Kaivauksilla

Olen ennenkin sanonut täällä siitä, että joskus kun on kirjoittanut jotain blogiin, niin sitten tuntuu että on taas päässyt yhden pienen askeleen eteenpäin. Että aivan kuin se kirjoitettu asia olisi jäänyt taakse. Tai sitten on tapahtunut jotain, mikä on konkreettisesti auttanut. Toissakerralla kirjoitin siitä kuinka sanaa ”isä” liittyy pelkoja. Heti seuraavana päivänä tapahtui asia, joka oli pieni selkeä askel eteenpäin pois siitä. Ehkä tällaistenkin juttujen innoittamana haluaa taas vuodattaa jotakin, mikä on kipuna tänään.

Kaikki ovat varmaan huomanneet, että monet tuskani liittyvät yhteydettömyyden tunteeseen, yksinäisenä naisena olemiseen, perheettömyyteen jne. Ja vielä enemmän näiden asioihin syihin ja seurauksiin. Usein häpeän kovasti sitä, etten ole mennyt naimisiin keskimääräisessä naimisiinmenoiässä ja saanut lasta keskimääräisessä lapsensaamisen iässä. Sitä olisi halunnut ja jotenkin kuvitellut, että nämäkin asiat tapahtuvat jotenkin samassa elämänputkessa kuin peruskoulu – lukio – yliopisto ja työelämä. Mutta tapahtuikin pudotus, jonka jälkeen mikään ei ole sitten mennyt enää oletusten mukaisesti. Olen ehkä vähän katkera tai ihmeissäni yhteiskunnallekin. Työelämäkoulutuksesta kyllä huolehditaan, mutta perhe-elämä- ja itsetuntokoulutuksesta ei ollenkaan missään vaiheessa. Niiden kanssa on saanut olla ja rämpiä inhimillisesti täysin yksin. (Jos ihmisellä ei ole 35-v. (tai miehillä vaikka 40 v.) mennessä ollut yhtään vakavampaa parisuhdetta eikä se ole selkeästi itsevalittua, joku taho voisi kyllä ojentaa kätensä ja kartoittaa, että haluaisiko henkilö kenties jotain apua näihin juttuihin, mistä tämä ehkä johtuu, isällistä ja äidillistä tukea ja keskustelua jne.)

Jos sanaan ”isä” liittyy mielessäni pelkoa, sanaan ”avioliitto” tai ”perhe-elämä” liittyy mielessäni kauhua ja pohjattomuuden tunnetta. Juuri niitä samoja ajatuksia kuin mitkä jo mainitsin: yhteyden puutteen pelko, yksinäisyyden pelko jne. Ne kaikki liittyvät mielessäni juuri sanaan avioliitto, vaikka ovat kipuna tässä ihan koko ajan muutenkin. Jotenkin koko pohja tässä asiassa on minulle niin hajalla. Tuntuu mahdottomalta alkaa rakentaa mitään tällä alueella, kun sydämen pohja on täynnä lasinsiruja ja haavoja, räjähdysalttiita miinakenttiä ja syviä poteroita.

Eilen katselin Yle Areenasta ohjelmaa Inhimillinen tekijä, jossa haastateltiin naisia, joiden äitiyden alku oli ollut hyvin vaikea ja syntynyt lapsi oli ollut hengenvaarassa.  Naiset kertoivat posttraumaattisesta stressistä, joka aiheutti vaikeita pelkoja vielä pitkään sen jälkeen, kun vaara oli jo ohi. Vaikeutena oli päästä tasapainoon, rauhaan ja ymmärrykseen siitä, että asiat olivatkin lasten suhteen aivan hyvin, kun pelkotila oli edelleen mielessä. Kai nämä kertomukset jotenkin muistuttivat itseäkin siitä, että haluaisi päästä asioissa eteenpäin eikä jäädä pelon vangiksi. Hyväksyä tapahtuneet osana omaa elämää, mutta kuitenkin uskaltaa ajatella tulevaisuudesta jotakin muuta kuin vanhan kertausta. ”Sillä minä tunnen ajatukseni, jotka minulla on teitä kohtaan, sanoo Herra: rauhan eikä turmion ajatukset; minä annan teille tulevaisuuden ja toivon. (Jer 29:11) Että voisi tulevaisuudesta ajatella niin kuin Jumala ajattelee, eikä niin kuin itse kuvittelee. Että tulisi toivon ja rauhan näköala jo vihdoin näihinkin juttuihin.

