Tulin tässä hetki sitten kotiin tilaisuudesta, jonka aiheena
oli ”Evankeliumin muutosvoima avoimuuteen.” Oli hyvä päivä ja aiheessa paljon
niitä juttuja, mitä itsekin on päässään pyöritellyt. Tätä hyvin hidasta
avautumisprosessiahan tässä on jotenkin jo vuosikaudet käyty. Ihmeen hidasta se
kyllä omalla kohdalla on ollut – kai sitten on vaan niin paksun suojakuoret
tullut rakennettua, etteivät ne ihan heti maahan murru. Ja sitten kuitenkin
koko ajan tapahtuu jotain, ainakin pinnan alla ja kuoren sisällä, vaikka ei
ulospäin näkyisikään.
Viime kirjoitukseni jälkeen itselle nousi tosi vahvasti
esille tuo häpeä. Tajusin että sitä onkin minussa niin valtavan paljon ja joka
puolella. Ja että valtavan suuri osa ongelmista liittyy juuri häpeään ja sen
tuomaan välttelyyn. Voin esimerkiksi
sanota inhoavani ruuanlaittoa, mutta oikeasti häpeän sitä että koen siitä
riittämättömyyttä. Voin sanoa, etten pidä jostain liikunnasta, koska oikeasti
törmään siinä häpeään itsestäni. Voin sanoa, etten osaisi asua kenenkään kanssa
saman katon alla, vaikka oikeasti pelkään sitä että joku näkee minun arkeni
kaikessa raadollisuudessaan ja häpeän sitä. Häpeää siellä ja häpeää täällä, joka
puolella häpeää.. Totuus voisi monessa asiassa olla ihan toinen, jos en
häpeäisi itseäni niin laajalla skaalalla.
Itseään häpeävillä ihmisillä on naamioita usein. Itsestäni
olen tunnistanut nyt sitten ainakin tämmöisen hauskuuttajan naamion. Siis että
kipeille asioille nauretaan, kun ei niitä pysty aidosti kohtaamaan. Tätä sitten
käytetään monissa eri tilanteissa oikeastaan pitkälle itsekään ymmärtämättä
että se on naamio. Tavallaan aitoa sisäistä iloa ei ole – eihän silloin olisi
masentunut, mutta sitten kuitenkin on melkein jotenkin pakko naureskella
asioille, kun ei niitä muutenkaan osaa käsitellä. Tuohan se nauru hetken
helpotusta ja sillä voi tosiaan peittää paljon. Nyt kun tämänkin tajuaa voi
sitten keskittyä siihen, ettei tarvitse vitsailla kipeille asioille, vaan
koittaa niihin muita taktiikoita. Miksi muka tarvitsisi olla iloinen, jos ei
ole.
Seuraava vaihe tuntuu olevan itsensä hyväksyminen sellaisena
kuin on. Mitäpä muutakaan se väärä häpeä sitten on, kuin sitä ettei hyväksy
itseään. Häpeän juuret ovat varmasti johdettavissa niihin tilanteisiin, joissa
joku muu on saanut minut siihen luuloon, etten ole hyväksytty sellaisena kuin
olen joissain tilanteissa. Lapsen ilo ja innostus varmaankin aika helppo
tapettava ja häpeään saatettava. Arvostelulla on helppo viedä tekemisen ilo. Vaikenemisella
tai erinäisillä kommenteilla voi saattaa häpeää monet terveet asiat. Parantuminen
ei kuitenkaan löydy asioiden aiheuttajasta vaan parantavasta totuudesta. Ei
kolarinkaan jälkeen lääkäri pohdi vammoja hoitaessaan kolariin johtaneita
syitä, vaan vammat saavat hoitonsa eikä vammoista parantumisessa kolarin teknisillä
syillä ole mitään merkitystä. Tajuan että itsekin on vain entistä enemmän
käännyttävä Parantajan puoleen ja lakattava miettimästä loputtomiin psyykkistenkään
vammojen syitä. Toki ne tuovat jotain tietoa ja ymmärrystä asiaan, mutta parantumista
ne eivät tuo.
Eli armohoitoon on nyt sitten määräys. Itsensä hyväksymisen
aakkosiin. ”Hyväksykää sen tähden toinen toisenne, niin kuin Kristuskin on
hyväksynyt teidän Jumalan kunniaksi.” (Room. 15:7) Onhan se perin hankala
rakastaa ja hyväksyä toinen sellaisena kuin hän on, jos ja kun ei hyväksy
itseään sellaisena kuin on. Ja se on taas liki mahdotonta jos mistään ei saa
kokemusta että oikeasti voi olla hyväksytty sellaisena kuin on. Sitä kokemusta
ei kuitenkaan kannata lähteä ihmisiltä kerjäämään, koska sieltä sitä ei koskaan
tule ja jää vain kerjäläiseksi ja orjuuteen. Vaikka minulla ei olekaan täyttä
hyväksytyksi tulemisen kokemusta Jumalalta, käsitän kuitenkin että sieltä se
vain voi tulla. Hän hyväksyy minut täysin – oma rikkinäisyyteni vain estää
tajuamasta sitä kokonaan. Jumalan totuus on armo ja hyväksyntä – vihollisen valhe
riittämättömyys. Armo kattaa kaiken ja saa olla heikko. Valheessa pitää aina
yrittää ja suorittaa jotain kelpaamattomuuden peitteeksi. Joku osa sen minussa
käsittää – joku toinen osa ei.
Eli näitä juttuja ja itsensä hyväksymistä voi sitten
seuraavaksi jäädä ihmettelemään..
