Viikon ihmiskoe alkaa olla lopuillaan. Vain yhtenä päivänä
viikon aikana käynti maatilalla, muuten omissa oloissa, vapaudessa.
Ajattelin olevani energisempi kuin sitten olinkaan.
Kuvittelin järjesteleväni asuntoani, liikkuvani enemmän. Aamupäivät venyivät
pitkään raamatunluvun äärellä. Sitten olin parina päivänä itsekseni lounaalla
vähän kauempana kivoissa paikoissa paikoissa ja muuten vain ajelin ympäriinsä
maakunnassa. Yhtenä aamuna heräsin valtavaan kaipuuseen että haluan matkustaa.
Sitä sitten itkin aamulla. Siinä sitten eräs uskova ystävä soitti ja kertoi
nähneensä näyn kahdesta avaamattomasta rusinapaketista pesukoneessa. Oli aika
erikoinen näky, mutta kun kerroin siinä omia tuntemuksiani ja hän omiaan, niin
jotenkin kovasti löysimmekin itsemme näinä rusinapaketteina pesukoneesta.
Jotenkin väärässä paikassa olevina. Mutta sieltä pois omin avuin
pääsemättöminä. Rukoiltiin ja siinäkin tuli sanaa että Herra vapauttaa vielä.
En nyt mitään valtavaa vapauden hurmaa kokenut tällä
viikolla. Enkä mitään uusia oivalluksia elämän suunnasta tai siitä mitä
haluaisin tehdä. Mutta en kokenut mitään tyhjää yksinäisyyttäkään. Päinvastoin –
ei kyllä ole tullut oloa että haluaa takaisin häkkiin tai että tämä vapaus
olisi liian pelottavaa. Ennemminkin nyt on alkanut ahdistaa, kun taas ajattelen
arkea. Tuntuu, että joutuu puskemaan takaisin pieneen kuoreen. Ottamaan taas se
vanha rooli, vaikka se ei tunnu yhtään hyvältä. Kun ei muutakaan osaa. Oli se
vapauden kokeilu, mutta nyt takaisin häkkiin. Ja siellähän sitten ahdistaa.
Jotenkin se häpeä on minussa vaan edelleen kaikkialla.
Jotenkin pitämässä sitä kuorta kasassa, rooleja paikallaan, naamioita yllä. Se
on niin ahdistava juttu. Erikoinen voima. Kun edelleen usein häpeän itseäni ja
monia itselle tärkeitä asioita. Usein ahdistaa ajatus, että jos olisi mies ja lapsia,
niin että jotenkin häpeä kietoutuisi heihinkin. Että häpeäisin miestäni ja
lapsiani. Ja sellaista taas todellakaan en halua. Haluan rakastaa enkä hävetä.
Siksi haluaisin niin eroon tästä häpeän harsosta oman elämäni yltä.
En nyt tämän viikon jälkeen tiedä yhtään sen enempää mitä
minun pitäisi tilanteessani tehdä. Muuta kuin huutaa apua Jumalan puoleen. Omin
voimin en mitenkään pääse tästä tilanteesta eteenpäin enkä pois. Häpeä on
minussa, minun ylläni, ei niinkään olosuhteissa – menen sinne tai tänne, se
kulkee mukana. Eräs ystävä ehdotti tällä viikolla useamman kerran samassa
rukouspalvelussa käymistä. Katsotaan, voi olla että kokeilen sitä seuraavaksi.
Jos vielä kehtaisi tuoda näitä asioitaan toisten tiettäväksi ja rukoiltavaksi.
Häpeä niin kahlitsee sitäkin, hävettää aina ja aina jauhaa samoja asioita.
Miettii että kehtaako mennä rukoiltavaksikaan. Tai ainakaan samasta asiasta
useampaa kertaa peräkkäin. Mutta voihan sitä kokeilla nöyrtyä siinäkin kohtaa.
Jotenkin itseni tähden en ehkä pystyisi. Mutta se ajatus, että jos vielä voisi
olla mies ja lapsi. Jotenkin heidän takiaan. Ja Jeesuksen takia. Ettei näitä rakkaita tarvitsisi hävetä. Siinä
syitä pyytää vielä Jumalaa poistamaan häpeän verkot.
”Kaiken päivää häväistykseni on minun edessäni, ja kasvojeni
häpeä peittää minut.” (Ps. 44:16)
”Älä pelkää, sillä sinä et joudu häpeään. Älä ole häpeissäsi, sillä sinä et tule
pettymään. Nuoruutesi häpeän sinä
unohdat, leskeytesi häväistyistä et enää muista, sillä hän joka sinut teki, on
sinun aviomiehesi, Herra Sebaot on hänen nimensä.” (Jes. 54:4-5)
