Pehmenemään päin?

”Soft: Tunti kevyttä kuntoilua kaipaavalle! Peruskuntoa, lihaskuntoa ja venyttelyä sisältävä rauhallinen tunti. Sopii huonokuntoisellekin/aloittelevallekin kuntoilijalle!”

Tuolta itseni löysin viime viikolla. Sopii huonokuntoisellekin kuntoilijalle. Niin sopi..  Sitten kesäkuun lopun en ole käynyt missään jumpassa ennen tätä. Kesäkuun jumpan jälkeen tuli se jumitus, joka vaikutti niin että toinen korva tuntui lukossa olevalta. Siltä se tuntuu jossain määrin edelleen. Heinä- ja elokuussa korva tuntui koko ajan. Kävin fysioterapiassa 10 kertaa eikä siitäkään välitöntä apua ollut. Syyskuun alussa tunne meni pois. Sitten tein jotain väärää liikuntaa ja se tuli takaisin. Sitten se taas meni pois ja nyt taas tuli takaisin. Ehkä tämä tästä taas muutaman päivän päästä menee pois, mutta voi sitten taas tulla takaisin. Olotila ei ole niin huono kuin kesällä, onhan tähän nyt vähän tottunut ja ottaa rennommin – en ole niin huolestunut, kun tietää että se poiskin menee. Mutta vähän tylsä kyllä. Tuntuu, että aika helposti se sitten kuitenkin tulee (tämä viimeisin tuli useamman tunnin kävelylenkistä, missä meni hartiat jotenkin jumiin). Mutta tietty pieniä vaivoja, pääsen liikkeelle kuitenkin.

Tuntuu, että olen nöyryyskoulussa edelleen, ehkä uudella luokalla (kai sitä on ihan loppuelämäksi). Mutta olen siellä nyt oikein mielelläni. Juuri sinne kouluun kuulunkin – juuri tätä koulua tarvitsen. Jotenkin olen saanut nähdä taas jonkun kuorikerrokseni alle. Sitä kovuutta ja ylpeyttä mikä itsessä on ja mikä elämää ja rakkautta estää. Kiltit tytöt ja pojat ovat ylpeydessä usein pahimpia. Tai ainakin minä olen. Kun on miellyttämisen tarpeessa yrittänyt olla ulkoisesti kiltti tyttö, on siinä jotenkin sitten kätkenyt oman todellisen itsensä. Ihan itseltäänkin. Piiloon on jäänyt paljon asioita, se kova ylpeyskin. Siellä se olla möllöttää, muttei sitä ole oikein kunnolla edes nähnyt. Vaikka se tietysti koko ajan vaikuttaa. Helpommin tulee vain huomattua sellaiset asiat kuinka itseä on kohdeltu kaltoin jne, vaikka jatkuvasti omalla ylpeydellään sulkee pois toisia, ajattelee halveksivasti, on tuomiohenkinen ja armoton, tekopyhä, teeskentelijä, välinpitämätön, kostonhaluinenkin jne. Nämä sanat tuntuvat kovin vahvoilta, mutta siellä ne kaikki ovat jyllänneet. Ihan tämmöisessä kiltissä tytössä. Joka kiitos Jumalalle on kyllä jo jonkun verran päässyt vapaaksi kiltteysvankilasta. (Tosin voiko vankilasta olla vain osittain vapaana..?)

Kun lapsella on huono itsetunto, lienee loogista, että jostain sitä on yrittää epätoivoisesti paikata. Kouluaikani olen ollut sosiaalisesti ihan hukassa. Jatkuva epävarmuus hyväksytyksi tulemisesta jne. Sitä sitten itse paikkasin aika paljon sillä koulumenestyksellä. Siitä tuli jonkunlainen hyväksytyksi tulemisen tunne. Valheelle rakentunut, mutta joku selviämissuoja kuitenkin. Niinhän se menee. Samaa suoritusta ja hyväksynnän hakemista sitten yliopisto ja työelämä päälle. Kunnes on burnoutissa ja huomaa että tämä taktiikka ei enää toimi ollenkaan. Ei enää ollenkaan. Ne kaikki, joita halveksin koulussa huonon koulumenestyksensä tähden: niillä on perheet ja ihan hyvä työelämä. Ne ovat löytäneet oman juttunsa elämässä. Minulta se on mennyt niin pitkälle ohi. Ja nyt minä teen parannusta siitä, että halveksin. Nyt minä tunnustan ylpeyttäni. Tunnen syntini. Ja tunnen armon omalle kohdalleni. Taas pikkuisen syvemmältä. Se tuntuu hyvältä.

