Armosana: Hyväksytty

Tulin tässä hetki sitten kotiin tilaisuudesta, jonka aiheena oli ”Evankeliumin muutosvoima avoimuuteen.” Oli hyvä päivä ja aiheessa paljon niitä juttuja, mitä itsekin on päässään pyöritellyt. Tätä hyvin hidasta avautumisprosessiahan tässä on jotenkin jo vuosikaudet käyty. Ihmeen hidasta se kyllä omalla kohdalla on ollut – kai sitten on vaan niin paksun suojakuoret tullut rakennettua, etteivät ne ihan heti maahan murru. Ja sitten kuitenkin koko ajan tapahtuu jotain, ainakin pinnan alla ja kuoren sisällä, vaikka ei ulospäin näkyisikään.

Viime kirjoitukseni jälkeen itselle nousi tosi vahvasti esille tuo häpeä. Tajusin että sitä onkin minussa niin valtavan paljon ja joka puolella. Ja että valtavan suuri osa ongelmista liittyy juuri häpeään ja sen tuomaan välttelyyn.  Voin esimerkiksi sanota inhoavani ruuanlaittoa, mutta oikeasti häpeän sitä että koen siitä riittämättömyyttä. Voin sanoa, etten pidä jostain liikunnasta, koska oikeasti törmään siinä häpeään itsestäni. Voin sanoa, etten osaisi asua kenenkään kanssa saman katon alla, vaikka oikeasti pelkään sitä että joku näkee minun arkeni kaikessa raadollisuudessaan ja häpeän sitä. Häpeää siellä ja häpeää täällä, joka puolella häpeää.. Totuus voisi monessa asiassa olla ihan toinen, jos en häpeäisi itseäni niin laajalla skaalalla.

Itseään häpeävillä ihmisillä on naamioita usein. Itsestäni olen tunnistanut nyt sitten ainakin tämmöisen hauskuuttajan naamion. Siis että kipeille asioille nauretaan, kun ei niitä pysty aidosti kohtaamaan. Tätä sitten käytetään monissa eri tilanteissa oikeastaan pitkälle itsekään ymmärtämättä että se on naamio. Tavallaan aitoa sisäistä iloa ei ole – eihän silloin olisi masentunut, mutta sitten kuitenkin on melkein jotenkin pakko naureskella asioille, kun ei niitä muutenkaan osaa käsitellä. Tuohan se nauru hetken helpotusta ja sillä voi tosiaan peittää paljon. Nyt kun tämänkin tajuaa voi sitten keskittyä siihen, ettei tarvitse vitsailla kipeille asioille, vaan koittaa niihin muita taktiikoita. Miksi muka tarvitsisi olla iloinen, jos ei ole.

Seuraava vaihe tuntuu olevan itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on. Mitäpä muutakaan se väärä häpeä sitten on, kuin sitä ettei hyväksy itseään. Häpeän juuret ovat varmasti johdettavissa niihin tilanteisiin, joissa joku muu on saanut minut siihen luuloon, etten ole hyväksytty sellaisena kuin olen joissain tilanteissa. Lapsen ilo ja innostus varmaankin aika helppo tapettava ja häpeään saatettava. Arvostelulla on helppo viedä tekemisen ilo. Vaikenemisella tai erinäisillä kommenteilla voi saattaa häpeää monet terveet asiat. Parantuminen ei kuitenkaan löydy asioiden aiheuttajasta vaan parantavasta totuudesta. Ei kolarinkaan jälkeen lääkäri pohdi vammoja hoitaessaan kolariin johtaneita syitä, vaan vammat saavat hoitonsa eikä vammoista parantumisessa kolarin teknisillä syillä ole mitään merkitystä. Tajuan että itsekin on vain entistä enemmän käännyttävä Parantajan puoleen ja lakattava miettimästä loputtomiin psyykkistenkään vammojen syitä. Toki ne tuovat jotain tietoa ja ymmärrystä asiaan, mutta parantumista ne eivät tuo.

Eli armohoitoon on nyt sitten määräys. Itsensä hyväksymisen aakkosiin. ”Hyväksykää sen tähden toinen toisenne, niin kuin Kristuskin on hyväksynyt teidän Jumalan kunniaksi.” (Room. 15:7) Onhan se perin hankala rakastaa ja hyväksyä toinen sellaisena kuin hän on, jos ja kun ei hyväksy itseään sellaisena kuin on. Ja se on taas liki mahdotonta jos mistään ei saa kokemusta että oikeasti voi olla hyväksytty sellaisena kuin on. Sitä kokemusta ei kuitenkaan kannata lähteä ihmisiltä kerjäämään, koska sieltä sitä ei koskaan tule ja jää vain kerjäläiseksi ja orjuuteen. Vaikka minulla ei olekaan täyttä hyväksytyksi tulemisen kokemusta Jumalalta, käsitän kuitenkin että sieltä se vain voi tulla. Hän hyväksyy minut täysin – oma rikkinäisyyteni vain estää tajuamasta sitä kokonaan. Jumalan totuus on armo ja hyväksyntä – vihollisen valhe riittämättömyys. Armo kattaa kaiken ja saa olla heikko. Valheessa pitää aina yrittää ja suorittaa jotain kelpaamattomuuden peitteeksi. Joku osa sen minussa käsittää – joku toinen osa ei.

