Voi että tuo kevätaurinko. Onpas se nyt niin kovin kirkas ja paistaa niin pitkää päivää. Ei ole kauan kun huokailtiin jatkuvasta pimeydestä ja nyt jo tuntuu että valoa liikaa. Kirkastuminen tapahtuu niin äkkiä. Aivan kuin siihen ei ehtisi ollenkaan tottua. Jotenkaan ei pysy itse vauhdissa mukana. Ja joka vuosi sama ihmeellinen juttu.
Monet huokailevat likaisia ikkunoitaan auringon ne paljastaessa talven jäljiltä. Kyllähän sitä itsekin lian huomaa ja kaikki villakoiratkin ovat heti selvemmin havaittavissa. Itseä tämä puoli ei nyt kuitenkaan niin kovasti murehduta, enemmän se sisäinen puoli, jonka aurinko paljastaa. Tykkään keväästä. Tykkään auringosta. Ja kuitenkin tuntuu, ettei ole siihen valmis. Tulee ristiriitainen olo. Ettei pystykään nauttimaan auringosta, ainakaan kunnolla. Toivoo vielä pilvisiäkin päiviä, kun oma mieli on pilvinen. On vaikea istua sisällä miettimässä asioita, kun aurinko paistaa täysillä. Ja sitten kuitenkin on siihen miettimiseen edelleen tarvetta. Tarvitsisin pilviä. Aina välillä ainakin. Puolipilvinen on kaiketi sieluni säätila tällä hetkellä.
Viime aikoina olen koittanut miettiä suhdettani Jumalaan. Sekin on tavallaan kovin vaikea asia. Vaikka uskoo Jumalaan ja Jeesukseen ja siihen että Raamattu on totta, huomaa silti, että Jumalaan voi kaikessa uskossa olemisesta huolimatta suhtautua monella tavalla. Huomaan, että sisimmässäni on jotakin negatiivista suhtautumista Jumalaan. Että vaikka Hän on Rakkaus ja Valo, ikkunani ovat niin likaiset, että näenkin Hänessä negatiivisia asioita. Saatan huomata ajattelevani, että Jumala ei oikeasti välitä minusta kun hän antaa/ei anna jotain asioita tapahtua minulle. Tai saatan ajatella ja pelätä että Jumala pakottaa minua tekemään jotakin mikä ei onnistu ja joudun häpeään. Saatan pelätä Jumalan hylkäämistä jos tekisin tai sanoisin jotakin väärin. Nämä ajatukset ovat tummia pilviä ja isoja lättejä ikkunoissa.
On ollut hyvä havainnoida näitäkin ajatuksia Jumalasta. Kun kirjoitan niitä ylös ja ajattelen, niin huomaan miten vääristyneitä ne ovat. Asioita, jotka nousevat jostain aivan muualta kuin siitä millainen Jumala on tai miten hän on minua kohdellut tai mitä Raamatussa sanotaan. Uskon jonkun Raamatunkohdan hyvästä Jumalasta, mutta silti sisimmässäni joku pistää vastalauseita enkä pysty ottamaan sitä vastaan omalle kohdalle sataprosenttisesti. Jostain syystä ehkä joidenkin ihmisten kohtelu itseäni kohtaan onkin mennyt mielessäni sekaisin Jumalan kanssa. Hän on luvannut, ettei hän hylkää. Eikä Jumala pakotakaan mihinkään. Ja sekin, ettei jotain toivomaani tapahdu, on vain minulle parhaaksi. Kunpa nämä olisivatkin todella ajatteluni perusta, eivätkä ne pelot, jotka eivät ole Jumalasta.
On vaikea ajatella hyvää. Jumalasta ja muista ihmisistä. Ja itsestä. Mutta kuinka sitten tuntuukaan hyvältä, kun voikin hetkittäin ajatella hyvää. Kun huomaakin että katsookin rakkauden silmin ja mielin. Silloin paistaa aurinko suoraan sisimpään ja on ilon ja lämmön hetki.
Mooses vietti aikaa Jumalan läsnäolossa Siinain vuorella. Hänen tullessaan vuorelta alas, ihmiset pelästyivät, koska hänen ihonsa oli alkanut säteillä hänen ollessaan Jumalan kirkkaudessa. Johannes näki ylösnousseen Jeesuksen Patmoksen saarella ja kuvaili näkemäänsä: ”Hänen kasvonsa olivat niin kuin aurinko, kun se täydeltä terältä paistaa.” (Ilm. 1:16) Jumalassa on todella joku käsittämätön kirkkaus.
Jeesus on maailman valo, niin kuin hän itse sen sanoo. Valo on ihanaa. Ulkoilmassa ja sisimmässä. Siivoukset jatkuvat edelleen. Aurinko paljastaa että kipuja edelleen on. Että vieläkään en ymmärrä kuinka ihana Jeesus on. En ymmärrä että minulla on kaikki, kun minulla on Jeesus. En osaa katsoa hänen rakastaviin kasvoihin ja levätä vieläkään. En ole niin rakkaudessa että kaikki pelot karkoittuisivat. Mutta silti on toivo, kun Jumala on ja hän antaa aurinkonsa ja valonsa paistaa. Saan tulla hiljaa ja varovasti pimeyden piiloista esiin ja lämmitellä armossa. Ja välillä taas itkeä pilven alla.