Näitä ylpeysjuttuja on niin paljon. Perhe-elämä on kyllä semmoinen alue, josta paljon löytyy. Ja vaikka mistä – asenteista toisiin uskoviin, tapoihin jne jne. Törmäilen näihin ylpeyden ajatuksiin nyt ihan jatkuvasti. Oikein otetaan kiinni. Kiitos siitä! Asennemuokkausta kiitos ja oikein kunnolla! Aivopesua tänne ja paljon. Oikeassaolemispätemistarve jonnekin kauas minusta.. (vaikka tuntuu melkein pelottavalta sanoa niin, koska sellaiselle ajatusmallille on rakentanut  niin paljon. Onko minua olemassakaan, jos en ole Oikeassa..? Voisiko olla vain armossa ja totuudessa ilman että olisi oikeassa..?)

Olen varmasti aina halunnut tulla joksikin suureksi, joka saisi sitten valtavasti arvostusta ja hyväksyntää. Näihin kuvitelmiin voi väärinkäyttää myös hengellisiä tarkoitusperiä. Vaan onneksi Jumala on ottanut kiinni ja näyttänyt, että näissä jutuissa on toinen tyyli. Ja että rakkautta ei tarvitse ansaita. Eikä hyväksyntää. Sen saa vain ihan olemalla sitä mitä on. Jos sitten haluaa tehdä jotain niin saa tehdä siksi että rakastaa ja haluaa tehdä – ei siksi että tarvitsisi tulla joksikin sen tekemisen kautta. Nämä ovat tämmöiselle meikäläiselle suuria ja hitaita oivalluksia. Hitaita siinä, että ne saavuttaisivat myös ihan koko ajattelun, ei vaan jotain tiedollista pintakerrosta. 

Ensi viikolla ajattelin kysyä yhdestä pienestä avustusmatkasta, jos pääsisi reissuun mukaan. Tuntuu nyt että tästä jutusta välitän ihan aidosti. Se on taas vähän niin kuin uusi juttu. Siis se ihan aito välittäminen. Ettei menisikään itsekkäistä motiiveista, vaan ihan tosiaan niiden ihmisten takia. Todella outoa! :)

"Joidenkin ihmisten synnit ovat nähtävissä ja tulevat tuomituiksi ennemmin, toisten taas myöhemmin." (1. Tim. 5:24)

 "Älä ole viisas omissa silmissäsi." (Snl. 3:7)

 "Älkää tavoitelko korkeita, vaan sopeutukaa vaatimattomiin oloihin. Älkää olko omasta mielestänne viisaita." (Room. 12:16)

"Olkoon rakkautenne vilpitöntä. .. Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne." ( Room. 12:9,10)

Turvapaikanhakija

Pieni surumielisyys ja rauha on parempi kuin pieni epämääräinen ahdistus ja levottomuus. Jotenkin tässä tuntuu selvinneen, ettei tuo tapailu nyt sitten ainakaan tällä erää johtanut siihen kaikkein kaivatuimpaan lopputulokseen. Vaikka kirjoitinkin viimeksi että on rauha, niin jotenkin se sitten hävisi kuitenkin aika pian edellisen kirjoittamisen jälkeen. Vaan nyt sitten taas on. Pienen surumielisyyden kera. Se on ihan hyvä yhdistelmä. Ahdistus on paljon pahempaa.

Vaan oli kyllä tärkeä kuukausi. Sai taas jotenkin katsoa itseäänkin uudesta näkökulmasta. Jotenkin kaikki asiat tulevat niin lähelle, kun miettii oikein vakavaa suhdetta. Oma käytöskin tulee ihan silmille ja joutuu sitä todella pohtimaan. Kaikki ei ole ollenkaan niin hyvää kun haluaisi ja millaista kuvaa on tavallaan helppokin ylläpitää silloin kun ihmissuhteet ovat pinnallisempia. Tuntuu, että Jumala ehti nostaa monta asiaa esiin tuonakin aikana. Ja toisaalta monia turhia pelkoja taas karisi pois. Erittäin paljon itsetuntemusta lisäävä ja rakentava kuukausi.