Maisema asuntoni ikkunasta on muuttumassa. Pöheikön tilalla katselen nykyään kansainvälisen supermarkettiketjun rakennustyömaata. Ensin kaadettiin puusto ja pöheikkö, sitten kaivettiin ja vietiin pintamaat pois ja nyt on paalutuksen aika. Koska tuppaan näkemään vertauksia kaikkialla, nytkin omissa sydämen kivuissa toivon, että joku kaivuri tulisi ja vesi nämä rakennuskelvottomat ajatusten ja tunnemaailman pintamaat pois. Siis sen kaiken kivun ja pelon, että voisi vielä paljastua se pohja, jolle voi oikeasti rakentaa jotakin pysyvää ilman jatkuvaa pelkoa sortumisesta.

En oikeasti yhtään tiedä mitä minun pitäisi tehdä vai pitäisikö tehdä jotakin tässä asiassa. Jotenkin ei ole enää intoa tässä asiassa ainakaan nyt lähteä terapeuttejakaan enää etsimään. Tavallaan kaikki on puhuttu kertaalleen sielläkin. Haluaisin vain olla paljaana näiden asioiden edessä, ja pyytää ja toivoa että Jumala tulisi kaivurinsa kanssa viemään vanhat pois. Jos joku lukija voisi rukoilla tämän asian puolesta, niin oikein mielellään.. Että Jeesus voisi uudistaa sydämen ja mielen tälläkin alueella. Ja jos olisi hyvää ja tarpeellista vielä jutella asioista jonkun kanssa, niin että sellainen yhteys voisi sitten luonnollisesti tulla. Olisihan se kiva varmaan teille lukijoillekin, ettei täällä loputtomiin pyörisi sama levy… 

”Hän paljastaa syvyydet pimeyden peitosta ja tuo pilkkopimeän valon piiriin”. (Job. 12:22)

”Hän paljastaa syvät ja salatut asiat. Hän tietää mitä on pimeydessä ja valkeus asuu hänen luonaan.” (Dan. 2:22)

”Ei ole mitään peitettyä, mikä ei tule paljastetuksi, eikä mitään salattua, mikä ei tule tunnetuksi.” Luuk. 12:2)

Auringonpimennys II

Uuden vuoden tervehdys. Tänään iltahämärässä alkaa Raamatun kalenterin mukaan Nisan-kuu, josta Herra sanoo: ”Olkoon tämä kuukausi teille kuukausista ensimmäinen. Se on oleva teille vuoden ensimmäinen kuukausi.” (2. Moos. 12:2) 

Kulunut vuosi päättyi auringonpimennykseen. Muna vai Kana on aiemminkin ollut kiinnostunut auringonpimennyksistä. Kaikkea hassua sitä on nuoruudessa tullut tehtyä.. http://munavaikana.blogspot.fi/2008/08/auringonpimennys.html

Nyt Jumalan antamaan vuodenvaihteeseen osuva auringonpimennys puhuttelee hyvin eri lailla, kuin huumorilla höystetty 2008. Tämä taas johtuu oikeastaan kaikki eräästä ohjelmasta saadusta informaatiosta. Mark Biltz on tutkinut auringon- ja kuunpimennysten ajankohtia ja huomannut vuosille 2014–2015 osuvan erittäin harvinaisen tilanteen: Näihin vuosiin osuus neljän kuunpimennyksen sarja, joissa jokaisen pimennyksen ajankohta on Raamatun juhlien aika. Päivät ovat 15.4.14 (raamatullinen pääsiäinen), 8.10.14 (lehtimajanjuhlan alku), 4.4.15 (pääsiäinen), 28.9.15 lehtimajanjuhlan alku. (Näkyvät eri puolilla maapalloa.) Tähän kuunpimennysten sarjan väliin osuu sitten vielä tämänpäiväinen vuodenvaihteen auringonpimennys ja osittainen auringonpimennys 13.9.15, jolloin on Raamatun kalenterissa pasuunansoiton juhla.

