressaa tuleva kasvukausi maatilalla. Katselen kauhulla lumen alta paljastuneita kyntöviiluja tiedostaen ettei mene enää kauaa, kun ne ovat kuivuneet ja taas pitäisi olla täysi rähinä päällä pellolla. Ja kun ei oikeastaan yhtään olisi siihen energiaa. Ja sitten siellä taas kohta ollaan. Ahdistaa niin paljon koko kuvio. Ja toivon niin paljon, että jostain ilmestyisi työapua tilalle. Mutta pelkään niin paljon, ettei sitä tapahdu etten uskalla kunnolla edes toivoa. Koitan olla ajattelematta koko asiaa, mutta eihän ne työmiehet silläkään tyylillä tule rekrytoiduksi. En vain käsitä että millä tyylillä. Erään tutun kanssa on ollut asiasta hiukan puhetta, mutta hän on jättänyt asian auki. En yhtään tiedä mikä on lopputulos. Muuta kuin se että minua ahdistaa, kun katson pelloille ja kuuntelen töyhtöhyyppien kevätjoikuja.
On niin paljon vielä, missä ajatusmaailman pitäisi suoristua suhteessa tekemiseenkin. Löytää oikeat motiivit ja rauha siihen. Olen niin pitkään tehnyt asioita vain miellyttääkseni muita ja se on vienyt voimat. Uusien motiivien löytäminen ei kuitenkaan tapahdu silmänräpäyksessä vaan niitä tässä haetaan. Yksi vaikeus on, kun vieläkin on niin vaikea tunnistaa mistä itse pidän. Esimerkiksi onko käytännöllisten asioiden tekeminen minulle vaikeaa siksi, etten ole käytännön ihminen luonteeltani vai siksi että olen ollut ilmapiirissä jossa olen saanut niistä niin negatiivisen vaikutuksen. Voisinko tykätä ruuanlaitosta, jos siihen liittyisi kiva ilmapiiri vai eikö se vain ole minun juttu muutenkaan? Ja mikä osuus on ylpeydellä, kun ei pysty myöntämään ettei vain osaa jotain asiaa ja sillä sipuli. Aina saa pelätä että paljastuu joku juttu mitä ei osaa. Kun ei pysty myöntämään itselleen asioita. Niin sitten ei osaa pitää rajojaankaan ja joutuu toisten ihmisten ajatusten yliajamaksi.
Kaipaan vain niin hurjasti rauhallista ja levollista olotilaa sisimpääni. Sisäistä lepoa, jossa voisi olla ulkoisesti aktiivinen ilman että väsyttää samalla itseään. Tekemistä joka antaisi energiaa eikä söisi ihmistä. Tekemistä mitä motivoisi rakkaus eikä hyväksynnän kerjääminen muilta omalla tekemisellään. Levosta käsin eikä pelosta käsin. Oman näköistä tekemistä eikä tekemistä siksi että olisin jotakin sen kautta. Iloa arjessa ettei tarvitsisi kuvitella itsestään liikoja ja käyttää toisia ponnahduslautoina.
Kuvittelen tietäväni sen tyypin, joka ainoana tässä voi auttaa. Hänen nimensä on Jeesus. Hän tuli vapaaehtoisesti rakkaudestaan ihmisiä kohtaan maailmaan meitä opettamaan ja auttamaan ja meidän kanssamme arkea elämään. Ja otti syntimme kantaaksemme ja vapaaehtoisesti kuoli ristillä rakkaudesta meihin avatakseen tien Jumalan luo. Isä Jumala herätti hänet kuolleista ja hän elää koko ajan ja rakastaa meitä joka hetki ja odottaa sitä että saadaan olla hänen kanssaan yhdessä. Siinä on aikamoinen vapaaehtoistyön malli. Tiedän että vain Jeesuksen seurassa voin löytää oikean motivaation elämiseen. Mutta kovin on hidas oppia. Syntinen vänkyrä on syntinen vänkyrä. Vaan mihin sitten taas olikaan kiire. No, elämän kevättä kaipaisi.
Jeesus sanoo: ”Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne.”
