Tuntuu hyvälle, että on pääsiäinen. Tuntuu hyvälle, että on pitkäperjantai. Olin tänään eräässä pitkänperjantain hengellisessä tilaisuudessa. Imemässä armon sanomaa. Olen käynyt useampana vuotena samassa tilaisuudessa samassa paikassa. Tänään ajattelin että aivan kuin puheet paranisivat vuosi vuodelta. Ehkä niinkin, mutta syy voi olla myös vastaanottajan päässä. Mitä enemmän pitkänperjantain sanomaa tarvitsee, sitä paremmalta se tuntuu. Ja jos ei ole puhujien suhteen arvostelevassa mielentilassa, niin on paljon helpompi ottaa myös hyvää vastaan. Jos jossakin, niin pitkäperjantain sanomassa sitä hyvää on. Mutta sitä ei ole suorituskeskeisen ihmisen helppo ottaa vastaan. Että kaikki on jo täytetty.
Viime aikoina olen miettinyt suhtautumista itseeni ja tekemisiini. Sitä mitä psykologiassa yliminäksi sanotaan. Jotakin oman sisäisen kontrollin ääntä, jossa kaikuu kasvattajien ääni. Se on ollut minulla niin todella tiukka ja julma. Ja on edelleen. On vaikea ajatella itsestä hyvää, vaan sen sijaan niin helposti on soimaamassa ja sättimässä itseään pienistäkin virheistä. Pelkään toisten sanomisia, mutta joissain asioissa pelkään vähintään yhtä paljon myös oman itseni sanomisia itselleni. Tuntuu, että ruoska viuhuu niin helposti. Usein ja ainakin tietynlaisissa tilanteissa on syytös päällä: ”olet paha, kun et auta”, ”muilla sinun ikäisilläsi on jo sitä ja sitä, mutta sinä et ole siihen pystynyt”, ”idiootti, kun et tuollaista ymmärrä”, ”sinun elämälläsi ei ole mitään virkaa, sinusta ei kukaan välitä”. Tämän tyyppistä kun vuodesta toiseen kuuntelee, niin ei ole ihme että väsyy, eikä elämä paljon innosta.
Joskus olisi kiva päästä sellaisen ihmisen pään sisään, joka ajattelee itsestään lempeästi. Kuulla sitä juttua ja saada vertailukohdetta. Joskus kun saa olla oikein armollisen ihmisen seurassa niin oikein alkaa ihmetellä sitä kun saakin lempeää palautetta. Että vaikka asiat eivät menisikään aivan putkeen, niin että ei tulekaan syytöstä vaan lohdutusta. Usein kuitenkin omassa elämässä on sen verran yksin, että jää niin harvinaisiksi hetkiksi tällaiset armollisuudet. Uskovatkaan eivät ole mitenkään automaattisesti armollisia. Joku on, mutta joku ei. Kuka sitten onkin kuinka paljon saanut armoa omalle kohdalleen käsittää.
Kun sisäinen ääni on hyvin tiukka, Raamatun armollista sanomaakin on vaikea ottaa vastaan. Jollekin se aukeaa helpommin, toiselle vaikeammin. Jos on aina pitänyt pärjätä elämässä yksin ja itse suorittaa kaikki hyvin, niin ei välttämättä ollenkaan heti hoksaa että Jeesus onkin tehnyt kaiken ja suoritukset saavat loppua. Yleensä jotenkin ajatusmaailma vastustaa sitä ja ajattelee että eihän se niin voi olla, kyllä tässä itsekin täytyy täysillä painaa että pärjää. Tuntuu että armoa pystyy ottamaa vastaan vain pisaran kerrallaan.
Ilman Jeesusta olisin näihin ikävuosiin mennessä haukkunut itseni jo helvettiin. Sisäinen sättijä on ollut niin ankara, että tuskin olisin jaksanut elää tännekään asti, vaan olisin kenties jo sortunut itsetuhoon. Uskovana olen roikkunut siinä ajatuksessa että Jumalalla on elämälleni tarkoitus, mutta silti olen ollut erittäin huonokuuloinen rakkauden ja armollisuuden äänelle. Aivan kuin en osaisi kuunnella sitä ollenkaan. Suorittamisen huuto raikuu hiljaisen levollisuuden päälle, sille joka sanoo, sinä kelpaat sellaisenaan, juuri sinuna minä sinua rakastan. Päivästä toiseen joku toinen puhuu päälle ja määrää, sitten kun olet sitä ja sitä, sitten kelpaat. En jaksaisi sitä enää ollenkaan. Mutta kuinka ilman sitä voi elää, sidottu sielu kysyy. Sittenhän vain makaan päivästä toiseen sängyssä, jos ei pakota itseäni ylös toimimaan? Vai voisiko sitten kuitenkin elämässä olla joku pakkoakin suurempi voima? Orjapiiskuria vahvempi?
Koitan kuulostella mitä itsestäni ajattelen. Ja etsin apua Raamatusta, Jumalan ajatuksista. ”Lohduttakaa, lohduttakaa minun kansaani, sanoo teidän Jumalanne. Puhukaa suloisesti Jerusalemille ja julistakaa sille, että sen vaivanaika on päättynyt, että sen velka on sovitettu, sillä se on saanut Herran kädestä kaksinkertaisesti kaikista synneistänsä.” (Jes 40:1-2) Kunpa täysin voisi käsittää että Jumala haluaa puhua suloisesti omilleen, lohduttaa. Velka on ristillä sovitettu, mitään syytöstä ei enää tarvitsisi kuunnella.
Kuluneella viikolla ajattelin että ostaisiko jotain pääsiäiskoristeita. Sitten kyllä heti tajusin että minullahan on täällä niin monta kanakoristetta jo entuudestaan, ettei kyllä mitään tarvitsisi lisää. Täällä on pääsiäinen ympäri vuoden. Ja kaiken vähiten pääsiäisenä haluan kanoja ajatella, mieluummin Jeesusta. (Ostin kyllä silti 3 pientä tipukoristetta.) Mutta niin toivoisin että tämäkin pääsiäinen saisi jatkua ympäri vuoden, siis ristiinnaulitun Jeesuksen ajatteleminen. Jotenkin ei niin ollenkaan kunnolla käsitä mitä kaikkea se merkitsee, on niin tyhmä kun ei tajua. Ja taas tulikin soimattua itseään. Näin se menee, armollisuutta todella tarvittaisiin..
”kuinka paljoa enemmän on Kristuksen veri, hänen, joka iankaikkisen Hengen kautta uhrasi itsensä viattomana Jumalalle, puhdistava meidän omantuntomme kuolleista teoista palvelemaan elävää Jumalaa” (Hepr. 9:14)