Suosittelen aiheesta kiinnostuneita katsomaan TV7:n ohjelman "Heprealaisia näkökulmia - Jeesuksen paluu ja taivaan merkit": http://www.tv7.fi/vod/player/?program=38346 Parempi, että mies itse selittää asiaa, kuin että minä. Aiheesta on myös kirja, jota en ole kylläkään itse lukenut (Mark Biltz: Verikuut)

”Taivaat julistavat hänen vanhurskauttaan, ja kaikki kansat näkevät hänen kunniansa.” (Ps. 97:6) Erittäin harvinainen kuunpimennysten sarja Raamatun juhliin osuen on Jumalan puhetta niille, jotka sen uskossa haluavat ottaa vastaan. Sarja todennäköisesti tarkoittaa Israelille ja maailmalle jonkinlaista aikakauden muutosta – inhimillisesti vaikeampien aikojen alkamista, mutta myös muistutusta siitä, että Jeesuksen paluu on lähellä.

Hitsauslasit olivat tänään käytössä, niin pääsi sitten itsekin vähän tätä pimennystä katsomaan. En ole tainnut ennen ollakaan sellaista auringonpimennystä kokemassa, jonka vaikutuksen olisi huomannut valon määrässä. Tuolloin 2008 pimennystä oli ainakin niin vähän, etteivät sitä kanat eivätkä minäkään ilman auringon katselua huomannut. Tänään sen sijaan pimennys tuntui valon myös määrässä, vaikkei täydellinen Suomessa ollutkaan. Ja vähän piti taas hassutellakin:

  
Osittaista auringonpimennystä hitsauslasien läpi katselemassa..

Tunteita ja tuoksuja

Mitäs nyt sitten olisikaan meneillään? En oikein itsekään tiedä. Ei tätä nyt aivan hiljaiseloksikaan voi sanoa, kun pieniä asioita tapahtuu sinne ja tänne. Äsken varasin majoitusta Israelista syksyn lehtimajanjuhlien ajaksi. Sellainen tuli vähän yllättäen, vaikka toisaalta ajatus on muhinut jo pidempään. Kesällä ei pitänyt olla menoa Italiaan, mutta nyt sinnekin kenties on menossa – auki kyllä vielä. Sitten olen ollut vähän erilaisissa pyörteissä vähän kummallisissa kuvioissa ja saanut siitä pääni pyörälle – rauhakin tosin on jo onneksi tullut. Ja sitten tarttisi alkaa tajuamaan jotain uudesta maataloustukijärjestelmästä, vaikka en ole oikein ollenkaan motivoitunut sen opiskeluun. Ja on vielä muitakin juttuja ja tulevia tapahtumia ja matkoja. Eduskuntavaalitkin vähän vaikuttavat minuun. Ja sitten näiden kuvioiden välissä tuntee itsensä pieneksi ja vähän yksinäiseksi ja kaipailee milloin mitäkin. Kevätaurinko tuntuu ihanalta, mutta sekin ehkä herättää myös perinteisiä yksinäisyyden ajatuksia. Vaan on se ihana siitä huolimatta. Jonkun ahdistavan pimeyden painolastin saa heittää pois.