Eli näitä juttuja ja itsensä hyväksymistä voi sitten seuraavaksi jäädä ihmettelemään..

”Kasvakaa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armossa ja tuntemisessa.” (2. Piet. 3:18)

Häkkiin häpeämään

Viikon ihmiskoe alkaa olla lopuillaan. Vain yhtenä päivänä viikon aikana käynti maatilalla, muuten omissa oloissa, vapaudessa.

Ajattelin olevani energisempi kuin sitten olinkaan. Kuvittelin järjesteleväni asuntoani, liikkuvani enemmän. Aamupäivät venyivät pitkään raamatunluvun äärellä. Sitten olin parina päivänä itsekseni lounaalla vähän kauempana kivoissa paikoissa paikoissa ja muuten vain ajelin ympäriinsä maakunnassa. Yhtenä aamuna heräsin valtavaan kaipuuseen että haluan matkustaa. Sitä sitten itkin aamulla. Siinä sitten eräs uskova ystävä soitti ja kertoi nähneensä näyn kahdesta avaamattomasta rusinapaketista pesukoneessa. Oli aika erikoinen näky, mutta kun kerroin siinä omia tuntemuksiani ja hän omiaan, niin jotenkin kovasti löysimmekin itsemme näinä rusinapaketteina pesukoneesta. Jotenkin väärässä paikassa olevina. Mutta sieltä pois omin avuin pääsemättöminä. Rukoiltiin ja siinäkin tuli sanaa että Herra vapauttaa vielä. 

En nyt mitään valtavaa vapauden hurmaa kokenut tällä viikolla. Enkä mitään uusia oivalluksia elämän suunnasta tai siitä mitä haluaisin tehdä. Mutta en kokenut mitään tyhjää yksinäisyyttäkään. Päinvastoin – ei kyllä ole tullut oloa että haluaa takaisin häkkiin tai että tämä vapaus olisi liian pelottavaa. Ennemminkin nyt on alkanut ahdistaa, kun taas ajattelen arkea. Tuntuu, että joutuu puskemaan takaisin pieneen kuoreen. Ottamaan taas se vanha rooli, vaikka se ei tunnu yhtään hyvältä. Kun ei muutakaan osaa. Oli se vapauden kokeilu, mutta nyt takaisin häkkiin. Ja siellähän sitten ahdistaa.

Jotenkin se häpeä on minussa vaan edelleen kaikkialla. Jotenkin pitämässä sitä kuorta kasassa, rooleja paikallaan, naamioita yllä. Se on niin ahdistava juttu. Erikoinen voima. Kun edelleen usein häpeän itseäni ja monia itselle tärkeitä asioita. Usein ahdistaa ajatus, että jos olisi mies ja lapsia, niin että jotenkin häpeä kietoutuisi heihinkin. Että häpeäisin miestäni ja lapsiani. Ja sellaista taas todellakaan en halua. Haluan rakastaa enkä hävetä. Siksi haluaisin niin eroon tästä häpeän harsosta oman elämäni yltä.

En nyt tämän viikon jälkeen tiedä yhtään sen enempää mitä minun pitäisi tilanteessani tehdä. Muuta kuin huutaa apua Jumalan puoleen. Omin voimin en mitenkään pääse tästä tilanteesta eteenpäin enkä pois. Häpeä on minussa, minun ylläni, ei niinkään olosuhteissa – menen sinne tai tänne, se kulkee mukana. Eräs ystävä ehdotti tällä viikolla useamman kerran samassa rukouspalvelussa käymistä. Katsotaan, voi olla että kokeilen sitä seuraavaksi. Jos vielä kehtaisi tuoda näitä asioitaan toisten tiettäväksi ja rukoiltavaksi. Häpeä niin kahlitsee sitäkin, hävettää aina ja aina jauhaa samoja asioita. Miettii että kehtaako mennä rukoiltavaksikaan. Tai ainakaan samasta asiasta useampaa kertaa peräkkäin. Mutta voihan sitä kokeilla nöyrtyä siinäkin kohtaa. Jotenkin itseni tähden en ehkä pystyisi. Mutta se ajatus, että jos vielä voisi olla mies ja lapsi. Jotenkin heidän takiaan. Ja Jeesuksen takia.  Ettei näitä rakkaita tarvitsisi hävetä. Siinä syitä pyytää vielä Jumalaa poistamaan häpeän verkot.

”Kaiken päivää häväistykseni on minun edessäni, ja kasvojeni häpeä peittää minut.” (Ps. 44:16)

”Älä pelkää, sillä sinä et joudu häpeään. Älä ole häpeissäsi, sillä sinä et tule pettymään. Nuoruutesi häpeän sinä unohdat, leskeytesi häväistyistä et enää muista, sillä hän joka sinut teki, on sinun aviomiehesi, Herra Sebaot on hänen nimensä.” (Jes. 54:4-5)

”Häpeänne hyvitetään teille kaksin verroin, ja pilkatut saavat riemuita osastaan. He saavat kaksinkertaisen perinnön maassaan, heillä on oleva iankaikkinen ilo, sillä minä, Herra, rakastan oikeutta, vihaan riistoa ja vääryyttä.” (Jes. 61:7-8)