Tietyt teemat ovat pyörineet mielessä: Jumalaan täydellisesti turvautuminen. Jumalan rakkaus. Jeesus, joka toi Jumalan rakkauden maailmaan, Hänen kuvansa kaltaisuus. Itseni olen saanut esimerkiksi kiinni tietämisestä kiinni pitämisestä. Aivan kuin Jeesus olisi ensi sijaisesti tuonut maailmaan oikean opin, ja tästä oikeasta kiinni pitäminen olisi tärkein asian. Jotenkin olen nyt kuitenkin tajunnut edes pikkuisen siitä että Jeesus toi tänne ensi sijaisesti Jumalan rakkauden. Tämä rakkaus on se juttu. Totuus onkin rakkaus. Jeesus sanoo: ”Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus.” (Joh. 13:35) Oikeassa oleminen ei ole rakkautta. Mutta totuudesta kiinni pitäminen on. Koska rakkaus on totuus.. Ja Jeesus on totuus..

Pitkään olen elämässäni kaivannut rakkautta. Että saisi sitä kokea ja siitä ollut jotenkin suurin piirtein epätoivoinen. Jotenkin Jumala on sitä tyhjyyttä pikku hiljaa täyttänyt. Huomaan nyt rukoukseni muuttuneen. Ei enää huutoa ”anna minua kokea rakkautta” vaan yllättävä uusi suunta: ”anna minun rakastaa!” Edelleenkin kokee itsensä tavallaan tyhjäksi, mutta silti jotakin on tapahtunut. Nyt sanookin: ”Anna minun rakastaa! Älä anna minun kuolla itsekkyyteeni ja ylpeyteeni, vaan auta ja opeta minua rakastamaan! Että edes pikkuisen voisi heijastaa Jeesusta tälle maailmalle. Edes ihan pikkuisen. Ei omaa itseään vaan Jeesuksen kuvaa.” 

Rakastava sydän ei pelkää. Tämä pelko-alue on toinen juttu, mitä olen paljon miettinyt. Kuinka pelot saavat ihmisissä esiin kaikki huonot puolet. Ja kuinka sielunvihollinen toimii ihmisessä juuri pelkojen kautta. Pelot saavat puolustautumaan, laittamaan muureja, syyttelemään toisia, suojelemaan omaa egoa, vahingoittamaan toisia tai jättämällä heidät suojaa vaille. Melkein kaiken pahuuden takana on jotenkin pelko. Ihmisen pelko paljastetuksi tulemisesta. Kun ei ymmärrä rakkautta ja armoa. Että vaikka olemme pahoja, on olemassa rakkaus ja anteeksiantamus. Ettei tarvisisikaan paeta tai suojautua, vaan totuus onkin rakkaus. Jumala onkin rakkaus. Ja ”täydellinen rakkaus karkottaa pelon, silla pelossa on rangaistusta. Joka pelkää ei ole päässyt täydelliseksi rakkaudessa.” (1. Joh. 4:18)

Jotenkin tämä maailmantilanne ja kaikki herättävät vain entistä vahvemmin ajattelemaan, missä oma turva on. Onko se 100 % Jumalassa vai turvaako muihin asioihin. Jotenkin tajuaa, että mikä muu ei tule kestämään kuin turva Jumalassa. Jos pelkää jotain, silloin turvaa johonkin muuhun, sellaiseen mikä ei kestä todellisia koetuksia. Nyt tarvitaan Jumalan kalliomaata, Jumalan Isän sydämeltä tulevaa rakkauden turvaa, Hänen voimaansa luottamista, Jumalan kalliolle rakentamista. Kaikki muu tulee huuhtoutumaan pois myrskyjen mukana.

Rukoukseni on, että Jumala vapauttaisi aivan kaikesta pelosta. Että rakkaus saisi voittaa ja pelot saisivat hävitä. Tämänkin Jumala on mahdolliseksi luvannut ja tähän haluan vedota: ”Minä etsin Herraa, ja hän vastasi minulle. Hän vapautti minut kaikista peloistani.” (Ps. 34:5) Vaikka vieläkin pelkään paljon ja rakastan vähän, haluan uskoa että Jumalalle on mahdollista vapauttaa minut kaikista peloistani. ”Katso, minä olen Herra.. Onko minulle mikään mahdotonta?” (Jer. 32:27)

 "Jumala, luo minuun puhdas sydän ja anna minulle uusi, vahva henki." (Ps. 51:10)

 "Sillä sinä olet minun turvapaikkani, vahva torni vihollista vastaan." (Ps. 61:3)

"Ei hän pelkää pahaa sanomaa, hänen sydämensä on vahva, sillä hän turvaa Herraan." (Ps. 112:7)