”Niin tuntekaamme, pyrkikäämme tuntemaan Herra”(Hoos. 6:3) Yhtenä teemana mielessä on ollut viime aikoina Jumalan tunteminen.  Oikeasti tunteminen – tutustumisen kautta tunteminen, ei tietämisen kautta. Niitä mielikuvia Jumalasta tulee vain niin kauhean helposti, ja ne ovat usein niin vääriä. Itsellä esimerkiksi sanaan ”isä” liittyy automaattisesti jotakin pelkoa. Sitten se pelko heijastuu ajatuksiin Jumalastakin. Vaikka Raamatussa sanotaan: ”Jumala on rakkaus” ja ”pelkoa ei rakkaudessa ole” ja ”te ette ole saaneet orjuuden henkeä elääksenne jälleen pelossa”, niin jostain sitä pelkoa vaan pukkaa edelleen. Pelko tekee täydellisen yhteyden mahdottomaksi. Jos pelkää, ei halua olla yhtä ja antaa itseään vaan välttelee enemmän tai vähemmän pelon määrästä riippuen. 

Että jotenkin tuo tunteminen ja tutustuminen on teemana. Aito tunteminen. Että millainen Jumala oikeasti on ja millainen suhde meillä kahdella on. Ei kristinuskon perusteet tai raamattutieto, vaan millainen Persoona Hän on, mitä Hän kaipaa ja mitä toivoo, mistä Hän tykkää. Toki Raamatusta näitä vastauksia saa – sehän on vähän kuin lukisi Jumalan päiväkirjaa tai blogia.. Sinne hän on sydämensä avannut. Ja vaikuttaa siltä, että tosiaan haluaa, että ihmiset vain tuntisivat Hänet paremmin. Että olisivat aidon henkilökohtaisen tuntemisen eikä luulojen ja toisten kertomusten varassa. ”Sillä laupeutta minä haluan enkä uhria, ja Jumalan tuntemista enemmän kuin polttouhreja”. (Hoos. 6:6)

”Armo ja rauha lisääntyköön teille Jumalan ja meidän Herramme Jeesuksen tuntemisen kautta.” (2. Piet. 1:2) Onhan se elinikäinen ja ikuisuuteen jatkuvat juttu sitten. Usein tuntuu, etten edes nykyään yhtään ymmärrä mitä tarkoittaa, että Jumala on Jumala. Ja mitä se luottamus Häneen sitten on. Pitääkö Hän minusta todella aidosti huolen, puolustaako Hän minua? Millainen minun Isäni oikeasti on? Miksi menneisyydessä on niin paljon kipua, särkymistä ja pelkoa? Jos uskaltaisin rakastaa, hajoaisinko hetikohta uudelleen? Miksi rakastaminen on niin vaikeaa tai mahdottoman tuntuista minulle? Miksi pitää ajatella niin paljon..? Miksen mieluummin siivoa keittiönkaappeja..? En tiedä. En mistään mitään. Mutta sen pitikin olla tuntemista eikä tietämistä.. 

Raamatussa puhutaan Jeesuksen tuntemisen tuoksusta. (2. Kor. 2:14) Olen aika herkkä hajusteille ja joskus kun on jotakuta lähellä, voi tuoksusta havaita, jos toinen käyttää esim. hajusteellista pyykinpesuainetta. Jotenkin kiinnitän vaatteiden tuoksuun huomiota, kun itsellä on hajusteettomia. Kuitenkin aistiakseen käytetyn pyykinpesuaineen, pitää jo olla aika lähellä toista – partavedet huomaa jo paljon kauempaa.. (En ole allerginen, mutta jostain syystä en suuri hajuvesien ystäväkään – en tiedä miksi..) No, pointti oli siis kuitenkin Jeesuksen tuntemisen tuoksu. Ja ajatus siitä, että pitää varmaan olla häntä aivan lähellä, että voi tuntea tuoksunsa. Lähellä Häntä ja hänen tuntemistaan. Ja lähellä ei voi olla, jos kovasti pelkää. Mutta mitä enemmän tutustuu, sitä lähemmäksi uskaltaa mennä. 

”Mirhalta, aaloelta ja kassialta tuoksuvat kaikki vaatteesi.” (Ps. 45:9) Vaikuttaa siltä, että Jeesus ei käytä hajusteettomia pyykinpesuaineita, vaan hänen läheisyytensä huomaa.. :)